Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen: Norma (2015)




On kirjoja. Ja sitten on Sofi Oksasen kirjoittamia kirjoja. Ja jos sattuu olemaan se jälkimmäinen kirja niin odotukset ovat korkealla. Oksanen, meidän seuraava Nobelkirjailijamme! Kysymys on enää vain milloin hän sen Nobelinsa saa käydä hakemassa Tukholmasta.

Olin tätä kirjaa itsekin jo odottanut mutta Suomesta kantautuneet arvostelut olivat aika laimeita joten pistin kirjan odotuslistalle. Tänä syksynä Norma sitten julkaistiin täällä Ruotsissa ja media antoi Oksaselle paljon palstatilaa. Hänhän on täällä suosittu vieras ja haastateltava koska  ruotii maailmanpoliittista tilannetta terävin sanoin. Esimerkiksi juuri olleilla Göteborgin kirjamessuilla Oksanen oli näyttävästi esillä.

Mutta sitten tulivat täkäläiset arvostelut... Niistä pystyi aistimaan  kuinka todella oltiin odotettu sitä suurta romaania mutta pettymys oli enemmän kuin käsin kosketeltava. Kuten eräs arvostelija asian ilmaisi: kirja on kuin se hyvännäköinen mies baaritiskillä joka suunsa avattuaan osoittautuu pelkäksi kauniiksi ulkokuoreksi. Ei sillä mitään sanottavaa ollutkaan.

Näiden odotuksien saattelemana sitten varasin vihdoin kirjan lähikirjastostani ja ajattelin, että kyllä tämä nyt pitää kahlata läpi. Onhan se sentään Oksasen kirjoittama... Mutta miten kävikään, luin kirjan nopeasti ja jopa pidin siitä! Sanon nyt heti suoraan, ettei Norma todellakaan yllä Oksasen aikaisempien kirjojen tasolle mutta ei se nyt mikään huono kirjakaan ole. Se on vain...vähän erilainen!

Oksanen on kirjoittanut sadun ja dekkarin yhdistelmän. Kirjan teema on hyvin omalaatuinen puhumattakaan sen päähenkilöstä. Normalla on nimittäin suvussa esiintyvä geenivirhe jonka vuoksi hänen tukkansa kasvaa hallitsemattoman nopeasti. Lisäksi hän pystyy hiusten kautta aistimaan muiden ihmisten terveydentiloja, sairauksia ja heidän nauttimiansa ravintoaineita. Norman äiti Anita on tietysti huolissaan tyttärestään ja ennen kaikkea tämän tulevaisuudesta. Normahan ei tässä tilassa pysty esimerkiksi elämään normaalia perhe-elämää. Mutta Anita luulee keksineensä keinon auttaakseen Normaa ja näin hän joutuu vedetyksi mukaan rikollispiiriin joka käy kauppaa sekä irtohiuksilla että vuokrakohduilla.

Koska luen tällä hetkellä paljon kirjoja lapseni kanssa, oli helppo lukea kirjaa satuna. Oksanen onkin kertonut, että kirjan lähtökohtana oli Rapunzel-satu. Asetelmat olivat tutut lapsen kanssa luetuista satukirjoista - hyvä vastaan paha. Romantiikkaakin kirjassa esiintyi yllättäen loppuosassa mutta siinä Oksanen ei onnistunut kovin hyvin. Intohimo jäi aika laimeaksi. Ylipäänsä kirja jäi aika haaleaksi kokemukseksi, henkilöt eivät tuntuneet todellisilta vaan paperisilta satuhahmoilta. Juonen kuljettamisessa Oksanen sen sijaan onnistuu mistä osoituksena siis se, että luin kirjan nopeasti koska oli yksinkertaisesti pakko saada tietää miten tarina päättyy.

Kirjassa on paljon asiaa ja moraalisia kannanottoja. Yksi kirjan peruskysymyksiä on se, miten naiset ovat kautta historian tehneet kauppaa oman kehonsa tuotteilla mutta aina ne kuitenkin päätyvät miesten hallitsemaksi kaupankäynniksi. Nainen tuottaa, mies rahastaa. Ruotsalainen media on keskittynyt haastatteluissa ja arvioissa juuri tähän kirjan teemaan.

Oksanen saa todennäköisesti nyt vielä odottaa sitä Nobeliansa muutaman vuoden, Norma ei sitä ainakaan nopeuttanut. Mutta ihan luettava kirja tämä on. Musiikkitermejä lainatakseni tämä taisi olla sellainen etydi, kirjailijan sormiharjoitus. Ehkäpä sieltä on seuraavaksi tulossa massiivisempi teos?

Kommentit

  1. Olen lukenut Oksaselta vain tämän Norman (niiden aiempien, isojen kirjojen aiheet eivät ole tuntuneet kovin itselle läheisiltä) ja pidin tästä tosi paljon. Juuri tuo sadun ja dekkarin yhdistelmä (ehkä voisi maagiseksi realismiksi sanoa?) toimi minulle, joten kyllä tämä oli niin minun kirjani. Toivon jopa Normalle jatko-osaa. :)

    VastaaPoista
  2. Itse asiassa nyt kun sanot niin kyllä, jatko-osa olisi todella mielenkiintoinen lukea!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...