Siirry pääsisältöön

Miesten jorinoita

Naistenviikon jälkeen vastapainoksi miesten jorinoita! Kesäkirjakassiin tarttui kirjastosta mukaan kaksi miesten kirjoittamaa päiväkirjaa. Jörn Donnerin Pikku Mammutti, koska olin halunnut lukea sen "ison" mammutin mutta kirjan massiivinen koko kauhistutti. Ja Aulis Sallinen koska työni puolesta klassinen musiikki kiinnostaa aina. Molemmat miehet ovat syntyneet 30-luvulla ja osittain päiväkirjojen sivuilla esiintyy myös samoja nimiä.

Aloitin Jörkasta, tosin alkusivujen jälkeen mietin mitä ihmettä olen mennytkään lainaamaan. "Miksi kirjoitan tätä höpönlöpöä?" ihmettelee Donnerkin. Niinpä! Mutta kun jatkan lukemista alan pikkuhiljaa päästä samalle aaltopituudelle. Lyhyet ja lakoniset merkinnät ovat meditatiivisia, usein hieman salaperäisiä jotka tuntuvat sisältävän enemmän kuin ulospäin näyttäisi. Mutta usein myös raadollisen seikkaperäisiä ("Pahoinvointia eilen, paskansin kolme krt.") Tämä on kuin miniatyyriversio knausgårdilaisesta tirkistelystä.

Saan istua Jörn Donnerin taskussa ja matkata mukana Eduskunnassa, Donnerin kolmen eri kodin välillä (jos laskin oikein), lääkärien vastaanotolla, saunassa, kauppahalleissa, Ruotsissa... Donner syö kalaa, useimmiten yksin, usein itsepyydystettyä, seuraa jalkapalloa, valittaa yksinäisyyttä, pelkää  kuolemaa ja turhautuu poliitikon työhönsä. Tekstissä käsitellään myös Armi-elokuvan työvaiheita ja työn alla olevan Ruotsi-kirjan ei-edistymistä. Monin paikoin merkinnät ovat ärsyttävän lyhytsanaisia (tahtoo tietää lisää!) mikä osaltaan lisää vaikutelmaa, että luen jonkun yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. Tirkistelyn sietämätön ihanuus tiivistyy eduskunnan saunan pukuhuoneessa jossa saamme tarkan selvityksen erään nimeltä mainitsemattoman kansanedustajan viiksienhoitorituaalista...

Vauhtiin päästyäni luen Pikku Mammutin melkein siltä istumalta. Donnerin lakoninen tyyli viihdyttää ja vähän jo inspiroidun itsekin, näinkin voi siis päiväkirjaa kirjoittaa. Toimii! Kirjan lopussa olen kuitenkin surullinen, tekisi mieli soittaa Donnerille ja tarjoutua päivällisseuraksi. Mieshän kärsii yksinäisyydestä!

Kaikki on merkityksetöntä, elämä mukaan lukien. Olen liiaksi pelkuri tappaakseni itseni, mutta jos olisi jokin helppo keino, käyttäisin sitä. / En usko että kenenkään tulee ,
minua ikävä. / Kyllä, ehkä taloudellisesti. Ei muussa mielessä.

Pois turha itsesääli Jörn, minun tuli jo nyt jorinoitasi ikävä ja ja se isompi Mammutti lähteekin seuraavaksi kirjastosta mukaani!

Jörn Donner: Pikku Mammutti. Puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015.

Aulis Sallisen päiväkirjamerkinnät ovat 30 vuoden ajalta. Teksti on "kaunokirjallisempaa" kuin Donnerin lakoniset merkinnät mutta mukana on myös esimerkiksi työhön liittyviä lyhyitä muistiinpanoja ("--- eilen valmistui Shadows ja tänään vein sen kopioitavaksi. Minusta siitä tuli laatuunkäypä.") Sallinen on myös kalamiehiä ja Donnerin tavoin hän selvittää tarkkaan missä sääolosuhteissa verkot on laskettu ja ylös saamansa kalat. Ja välissä merkintä "Kirje Rostropovitshilta." tai kaunis huolehtiminen puolison jaksamisesta "Vieläkö sinä kestäisit yhden oopperan?".

Päiväkirjamerkintöjen lomassa on myös esseitä ja muita kirjoituksia. Yksi niistä muistelee Sallisen äitiä ja lapsuutta sota-ajan Karjalassa. Sieltä löydän muuten saman muiston jonka isäni (Sallista neljä vuotta vanhempana) kertoi meille lapsille, kuinka he kavereiden kanssa olivat pommikoneiden tullessa menneet makaamaan ojan pohjalle ja sieltä ihailleet tippuvia pommeja. Kirjansa lopussa Sallinen mainitsee, että nämä kaunokirjalliset tekstit ja päiväkirjan työstäminen ovat olleet yksi tapa toteuttaa luovuutta kun itse sävellystyö alkaa vääjäämättä hiipua. Tämä kirja julkaistiinkin Sallisen 80-päivän kynnyksellä.

Sallinen kirjoittaa säveltäjän työstä hyvin arkisesti, siihen sisältyy niin suhteet kustantajaan ja oopperajohtajiin kuin kriitikoihinkin. Taidekritiikki saa Salliselta tosin katkeraa ja kitkerää arvostelua: "Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus."

Sallisen kirjasta käy hyvin ilmi millaista puurtamista säveltäjän työ on. Sallinen ihmettelee itsekin miten vuoden saldo on yleensä aina se tunti valmista sävellystä, oli se sitten oopperaa tai kamarimusiikkia. Turhauttavaakin se on toisinaan:

Mutta ei siinä muu auta; käsityö on puurrettava loppuun, kymmeniä tunteja istumista. Ja kun joskus tuntuu, että onpa työtä tehty, valmiina onkin vain puoli minuuttia musiikkia! Olisipa keksitty ajatuksensiirtolaite, joka kuvittelun viimalla, ripeästi piirtäisi paperille musiikin jaksot!

Myös säveltäjä- ja muusikkokollegat vilahtavat tekstissä tiuhaan. Sallisesta muodostuu kuva suomalaisen taidemusiikin grand old manina vaikka hän itsekin ihmettelee miten hän nyt muka on nestori, hän joka aina oli joka ryhmän nuorin. Sympaattinen ja avartava kirja kaikille musiikista ja sen tekemisestä kiinnostuneille!

Aulis Sallinen: Säveltäjä (2015)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…