Siirry pääsisältöön

Miesten jorinoita

Naistenviikon jälkeen vastapainoksi miesten jorinoita! Kesäkirjakassiin tarttui kirjastosta mukaan kaksi miesten kirjoittamaa päiväkirjaa. Jörn Donnerin Pikku Mammutti, koska olin halunnut lukea sen "ison" mammutin mutta kirjan massiivinen koko kauhistutti. Ja Aulis Sallinen koska työni puolesta klassinen musiikki kiinnostaa aina. Molemmat miehet ovat syntyneet 30-luvulla ja osittain päiväkirjojen sivuilla esiintyy myös samoja nimiä.

Aloitin Jörkasta, tosin alkusivujen jälkeen mietin mitä ihmettä olen mennytkään lainaamaan. "Miksi kirjoitan tätä höpönlöpöä?" ihmettelee Donnerkin. Niinpä! Mutta kun jatkan lukemista alan pikkuhiljaa päästä samalle aaltopituudelle. Lyhyet ja lakoniset merkinnät ovat meditatiivisia, usein hieman salaperäisiä jotka tuntuvat sisältävän enemmän kuin ulospäin näyttäisi. Mutta usein myös raadollisen seikkaperäisiä ("Pahoinvointia eilen, paskansin kolme krt.") Tämä on kuin miniatyyriversio knausgårdilaisesta tirkistelystä.

Saan istua Jörn Donnerin taskussa ja matkata mukana Eduskunnassa, Donnerin kolmen eri kodin välillä (jos laskin oikein), lääkärien vastaanotolla, saunassa, kauppahalleissa, Ruotsissa... Donner syö kalaa, useimmiten yksin, usein itsepyydystettyä, seuraa jalkapalloa, valittaa yksinäisyyttä, pelkää  kuolemaa ja turhautuu poliitikon työhönsä. Tekstissä käsitellään myös Armi-elokuvan työvaiheita ja työn alla olevan Ruotsi-kirjan ei-edistymistä. Monin paikoin merkinnät ovat ärsyttävän lyhytsanaisia (tahtoo tietää lisää!) mikä osaltaan lisää vaikutelmaa, että luen jonkun yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. Tirkistelyn sietämätön ihanuus tiivistyy eduskunnan saunan pukuhuoneessa jossa saamme tarkan selvityksen erään nimeltä mainitsemattoman kansanedustajan viiksienhoitorituaalista...

Vauhtiin päästyäni luen Pikku Mammutin melkein siltä istumalta. Donnerin lakoninen tyyli viihdyttää ja vähän jo inspiroidun itsekin, näinkin voi siis päiväkirjaa kirjoittaa. Toimii! Kirjan lopussa olen kuitenkin surullinen, tekisi mieli soittaa Donnerille ja tarjoutua päivällisseuraksi. Mieshän kärsii yksinäisyydestä!

Kaikki on merkityksetöntä, elämä mukaan lukien. Olen liiaksi pelkuri tappaakseni itseni, mutta jos olisi jokin helppo keino, käyttäisin sitä. / En usko että kenenkään tulee ,
minua ikävä. / Kyllä, ehkä taloudellisesti. Ei muussa mielessä.

Pois turha itsesääli Jörn, minun tuli jo nyt jorinoitasi ikävä ja ja se isompi Mammutti lähteekin seuraavaksi kirjastosta mukaani!

Jörn Donner: Pikku Mammutti. Puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015.

Aulis Sallisen päiväkirjamerkinnät ovat 30 vuoden ajalta. Teksti on "kaunokirjallisempaa" kuin Donnerin lakoniset merkinnät mutta mukana on myös esimerkiksi työhön liittyviä lyhyitä muistiinpanoja ("--- eilen valmistui Shadows ja tänään vein sen kopioitavaksi. Minusta siitä tuli laatuunkäypä.") Sallinen on myös kalamiehiä ja Donnerin tavoin hän selvittää tarkkaan missä sääolosuhteissa verkot on laskettu ja ylös saamansa kalat. Ja välissä merkintä "Kirje Rostropovitshilta." tai kaunis huolehtiminen puolison jaksamisesta "Vieläkö sinä kestäisit yhden oopperan?".

Päiväkirjamerkintöjen lomassa on myös esseitä ja muita kirjoituksia. Yksi niistä muistelee Sallisen äitiä ja lapsuutta sota-ajan Karjalassa. Sieltä löydän muuten saman muiston jonka isäni (Sallista neljä vuotta vanhempana) kertoi meille lapsille, kuinka he kavereiden kanssa olivat pommikoneiden tullessa menneet makaamaan ojan pohjalle ja sieltä ihailleet tippuvia pommeja. Kirjansa lopussa Sallinen mainitsee, että nämä kaunokirjalliset tekstit ja päiväkirjan työstäminen ovat olleet yksi tapa toteuttaa luovuutta kun itse sävellystyö alkaa vääjäämättä hiipua. Tämä kirja julkaistiinkin Sallisen 80-päivän kynnyksellä.

Sallinen kirjoittaa säveltäjän työstä hyvin arkisesti, siihen sisältyy niin suhteet kustantajaan ja oopperajohtajiin kuin kriitikoihinkin. Taidekritiikki saa Salliselta tosin katkeraa ja kitkerää arvostelua: "Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus."

Sallisen kirjasta käy hyvin ilmi millaista puurtamista säveltäjän työ on. Sallinen ihmettelee itsekin miten vuoden saldo on yleensä aina se tunti valmista sävellystä, oli se sitten oopperaa tai kamarimusiikkia. Turhauttavaakin se on toisinaan:

Mutta ei siinä muu auta; käsityö on puurrettava loppuun, kymmeniä tunteja istumista. Ja kun joskus tuntuu, että onpa työtä tehty, valmiina onkin vain puoli minuuttia musiikkia! Olisipa keksitty ajatuksensiirtolaite, joka kuvittelun viimalla, ripeästi piirtäisi paperille musiikin jaksot!

Myös säveltäjä- ja muusikkokollegat vilahtavat tekstissä tiuhaan. Sallisesta muodostuu kuva suomalaisen taidemusiikin grand old manina vaikka hän itsekin ihmettelee miten hän nyt muka on nestori, hän joka aina oli joka ryhmän nuorin. Sympaattinen ja avartava kirja kaikille musiikista ja sen tekemisestä kiinnostuneille!

Aulis Sallinen: Säveltäjä (2015)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...