Siirry pääsisältöön

Miesten jorinoita

Naistenviikon jälkeen vastapainoksi miesten jorinoita! Kesäkirjakassiin tarttui kirjastosta mukaan kaksi miesten kirjoittamaa päiväkirjaa. Jörn Donnerin Pikku Mammutti, koska olin halunnut lukea sen "ison" mammutin mutta kirjan massiivinen koko kauhistutti. Ja Aulis Sallinen koska työni puolesta klassinen musiikki kiinnostaa aina. Molemmat miehet ovat syntyneet 30-luvulla ja osittain päiväkirjojen sivuilla esiintyy myös samoja nimiä.

Aloitin Jörkasta, tosin alkusivujen jälkeen mietin mitä ihmettä olen mennytkään lainaamaan. "Miksi kirjoitan tätä höpönlöpöä?" ihmettelee Donnerkin. Niinpä! Mutta kun jatkan lukemista alan pikkuhiljaa päästä samalle aaltopituudelle. Lyhyet ja lakoniset merkinnät ovat meditatiivisia, usein hieman salaperäisiä jotka tuntuvat sisältävän enemmän kuin ulospäin näyttäisi. Mutta usein myös raadollisen seikkaperäisiä ("Pahoinvointia eilen, paskansin kolme krt.") Tämä on kuin miniatyyriversio knausgårdilaisesta tirkistelystä.

Saan istua Jörn Donnerin taskussa ja matkata mukana Eduskunnassa, Donnerin kolmen eri kodin välillä (jos laskin oikein), lääkärien vastaanotolla, saunassa, kauppahalleissa, Ruotsissa... Donner syö kalaa, useimmiten yksin, usein itsepyydystettyä, seuraa jalkapalloa, valittaa yksinäisyyttä, pelkää  kuolemaa ja turhautuu poliitikon työhönsä. Tekstissä käsitellään myös Armi-elokuvan työvaiheita ja työn alla olevan Ruotsi-kirjan ei-edistymistä. Monin paikoin merkinnät ovat ärsyttävän lyhytsanaisia (tahtoo tietää lisää!) mikä osaltaan lisää vaikutelmaa, että luen jonkun yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. Tirkistelyn sietämätön ihanuus tiivistyy eduskunnan saunan pukuhuoneessa jossa saamme tarkan selvityksen erään nimeltä mainitsemattoman kansanedustajan viiksienhoitorituaalista...

Vauhtiin päästyäni luen Pikku Mammutin melkein siltä istumalta. Donnerin lakoninen tyyli viihdyttää ja vähän jo inspiroidun itsekin, näinkin voi siis päiväkirjaa kirjoittaa. Toimii! Kirjan lopussa olen kuitenkin surullinen, tekisi mieli soittaa Donnerille ja tarjoutua päivällisseuraksi. Mieshän kärsii yksinäisyydestä!

Kaikki on merkityksetöntä, elämä mukaan lukien. Olen liiaksi pelkuri tappaakseni itseni, mutta jos olisi jokin helppo keino, käyttäisin sitä. / En usko että kenenkään tulee ,
minua ikävä. / Kyllä, ehkä taloudellisesti. Ei muussa mielessä.

Pois turha itsesääli Jörn, minun tuli jo nyt jorinoitasi ikävä ja ja se isompi Mammutti lähteekin seuraavaksi kirjastosta mukaani!

Jörn Donner: Pikku Mammutti. Puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015.

Aulis Sallisen päiväkirjamerkinnät ovat 30 vuoden ajalta. Teksti on "kaunokirjallisempaa" kuin Donnerin lakoniset merkinnät mutta mukana on myös esimerkiksi työhön liittyviä lyhyitä muistiinpanoja ("--- eilen valmistui Shadows ja tänään vein sen kopioitavaksi. Minusta siitä tuli laatuunkäypä.") Sallinen on myös kalamiehiä ja Donnerin tavoin hän selvittää tarkkaan missä sääolosuhteissa verkot on laskettu ja ylös saamansa kalat. Ja välissä merkintä "Kirje Rostropovitshilta." tai kaunis huolehtiminen puolison jaksamisesta "Vieläkö sinä kestäisit yhden oopperan?".

Päiväkirjamerkintöjen lomassa on myös esseitä ja muita kirjoituksia. Yksi niistä muistelee Sallisen äitiä ja lapsuutta sota-ajan Karjalassa. Sieltä löydän muuten saman muiston jonka isäni (Sallista neljä vuotta vanhempana) kertoi meille lapsille, kuinka he kavereiden kanssa olivat pommikoneiden tullessa menneet makaamaan ojan pohjalle ja sieltä ihailleet tippuvia pommeja. Kirjansa lopussa Sallinen mainitsee, että nämä kaunokirjalliset tekstit ja päiväkirjan työstäminen ovat olleet yksi tapa toteuttaa luovuutta kun itse sävellystyö alkaa vääjäämättä hiipua. Tämä kirja julkaistiinkin Sallisen 80-päivän kynnyksellä.

Sallinen kirjoittaa säveltäjän työstä hyvin arkisesti, siihen sisältyy niin suhteet kustantajaan ja oopperajohtajiin kuin kriitikoihinkin. Taidekritiikki saa Salliselta tosin katkeraa ja kitkerää arvostelua: "Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus."

Sallisen kirjasta käy hyvin ilmi millaista puurtamista säveltäjän työ on. Sallinen ihmettelee itsekin miten vuoden saldo on yleensä aina se tunti valmista sävellystä, oli se sitten oopperaa tai kamarimusiikkia. Turhauttavaakin se on toisinaan:

Mutta ei siinä muu auta; käsityö on puurrettava loppuun, kymmeniä tunteja istumista. Ja kun joskus tuntuu, että onpa työtä tehty, valmiina onkin vain puoli minuuttia musiikkia! Olisipa keksitty ajatuksensiirtolaite, joka kuvittelun viimalla, ripeästi piirtäisi paperille musiikin jaksot!

Myös säveltäjä- ja muusikkokollegat vilahtavat tekstissä tiuhaan. Sallisesta muodostuu kuva suomalaisen taidemusiikin grand old manina vaikka hän itsekin ihmettelee miten hän nyt muka on nestori, hän joka aina oli joka ryhmän nuorin. Sympaattinen ja avartava kirja kaikille musiikista ja sen tekemisestä kiinnostuneille!

Aulis Sallinen: Säveltäjä (2015)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…