Sirkka Garam: Veljeni Pentti. Pentti Saarikoski sisaren silmin (2000)

Loma Suomessa on taas täältä erää ohi mutta kotona Tukholmassa odotti miellyttävä yllätys: helle! Niinpä heittäydyinkin oitis takapihan lepotuoliin nautiskelemaan Kotkan kirppareilta löytämistäni kirja-aarteista. Mukaan tarttui kolme elämäkertaa joista ensimmäiseksi avasin Sirkka Garamin veljestään Pentti Saarikoskesta kirjoittaman muistelman.

Garam tekee jo kirjan alussa selväksi, että tämä on nimenomaan pikkusiskon kirja isoveljestään. Kirja syntyi tovin empimisen jälkeen mutta viimeisen sysäyksen antoi Saarikosken viimeisen vaimon Mia Bernerin muistokirja joka Garamin mielestä ei anna oikeudenmukaista kuvaa kirjailijaveljestä. Kirjassa onkin aika kitkeriä kommentteja Bernerin suhteesta Saarikoskeen sekä heidän avioliitostaan. Lisäksi Garam haluaa kirjallaan antaa oikeudenmukaisemman kuvan perheen isästä, Simo Saarikoskesta. Hän itse kun oli "isän tyttö", Pentillä puolestaan oli vaikeampi suhde isään.

Garamin muistelut alkavat jo edellisistä sukupolvista mikä antaa hyvän taustan tähän perhetarinaan. Sillä kirja ei suinkaan ole pelkästään Pentin tarina vaan kertoo koko Saarikosken lapsuudenperheestä. Mielenkiintoista ajan- ja Helsingin-kuvaa eri vuosikymmeniltä! Kirja tuntuu kuitenkin juuri Saarikoskeen tultaessa ikävästi tirkistelykirjalta ja Bernerinkin suhteen hyvin katkeralta. Kirjasta tulee tunne, että se on kirjoitettu pikemminkin suvun jälkipolvia ajatellen, meille muille tämä on paikoin liiankin intiimiä tilitystä Garamin omien lasten sairauksia myöten. Mutta lukija on armollinen ja Garamkin selkeä kertojanroolissaan. Pikkusiskon ääni kantaa läpi koko kirjan.

Näin nykyajan ruotsinsuomalaisena on kuitenkin mielenkiintoista lukea myös Saarikosken ajasta Ruotsissa (joka alkoi muuten jo lapsuuden sotavuosina). Garamin mukaan veli ei viihtynyt Göteborgin lähellä Tjörnin saarella jossa asui Mia Bernerin kanssa. Siihen viittaa Saarikoskikin kirjeissään siskolleen: "minä en vain opi rakastamaan tätä kieltä". Mutta Saarikoski näki saarikoskimaiseen tapaansa roolinsa suurempana myös uudessa asuinmaassaan:

Minä olen pannut tämänkin maan eteeni polvilleen mutta en itseni vuoksi (niin kuin Suomessa tein) vaan sorrettujen suomalaissiirtolaisten tähden. Tuntuu uskomattomalta miten ne kirjastoissa jonottavat saadakseen minun kirjoja lukeakseen, Lapin ja Karjalan ja Kainuun miehet jotka rakentavat Ruotsille teitä. Minä autan näitä ihmisiä kun hiihdän TV-ruudussa ja sanon: "JAG ÄR EN FINNE" ja kerron sujuvasti ruotsinkielellä että olisikohan noita minun osaamiani kieliä 13 vai 14. Seuraavana päivänä työmaalla kaikki tulevat ihastelemaan: "Oliko se eilen sun maanmies? Ooksä ihan tavannut sen?"

Tämä siis 70-luvulla, onneksi ajat ovat muuttuneet! Mutta kyllä tänne vielä yksi saarikoski mahtuisi, Göteborgissa asuva suomalaiskirjailija Asko Sahlberg lienee lähin manttelinperijä? Ruotsalaismedia ei tosin näistä Sahlbergeistä pahemmin välitä, tuskin aikoinaan Saarikoskestakaan vaikka hän itse uskoi toista. Ruotsinsuomalaisille itselleen kuitenkin tärkeitä identiteetin vahvistajia nämä kirjailijat!

PS. Onko kukaan muuten lukenut Asko Sahlbergia? Kuinka tunnettu hän on Suomessa ja onko tunnettu nimenomaan ruotsinsuomalaisena kirjailijana?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa. Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen. Ja täytyy sanoa, että tu...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...