Sirkka Garam: Veljeni Pentti. Pentti Saarikoski sisaren silmin (2000)

Loma Suomessa on taas täältä erää ohi mutta kotona Tukholmassa odotti miellyttävä yllätys: helle! Niinpä heittäydyinkin oitis takapihan lepotuoliin nautiskelemaan Kotkan kirppareilta löytämistäni kirja-aarteista. Mukaan tarttui kolme elämäkertaa joista ensimmäiseksi avasin Sirkka Garamin veljestään Pentti Saarikoskesta kirjoittaman muistelman.

Garam tekee jo kirjan alussa selväksi, että tämä on nimenomaan pikkusiskon kirja isoveljestään. Kirja syntyi tovin empimisen jälkeen mutta viimeisen sysäyksen antoi Saarikosken viimeisen vaimon Mia Bernerin muistokirja joka Garamin mielestä ei anna oikeudenmukaista kuvaa kirjailijaveljestä. Kirjassa onkin aika kitkeriä kommentteja Bernerin suhteesta Saarikoskeen sekä heidän avioliitostaan. Lisäksi Garam haluaa kirjallaan antaa oikeudenmukaisemman kuvan perheen isästä, Simo Saarikoskesta. Hän itse kun oli "isän tyttö", Pentillä puolestaan oli vaikeampi suhde isään.

Garamin muistelut alkavat jo edellisistä sukupolvista mikä antaa hyvän taustan tähän perhetarinaan. Sillä kirja ei suinkaan ole pelkästään Pentin tarina vaan kertoo koko Saarikosken lapsuudenperheestä. Mielenkiintoista ajan- ja Helsingin-kuvaa eri vuosikymmeniltä! Kirja tuntuu kuitenkin juuri Saarikoskeen tultaessa ikävästi tirkistelykirjalta ja Bernerinkin suhteen hyvin katkeralta. Kirjasta tulee tunne, että se on kirjoitettu pikemminkin suvun jälkipolvia ajatellen, meille muille tämä on paikoin liiankin intiimiä tilitystä Garamin omien lasten sairauksia myöten. Mutta lukija on armollinen ja Garamkin selkeä kertojanroolissaan. Pikkusiskon ääni kantaa läpi koko kirjan.

Näin nykyajan ruotsinsuomalaisena on kuitenkin mielenkiintoista lukea myös Saarikosken ajasta Ruotsissa (joka alkoi muuten jo lapsuuden sotavuosina). Garamin mukaan veli ei viihtynyt Göteborgin lähellä Tjörnin saarella jossa asui Mia Bernerin kanssa. Siihen viittaa Saarikoskikin kirjeissään siskolleen: "minä en vain opi rakastamaan tätä kieltä". Mutta Saarikoski näki saarikoskimaiseen tapaansa roolinsa suurempana myös uudessa asuinmaassaan:

Minä olen pannut tämänkin maan eteeni polvilleen mutta en itseni vuoksi (niin kuin Suomessa tein) vaan sorrettujen suomalaissiirtolaisten tähden. Tuntuu uskomattomalta miten ne kirjastoissa jonottavat saadakseen minun kirjoja lukeakseen, Lapin ja Karjalan ja Kainuun miehet jotka rakentavat Ruotsille teitä. Minä autan näitä ihmisiä kun hiihdän TV-ruudussa ja sanon: "JAG ÄR EN FINNE" ja kerron sujuvasti ruotsinkielellä että olisikohan noita minun osaamiani kieliä 13 vai 14. Seuraavana päivänä työmaalla kaikki tulevat ihastelemaan: "Oliko se eilen sun maanmies? Ooksä ihan tavannut sen?"

Tämä siis 70-luvulla, onneksi ajat ovat muuttuneet! Mutta kyllä tänne vielä yksi saarikoski mahtuisi, Göteborgissa asuva suomalaiskirjailija Asko Sahlberg lienee lähin manttelinperijä? Ruotsalaismedia ei tosin näistä Sahlbergeistä pahemmin välitä, tuskin aikoinaan Saarikoskestakaan vaikka hän itse uskoi toista. Ruotsinsuomalaisille itselleen kuitenkin tärkeitä identiteetin vahvistajia nämä kirjailijat!

PS. Onko kukaan muuten lukenut Asko Sahlbergia? Kuinka tunnettu hän on Suomessa ja onko tunnettu nimenomaan ruotsinsuomalaisena kirjailijana?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Lue lisää

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista. Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lue lisää

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua. Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...