Mennessäni ensimmäisen kerran kirjastoon äitini kuoleman jälkeen mietin kuumeisesti minkä kirjan lukisin, mistä saisin lohdutusta. Kirjastossa mieleeni nousi Anu Kaipaisen nimi. Äidillähän oli hyllyssä useampi Kaipaisen kirja, muistin sen lapsuudestani 70-luvulta. Menin kirjastomme pikkuruiselle suomenkieliselle osastolle ja löysin tasan yhden kirjan Kaipaiselta. Kun selailin kirjaa, osui silmiini koko ajan yksi ja sama sana: "Äiti". Selvä merkki!
Kaipaisen Granaattiomena on kirjailijan viimeisiä teoksia ja sitä voisi kuvata kirjailijan uran ja elämäntaipaleen pääteteokseksi. Pari vuotta ennen Kaipaisen kuolemaa ilmestyi viimeiseksi jäänyt "Vihreiksi poltetut puut" jossa Kaipainen kertoo lapsuudestaan ja näin jatkaa tätä elämäkerrallista kerrontaansa. Granaattiomenan alkusivulla Kaipainen tosin mainitsee, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä "paitsi osaa kirjoittajasta itsestään" mutta uskokoon ken tahtoo. Kirjan hahmoja ovat tutun tuntuiset naiskirjailija, tämän keski-iässä kuollut lääkärimies sekä kolme poikaa. Säveltäjäpoika on helppo tunnistaa myös julkisuudesta, vähemmän tunnettu on nuorimman pojan tarina.
Granaattiomena on kirja äidin ja lapsen suhteesta. Kirjailijaäiti kipuilee nuorimman poikansa kanssa joka puolestaan kipuilee homoutensa kanssa. Äiti haluaisi kolmekymppisen poikansa jo itsenäistyvän, vastahakoinen poika pistää vastaan mutta lähtee matkalle kun äiti sellaisen järjestää. Äiti saa nauttia kotinsa yksinäisyydestä ja ryhtyy muistelemaan avioliittoaan, perhe-elämää, kirjailijanuraansa ja farssiksi muodostunutta suhdettaan auervaaraksi paljastuneeseen mieheen.
Kirjassa on aineksia useaankiin romaaniin (mainitsinko jo sivujuonen kettutyttö Sirjasta?) ja koettelee lukijan kärsivällisyyttä polveilemalla moneen suuntaan. Kaipainen kirjoittaa kaunista kieltä ja pohdiskelee elämää monelta mielenkiintoiselta kantilta mutta kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa!
Kirja päättyy päivämäärään 11.9.2001, "kaksi lentokonetta läpi tornien" mikä vie kirjailijan ajatukset lapsuuteen - "Viipuri palaa!" Kaipainen on Eeva Kilven tapaan pasifisti ja tuo vakaumuksensa selkeästi esille. Tähän teemaan liitän myös Sirjan osuuden kirjassa mikä mielestäni jää muuten hyvin irralliseksi ja osin turhaksikin. Tämän teoksen vahvin teema on juuri äidin ja pojan välinen suhde ja sitä olisi kannattanut syventää vielä tästäkin.
Kaikki oli, niin kuin tarkoitettu oli: he kaksi yhdessä. Kumpikin pitäisi toisesta huolta rakastaen toistaan, vaatimatta, vahtimatta, moralisoimatta, alistamatta, kunnioittaen. Heidän ihmissuhteensa kasvaisi vahvaksi kuin teräskanto. Toinen saattaisi toisen hautaan. Kumpi kumman, se oli tulevaisuuden asia.
Kaipainen oli tällä kirjallaan Finlandia-ehdokas mutta minuun tämä ei kolahtanut. Äitini kuolinpesästä löysin kuitenkin vielä yhden kaipaisen, vuonna 1975 ilmestyneen Naistentanssit ja sen aion vielä tässä kesän mittaan lukea. Kirjan sivumäärä lupailee huomattavasti tiivimpää kerrontaa mutta toivon Kaipaisen kauniin karjalaiskielen näkyvän myös tässä varhaisteoksessa. Siitä lisää myöhemmin!
Kaipaisen Granaattiomena on kirjailijan viimeisiä teoksia ja sitä voisi kuvata kirjailijan uran ja elämäntaipaleen pääteteokseksi. Pari vuotta ennen Kaipaisen kuolemaa ilmestyi viimeiseksi jäänyt "Vihreiksi poltetut puut" jossa Kaipainen kertoo lapsuudestaan ja näin jatkaa tätä elämäkerrallista kerrontaansa. Granaattiomenan alkusivulla Kaipainen tosin mainitsee, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä "paitsi osaa kirjoittajasta itsestään" mutta uskokoon ken tahtoo. Kirjan hahmoja ovat tutun tuntuiset naiskirjailija, tämän keski-iässä kuollut lääkärimies sekä kolme poikaa. Säveltäjäpoika on helppo tunnistaa myös julkisuudesta, vähemmän tunnettu on nuorimman pojan tarina.
Granaattiomena on kirja äidin ja lapsen suhteesta. Kirjailijaäiti kipuilee nuorimman poikansa kanssa joka puolestaan kipuilee homoutensa kanssa. Äiti haluaisi kolmekymppisen poikansa jo itsenäistyvän, vastahakoinen poika pistää vastaan mutta lähtee matkalle kun äiti sellaisen järjestää. Äiti saa nauttia kotinsa yksinäisyydestä ja ryhtyy muistelemaan avioliittoaan, perhe-elämää, kirjailijanuraansa ja farssiksi muodostunutta suhdettaan auervaaraksi paljastuneeseen mieheen.
Kirjassa on aineksia useaankiin romaaniin (mainitsinko jo sivujuonen kettutyttö Sirjasta?) ja koettelee lukijan kärsivällisyyttä polveilemalla moneen suuntaan. Kaipainen kirjoittaa kaunista kieltä ja pohdiskelee elämää monelta mielenkiintoiselta kantilta mutta kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa!
Kirja päättyy päivämäärään 11.9.2001, "kaksi lentokonetta läpi tornien" mikä vie kirjailijan ajatukset lapsuuteen - "Viipuri palaa!" Kaipainen on Eeva Kilven tapaan pasifisti ja tuo vakaumuksensa selkeästi esille. Tähän teemaan liitän myös Sirjan osuuden kirjassa mikä mielestäni jää muuten hyvin irralliseksi ja osin turhaksikin. Tämän teoksen vahvin teema on juuri äidin ja pojan välinen suhde ja sitä olisi kannattanut syventää vielä tästäkin.
Kaikki oli, niin kuin tarkoitettu oli: he kaksi yhdessä. Kumpikin pitäisi toisesta huolta rakastaen toistaan, vaatimatta, vahtimatta, moralisoimatta, alistamatta, kunnioittaen. Heidän ihmissuhteensa kasvaisi vahvaksi kuin teräskanto. Toinen saattaisi toisen hautaan. Kumpi kumman, se oli tulevaisuuden asia.
Kaipainen oli tällä kirjallaan Finlandia-ehdokas mutta minuun tämä ei kolahtanut. Äitini kuolinpesästä löysin kuitenkin vielä yhden kaipaisen, vuonna 1975 ilmestyneen Naistentanssit ja sen aion vielä tässä kesän mittaan lukea. Kirjan sivumäärä lupailee huomattavasti tiivimpää kerrontaa mutta toivon Kaipaisen kauniin karjalaiskielen näkyvän myös tässä varhaisteoksessa. Siitä lisää myöhemmin!
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!