Siirry pääsisältöön

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015)

Helena Ruuskan kirjaa lukiessa voivottelen - oi miksi ei tätä kirjaa ollut olemassa jo 90-luvulla kun tein opintoihin kuuluvaa harjoitustyötäni William Faulknerin vaikutuksesta Joenpellon teoksiin. En silloin vielä ymmärtänyt Joenpellon suuruutta mutta tämä Ruuskan elämänkerta avasi silmäni. Ja nyt en tarkoita pelkästään teoksia, ne puhukoon puolestaan vaan Joenpellon koko kirjailijanuraa siihen kuuluvine kaikkine sivujuonteineen. Ja ennen kaikkea hänen rohkeuttaan ja periksiantamattomuuttaan. Mikä nainen! Jo pelkästään kuvaus siitä miten Joenpelto rakennuttaa ison talonsa on vaikuttava ja liikuttavakin, Ruuska nimittäin liittää tämän talohaaveen Joenpellon isän historiaan.

70-luvulla Joenpeltoa tuli joka tuutista, sen ymmärsi sen ajan lapsikin. Joenpelto näkyi julkisuudessa tiuhaan mutta nyt ymmärrän, ettei hän siellä yksityiselämäänsä tilittänyt. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, että Joenpelto joutui hautaamaan molemmat poikansa? Luin Ruuskan kirjaa kuin dekkaria, Joenpellon elämässä kun sattui ja tapahtui.

Ihastuin jo aiemmin Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan Marja-Liisa Vartiosta. Ruuskalla on todella sujuva kynä ja pettämätön tilannetaju, hän ei liiemmin sorru spekulointiinkaan (kuten elämäkertakollegansa Panu Rajala usein tekee). Tämä kirja taustoittaa todella tarkasti kaikki Joenpellon teokset ja osoittaa taas selvästi kuinka paljon kirjailija voi halutessaan ammentaa yksityiselämästään ilman, että lukija siitä edes tietää. Eikä tarvitsekaan tietää, hyvä teos kantaa aina itsensä ilman että taustoja tarvitsisi tietää. Mutta eittämättä se antaa lisäulottuvuutta kirjan tulkintaan kunhan ei mennä hakoteille ja sorruta ylitulkintaan.

Olen kyllä joenpeltoni lukenut mutta siitä on vierähtänyt jo yli 20 vuotta. On siis aika lukea ne uudestaan ja katsoa löytyykö niistä ainesta myös nykylukijalle. Äitini jäämistöstä löytyi kaksi joenpeltoa, niillä aloitetaan!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…