Siirry pääsisältöön

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Tänne Ruotsiin suomalaiset uutuuskirjat tulevat aina vähän viiveellä, niinpä minunkin lukupinooni Aki Ollikaisen Nälkävuosi ennätti vasta nyt. Vähän kyllä hämmästyin kun tajusin, että kirja ilmestyi jo 2012, ei siinä nyt sentään neljää vuotta pitäisi mennä! Tosin lukuintoani laimensi myös se, että kirjaa ylistettiin sellaisella voimalla, että se oli jo muuttunut "pakkohan-se-on-lukea"-kirjaksi.

Mutta nyt sen siis nappasin mukaani lähikirjaston suomenkieliseltä hyllyltä. Kirjan vähäinen sivumäärä ihmetytti, tähänkö nyt muka mahtuisi moinen mestariteos. Juu, kyllä mahtui! Olin minäkin aivan myyty ehdittyäni viimeisen sivun loppuun. Ensimmäiset 30 sivua olivat tosin hiukan hämmentäviä.

Cecilia kyykistyy alastomana vadin ylle ja haroo vettä jalkoväliinsä. Vesinorot valuvat pitkin tummia häpykarvoja. Pienet kiharat suoristuvat, niiden päästä tippuu pisaroita astiaan.

Kirja esittelee ensimmäisenä helsinkiläislääkäri Teo Renqvistin ja sen kummemmin peittelemättä myös tämän sukupuolielämän. Kirjan aloitus johdattaa lukijan alussa hieman harhaan - Kaari Utrio meets Tommy Taberman?

Renqvistin veljekset ja senaattori kehystävät tarinan ja peilaavat samalla luokkaeroja. Tämä osa kirjasta jää kuitenkin hiukan pinnalliseksi. Ollikainen on selvästikin pistänyt kaikkensa peliin itse nälän kokemusta kuvatessaan ja näin vavisuttavin osa kirjaa on sen ydin, tarina Marjan ja Juhanin perheestä.

Marja tekee raskaan päätöksen jättää sairas miehensä kuolemaan ja yrittää kahden lapsensa kanssa etsiä ruokaa muualta. Mielessä siintää Pietari. On pakkastalvi ja Ollikainen kuvaa luuytimiin menevästi perheen rankkaa taivallusta. Hyvin ei tietenkään käy ja lopulta perheestä on vain yksi jäljellä.

Marja tuntee, kuinka hänen ruumiinsa luhistuu. Ote kirpoaa Juhon kädestä. Putoaminen kestää ikuisuuden, sen aikana Marja näkee kaiken muuttuvan loputtomaksi lumikentäksi. / Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.

Ollikainen on tosiaankin tässä esikoisteoksessaan onnistunut luomaan mestariteoksen, näin merkityksellistä tekstiä saa harvoin luettavakseen. Nälkävuodesta 1867 on koulun historiantunneilla tietysti puhuttu mutta että sen todella ymmärtäisi niin tarvitaan tämä kirja. Kirja on pelottavan ajankohtainen, myös Suomessa, vaikka varsinainen nälkä ei olekaan ehkä syynä tämänhetkiseen kansainvaellukseen. Ihmisten tuomio on aina kova vaikka itse kerjääminen ei varsinainen rikos olisikaan:

- Ja siinä toinen kerjäläinen, lihavaras, rosvo, huora, nainen huutaa.

Ollikaisen Nälkävuosi herättää paljon ajatuksia ja tunteita ja nyt jo selailen kirjaa uudestaan.  Se tulee elämään mielessä vielä pitkän aikaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...