Siirry pääsisältöön

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Tänne Ruotsiin suomalaiset uutuuskirjat tulevat aina vähän viiveellä, niinpä minunkin lukupinooni Aki Ollikaisen Nälkävuosi ennätti vasta nyt. Vähän kyllä hämmästyin kun tajusin, että kirja ilmestyi jo 2012, ei siinä nyt sentään neljää vuotta pitäisi mennä! Tosin lukuintoani laimensi myös se, että kirjaa ylistettiin sellaisella voimalla, että se oli jo muuttunut "pakkohan-se-on-lukea"-kirjaksi.

Mutta nyt sen siis nappasin mukaani lähikirjaston suomenkieliseltä hyllyltä. Kirjan vähäinen sivumäärä ihmetytti, tähänkö nyt muka mahtuisi moinen mestariteos. Juu, kyllä mahtui! Olin minäkin aivan myyty ehdittyäni viimeisen sivun loppuun. Ensimmäiset 30 sivua olivat tosin hiukan hämmentäviä.

Cecilia kyykistyy alastomana vadin ylle ja haroo vettä jalkoväliinsä. Vesinorot valuvat pitkin tummia häpykarvoja. Pienet kiharat suoristuvat, niiden päästä tippuu pisaroita astiaan.

Kirja esittelee ensimmäisenä helsinkiläislääkäri Teo Renqvistin ja sen kummemmin peittelemättä myös tämän sukupuolielämän. Kirjan aloitus johdattaa lukijan alussa hieman harhaan - Kaari Utrio meets Tommy Taberman?

Renqvistin veljekset ja senaattori kehystävät tarinan ja peilaavat samalla luokkaeroja. Tämä osa kirjasta jää kuitenkin hiukan pinnalliseksi. Ollikainen on selvästikin pistänyt kaikkensa peliin itse nälän kokemusta kuvatessaan ja näin vavisuttavin osa kirjaa on sen ydin, tarina Marjan ja Juhanin perheestä.

Marja tekee raskaan päätöksen jättää sairas miehensä kuolemaan ja yrittää kahden lapsensa kanssa etsiä ruokaa muualta. Mielessä siintää Pietari. On pakkastalvi ja Ollikainen kuvaa luuytimiin menevästi perheen rankkaa taivallusta. Hyvin ei tietenkään käy ja lopulta perheestä on vain yksi jäljellä.

Marja tuntee, kuinka hänen ruumiinsa luhistuu. Ote kirpoaa Juhon kädestä. Putoaminen kestää ikuisuuden, sen aikana Marja näkee kaiken muuttuvan loputtomaksi lumikentäksi. / Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.

Ollikainen on tosiaankin tässä esikoisteoksessaan onnistunut luomaan mestariteoksen, näin merkityksellistä tekstiä saa harvoin luettavakseen. Nälkävuodesta 1867 on koulun historiantunneilla tietysti puhuttu mutta että sen todella ymmärtäisi niin tarvitaan tämä kirja. Kirja on pelottavan ajankohtainen, myös Suomessa, vaikka varsinainen nälkä ei olekaan ehkä syynä tämänhetkiseen kansainvaellukseen. Ihmisten tuomio on aina kova vaikka itse kerjääminen ei varsinainen rikos olisikaan:

- Ja siinä toinen kerjäläinen, lihavaras, rosvo, huora, nainen huutaa.

Ollikaisen Nälkävuosi herättää paljon ajatuksia ja tunteita ja nyt jo selailen kirjaa uudestaan.  Se tulee elämään mielessä vielä pitkän aikaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...