Siirry pääsisältöön

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Tänne Ruotsiin suomalaiset uutuuskirjat tulevat aina vähän viiveellä, niinpä minunkin lukupinooni Aki Ollikaisen Nälkävuosi ennätti vasta nyt. Vähän kyllä hämmästyin kun tajusin, että kirja ilmestyi jo 2012, ei siinä nyt sentään neljää vuotta pitäisi mennä! Tosin lukuintoani laimensi myös se, että kirjaa ylistettiin sellaisella voimalla, että se oli jo muuttunut "pakkohan-se-on-lukea"-kirjaksi.

Mutta nyt sen siis nappasin mukaani lähikirjaston suomenkieliseltä hyllyltä. Kirjan vähäinen sivumäärä ihmetytti, tähänkö nyt muka mahtuisi moinen mestariteos. Juu, kyllä mahtui! Olin minäkin aivan myyty ehdittyäni viimeisen sivun loppuun. Ensimmäiset 30 sivua olivat tosin hiukan hämmentäviä.

Cecilia kyykistyy alastomana vadin ylle ja haroo vettä jalkoväliinsä. Vesinorot valuvat pitkin tummia häpykarvoja. Pienet kiharat suoristuvat, niiden päästä tippuu pisaroita astiaan.

Kirja esittelee ensimmäisenä helsinkiläislääkäri Teo Renqvistin ja sen kummemmin peittelemättä myös tämän sukupuolielämän. Kirjan aloitus johdattaa lukijan alussa hieman harhaan - Kaari Utrio meets Tommy Taberman?

Renqvistin veljekset ja senaattori kehystävät tarinan ja peilaavat samalla luokkaeroja. Tämä osa kirjasta jää kuitenkin hiukan pinnalliseksi. Ollikainen on selvästikin pistänyt kaikkensa peliin itse nälän kokemusta kuvatessaan ja näin vavisuttavin osa kirjaa on sen ydin, tarina Marjan ja Juhanin perheestä.

Marja tekee raskaan päätöksen jättää sairas miehensä kuolemaan ja yrittää kahden lapsensa kanssa etsiä ruokaa muualta. Mielessä siintää Pietari. On pakkastalvi ja Ollikainen kuvaa luuytimiin menevästi perheen rankkaa taivallusta. Hyvin ei tietenkään käy ja lopulta perheestä on vain yksi jäljellä.

Marja tuntee, kuinka hänen ruumiinsa luhistuu. Ote kirpoaa Juhon kädestä. Putoaminen kestää ikuisuuden, sen aikana Marja näkee kaiken muuttuvan loputtomaksi lumikentäksi. / Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.

Ollikainen on tosiaankin tässä esikoisteoksessaan onnistunut luomaan mestariteoksen, näin merkityksellistä tekstiä saa harvoin luettavakseen. Nälkävuodesta 1867 on koulun historiantunneilla tietysti puhuttu mutta että sen todella ymmärtäisi niin tarvitaan tämä kirja. Kirja on pelottavan ajankohtainen, myös Suomessa, vaikka varsinainen nälkä ei olekaan ehkä syynä tämänhetkiseen kansainvaellukseen. Ihmisten tuomio on aina kova vaikka itse kerjääminen ei varsinainen rikos olisikaan:

- Ja siinä toinen kerjäläinen, lihavaras, rosvo, huora, nainen huutaa.

Ollikaisen Nälkävuosi herättää paljon ajatuksia ja tunteita ja nyt jo selailen kirjaa uudestaan.  Se tulee elämään mielessä vielä pitkän aikaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…