Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

Talven ensimmäisen lumisateen laskeutuessa kotimaisemiini työmatkalukemisenani oli Peter Franzénin "Särkyneen pyörän karjatila". Tapahtumat keskittyvät yhteen kesäiseen päivään ja yöhön, joten kontrasti ulkona vallitsevaan valkeuteen oli melkoinen! Talon vanha emäntä Kaino täyttää 80 vuotta ja vieraita odotellaan sekä läheltä että kaukaa. Nuorin poika Eemeli pyörittää tilaa nuorikkonsa Marin kanssa ja muut sisarukset ovat tulossa perheineen. Naapuristakin tullaan onnittelemaan. Tähän asti kaikki hyvin paitsi, että parin ensimmäisen sivun jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään hallitsemattomalla voimalla. Kun olen lukenut viimeisen rivin voin vain hengästyneenä todeta, että Peter Franzén on onnistunut keikauttamaan ylösalaisin koko klassisen suomalaisen Ihmiset suviyössä -teeman. "Äiti", Maire sanoi ovensuusta. "Voi Maire", Liisa huokaisi. "Tämä on ollut ihan kauhia ilta. Onko niillä aina tämmöistä?" Maire kysyi. Kirja osui eteeni ns.kii...

Luen sarjakuvia nykyään hyvin satunnaisesti mutta aina jonkun sarjakuva-albumin luettuani muistan kuinka tehokas ja toimiva kerrontamuoto se onkaan. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis-sarjan ja koska tätä ranskalaisen Riad Sattoufin niinikään omaelämäkerrallista sarjaa on monessa yhteydessä verrattu juuri Satrapiin, pistin sarjan ykkösosasta varauksen kirjastoon. Sattouf on syntynyt Ranskassa mutta on sen lisäksi elänyt suuren osan lapsuuttaan Libyassa ja Syyriassa. Syyriasta kotoisin oleva isä halusi, että hänen pojastaan tulisi moderni ja hyvinkoulutettu "tulevaisuuden arabi" ja että poika kävisi koulua Syyriassa. Ranskassa kokemaansa rasismiin kyllästynyt isä saa työtarjouksia  mm. Oxfordista mutta isä päättää ottaa vastaan opettajan viran Tripolin yliopistosta ja perhe muuttaa Libyaan. Isä ihailee vahvoja johtajia, kuten juuri Libyan diktaattori Muammar  Kaddafia, joten odotukset ovat suuret. Perillä ei kuitenkaan odota isän odottama sosialistinen ihannevalti...

Onnistuneen loman merkki lienee se, kun luettuja kirjoja odottaa blogiin pääsyä pinossa kasapäin. Viime viikolla vietettiin täällä Ruotsissa syyslomaa ja varaamamme mökkiloma osoittautui täysosumaksi myös lukuharrastukseni kannalta. Ruotsin hallitus muuten käynnisti jo viime vuonna kampanjan, jossa syysloma nimettiin lukulomaksi, "läslov". Sopii minulle! Ja juuri sopivasti ennen lomaa löysin kirjastosta Leena Lehtolaisen uusimman, jota olinkin jo odottanut. Mikä nautinto! Erityinen nautinto tästä tuli kun huomasin, että Lehtolainen on tällä kertaa panostanut enemmän itse rikokseen kuin Maria Kallion yksityiselämään. Perhe on toki edelleen mukana  juonikoukeroissa ja Kallion lapsetkin jo teini-ikäisiä mutta tällä kertaa Lehtolainen malttaa syventyä murhatutkimuksen eri vaiheisiin. Kirjailija tuntee aiheensa ja poliisityön kuvaus tuntuu uskottavalta. Itse aihe on rankka, alaikäisiin kohdistuvat seksuaalirikokset, mutta Lehtolainen ei tapansa mukaan mässäile likaisilla...

Näen joskus painajaisia, joissa joku itselleni läheinen ihminen onkin yhtäkkiä aivan vieras. Äitini tekee käsittämättömiä asioita tai mieheni flirttailee vieraiden naisten kanssa eikä ymmärrä lainkaan miksi olen tuohtunut. Tunnen unessa oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kun jokin tutuksi luulemasi ei olekaan enää tuttu, kadotat maamerkit ja yrität epätoivoisesti löytää takaisin kartalle. Selja Ahavan romaanissa "Ennen kuin mieheni katoaa" kertojaminän aviomies kertoo yllättäin, "neljäkymmentä vuotta myöhässä", että on aina halunnut olla nainen. Vaimo putoaa kartalta, aivan kuten romaanin rinnakkaistarinassa kuvattu Kristoffer Kolumbus. Olen lukenut tänä vuonna kaksi kirjaa, joissa kuvataan transsukupuolisuutta ja identiteettiä. Amerikkalainen Susan Faludi kertoo kirjassaan " In the Darkroom " isästään, joka muuntautuu unkarinjuutalaisesta amerikkalaiseksi ja käy vielä lopulta läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Faludi kuvaa viiltävän tarkasti tyttä...

Lokakuussa luin kaksi mielenkiintoista kirjaa, jotka molemmat osoittautuivat omaelämäkerroiksi. Kirjoittajat ovat omissa maissaan tunnettuja mutta itselleni lähes tulkoon tuntemattomia nimiä. Olin lukenut kirjoista myönteiset arviot omasta aamulehdestäni Dagens Nyheteristä ja pistin niistä varaukset kirjastoon. Molemmat kirjat ovat selkeästi kaunokirjallisia teoksia mutta kirjoja yhdistää myös kirjoittajan pyrkimys laajentaa yksittäinen elämänkohtalo osaksi jotain suurempaa ja antaa sille osittain poliittinenkin yhteys. Ruotsalais-brittiläinen  Sigrid Rausing  on Lontoossa asuva kustantaja ja kirjallisuusjulkaisu Grantan omistaja ja päätoimittaja. Ruotsissa hänet tunnetaan myös Tetra Pakin perustajaperheen perijättärenä ja monimiljönäärinä. Rausingin kirja Mayhem käsittelee murhenäytelmää, joka ainakin täällä Ruotsissa oli paljon otsikoissa. Heinäkuussa 2012 poliisi löysi Rausingin kälyn Evan kuolleena kotoaan, peitettynä patjojen ja täkkien alle omasta makuuhuoneestaa...

Kävin viime jouluisen Suomen loman aikana aleostoksilla kirjakaupassa ja saavuttuani kassalle kirjapinoni kanssa, myyjä tempaisi vieressään olevasta kasasta kirjan ja kehoitti ottamaan senkin - "tästä hyvä dekkari edullisesti". Ja toden totta, hyvän dekkarin tulin ostaneeksi! Samuel Bjørkin nimen taakse kätkeytyy norjalaiskirjailija Frode Sander Øien, joka tällä kirjalla avaa suunnitellun - omien sanojensa mukaan 10-15 dekkarin - sarjan. Päähenkilöt ovat hieman Oiva Lohtanderin tyyppinen Holger Munch ja - tämä yhteys on toki mainittu monessa muussakin arviossa - hyvinkin Lisbeth Salanderin oloinen Mia Krüger. Holger ja Mia ovat olleet työpari jo aiemmin, ja hyvin menestynyt sellainen, kunnes traagiset tapahtumat pakottivat parin jäähylle. Kirjassa tapahtuva murhasarja saattaa kuitenkin työparin jälleen yhteen sillä nyt tarvitaan maan parhaat poliisit tutkimaan työn alla olevaa murhatapausta. Mia ymmärtää nopeasti, että murhaajan kohteena ovat kuusivuotiaat, pian koulu...

Amy Winehouse ei lakkaa askarruttamasta mieltäni. Luin viime vuonna Amyn isän Mitch Winehousen  kirjan  tyttärestään ja Asif Kapadian loistavan Amy-filminkin olen nähnyt jo kaksi kertaa. Nyt sain käsiini Amyn äidin Janis Winehousen kertomuksen tyttärestään ja täytyykin heti tunnustaa, että omat tunteeni Amya kohtaan ovat myös varsin...no, äidilliset. Monet kerrat olen katsonut Amyn varhaisia esiintymisiä ja kyynelsilmin miettinyt mihin hävisi se nuori, kaunis ja superlahjakas tyttö. Mikä sai Amyn suistumaan niin täysin raiteiltaan? Janis Winehousen näkökulma on myös juurikin "Mummyn": mihin hävisi äidin pieni tyttö? Janis Winehouse toteaa kirjassaan useaan otteeseen, että Amy ei ollut viimeisinä vuosina oma itsensä vaan näytteli eri rooleja. Veli Alex kysyikin välillä, että ketä mahdat tällä kertaa esittää. Äiti hämmästyi myös nähtyään Amyn ensimmäisen tv-haastattelun, jossa tytär puhuu vahvaa cockneyn murretta mikä ei ollut ollenkaan hänen normaali puhetapansa. Äidin mi...