Siirry pääsisältöön

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

 


Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller. Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä...

W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leikinkö olevani mukana. Peli on raakaa. Jotkut selviävät alkoholin voimalla, joillekin itsemurha on ainoa keino päästä ulos.

Kirjan päähenkilöt ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Tarina etenee vetävästi ja luen sitä kuin dokumenttiä Pabstin elämästä. Kunnes... googlaan jostakin, että osa henkilöistä onkin keksittyjä, esim. keskeisessä roolissa oleva Pabstin poika, josta Kehlmannin kirjassa tulee vannoutunut hitlerjugendilainen. Sellaista poikaa Pabstilla ei todellisessa elämässä ollut.

Tieto vie kieltämättä tarinalta sen terävimmän kärjen. Joudun koko ajan olemaan varuillani ja tarkistamaan netistä henkilöiden todenperäisyyttä. Leni Riefenstahlin sentään tunnistan oikeaksi ja hänestä Kehlmann piirtääkin herkullisen ilkeän kuvan. Tai kuinka tosi se kuva nyt onkaan, se jää kysymysmerkiksi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Käsiini osuu sitten amerikkalaisen Curtis Sittenfeldin kirja Rodham, jossa kirjailija spekuloi ajatuksella, että Hillary Clinton olisikin antanut aikoinaan rukkaset Bill Clintonille. Sittenfeld luo kirjassaan vaihtoehtoisen version USA:n poliittiselle historialle ja siinä Hillary saa kieltämättä makean revanssin. 

Sittenfeldin romaani on poliittista viihdekirjallisuutta - se on muuten kirjallisuudenlaji, josta en edes tiennyt pitäväni ennen kuin luin Raija Orasen romaanin Kekkosesta. Ja kuten viihdekirjallisuuden lajiin kuuluu, tarinassa pitää olla rakkautta ja erotiikkaa. Sittenfeld antaakin Billin heittäytyä täysillä viettiensä valtaan. Hillary puolestaan elää pidättyväisempää elämää ja keskittyy uraansa, mutta ei voi unohtaa Billiä, joka oli hänen elämänsä rakkaus. Jos mies vain olisi pystynyt pitämään housunsepaluksensa kiinni... 

Ja nyt sitten tähän eettiseen kysymykseeni: saako näin oikeasti kirjoittaa? Saanko kirjailijana pistää oikeasti olemassa olevan ja vieläpä yhä elossa olevan ihmisen fiktiiviseen elämäntilanteeseen? Bill ja Hillary eivät saakaan ainokaistaan Chelsea Clintonia, sen sijaan Billillä on tässä tarinassa aivan eri lapset fiktiivisen vaimonsa kanssa. Hillary on puolestaan lapseton.

Kehlmanin kirja sai G.W. Pabstin jälkeläiset reagoimaan ja heidän vaatimuksestaan kirjan myöhempiin painoksiin tuli merkintä siitä, että tarina on fiktiota. Clintonit puolestaan eivät ole tiettävästi reagoineet Sittenfeldin romaaniin. 

Puolustuksekseen Sittenfeld kertoo halunneensa tehdä taiteellisen kokeilun. Hän nimittäin huomasi vuoden 2016 vaalien aikana, että koululaiset tiesivät kyllä Hillary Clintonin mutta Bill Clinton oli heille täysin tuntematon hahmo.

And it was sort of fascinating to me, especially after the election, to think about how the outcome might have been different if adults saw Bill and Hillary as seperate the way that children do.

Olen edelleen kahden vaiheilla mitä mieltä olen tällaisesta ihmisillä leikittelystä. Mielestäni ainakin Kehlmannin olisi kannattanut keksiä aivan uusi, kuvitteellinen päähenkilö ja jättää Pabstin elämänvaiheista noukitut rippeet sikseen.  Hillary on toisaalta sen verran tuttu hahmo lähihistoriasta, että hänen kohdallaan on helpompi erottaa fiktio faktasta. Luin itse asiassa oikein mielelläni tällaisen kuvitteellisen revittelyn. 

Curtis Sittenfeldille haluan tosin antaa saman ohjeen kuin Raija Oraselle - vähemmän jaaritusta ja enemmän henkilökuvausta niin kirjasta olisi tullut täysosuma!


Curtis Sittenfeld: Rodham (Random House, 2020)

Daniel Kehlmann: Lichtspiel, suom. Ohjaaja (Rowohlt, 2023)

Kommentit

  1. Tuli tuosta Kehlmannin kirjasta mieleen Barbara Mujicalta joskus sata vuotta sitten lukemani teos Frida Kahlo. Se oli olevinaan faktaa fiktiolla höystettynä, mutta mielestäni se oli pikemminkin fiktiota faktalla höystettynä. Lukeminen oli vaikeaa, koska minulla oli valtavia suhtautumisvaikeuksia juuri sen suhteen, mikä on totta ja mikä on sepitettä. Lopulta luin kirjan pelkkänä fiktiona enkä sen koommin ole vastaaviin teoksiin koskenut enkä koske.

    On tietty eri asia, jos kyseessä on selkeä satiiri tai fiktio niin tunnetuista ja jopa elossa olevista henkilöistä, ettei sekaannuksen vaaraa juuri ole. Ja on selkeästi painotettu kyseessä olevan fiktio. En kyllä varmaan itse jaksaisi sellaistakaan lukea: esim. tuo Sittenfeldin spefi Clintoneista ei kiinnosta yhtään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös nyt näiden kokeilujen myötä sitä mieltä, että tämä kirjallisuudenlaji ei ole minua varten. Haluan todellakin tietää onko lukemani totta vai ei. Hillary-kirja oli tosin ihan viihdyttävä, mutta henkilöhahmot jäivät lopulta aika höttöisiksi.

      Luen kyllä toisaalta mielelläni elämäkerrallisia romaaneja, joissa faktat on kohdillaan ja höysteenä on kuvitteellisia tilanteita. Mutta tällainen jatkuva faktojen tarkistaminen kirjaa lukiessa käy hermoille...

      Poista
  2. Biofiktio! - Joo, en arvosta.
    Pidän historiallisista romaaneista, joissa keksitään "lihaa luitten päälle", mutta itse tarina ja sen ihmiset ovat tosia.
    Jos taas osa on totta ja osa toden vastaista, niin silloin tulee mieleen, miksi kirjailija edes lähti alkuun todellisista ihmisistä. Että kirja myisi? Häväistäkseen?
    Yksi tällainen on Jari Järvelän Aino A., jossa Alvar on Ainolta ideat varastanut ja tätä mitätöivä roisto, joka pilkkaa jopa vaimonsa isoa kokoa kutsumalla tätä pikkuiseksi. Kirjan julkaisun aikaan näkyi kirjoituksia, miten taas putosi yksi ukko jakkaraltaan. Samaan aikaan Järvelän kirjan kanssa Aaltojen lapsenlapsi julkaisi kirjan isovanhemmistaan ja siihen sisällytetyt rakkauskirjeet kertovat ihan muuta. Hän sanoi myös haastatteluissa, että isovanhempien työtoveruus ja rakkaus perustuivat tasa-arvoon.
    Joku on viitannut biofiktioista puhuttaessa Veikko Huovisen hirmuhallitsijoista kirjoittamiin satiireihin Veitikka, Joe-setä ja Pietari Suuri hatun polki. Ne ovat minusta taas ihan eri genreä, ja nämä henkilöt ovat sellaisia, joita tämä moraalidilemma ei mielestäni koske, kaukana historiassa ja ansaitsevat satiirisen käsittelyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari Järvelän Aino-kirja on tosiaan hyvä esimerkki. Kävin lukemassa mitä olin kirjoittanut siitä tänne blogiini ja samaa olin tuskaillut silloinkin - mihin tässä kirjassa voi luottaa? Minäkin pidän historiallisista romaaneista, joissa ihmiset ja tapahtumat ovat tosia. Mutta sitten kun ylitetään tämä raja, että aletaan keksiä ihan mitä sattuu... luottamukseni lukijana häviää.

      Miksi ei voisi sitten kirjoittaa samaa tarinaa, mutta täysin keksityillä henkilöillä? Tai no, eihän se myisi yhtä hyvin kuin Aino Aallon tai Hillary Clintonin nimiin kirjoitetut tarinat...

      Poista
  3. Olen lukenut tuon Rodhamin ruotsiksi (oli ainoa kahden euron kirja Helsingin Kampin Suomalaisessa, kun jouduin matkustamaan ja odottamaan eikä ollut kirjaa), kirja oli todellista soopaa, inhoan tuollaista tyylilajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, allekirjoitan osittain tuon arviosi "todellista soopaa". Kirjan ensimmäinen kolmannes, jossa kerrotaan Hillaryn ja Billin rakkaustarina ja sen päättyminen, oli mielestäni erittäin lupaava. Mutta valitettavasti tarina ei kantanut pidemmälle ja kirjan viimeinen kolmannes oli sitten aikamoista liipalaapaa. Pidän politiikkaan sijoittuvasta viihteestä ja mielestäni kirjan idea oli ihan hyvä, mutta toteutus ontui aika pahasti.

      Poista
  4. Haluaisin vastata, että ei saa. Toisaalta muistan pitäneeni Ohjaajasta eikä keksitty Hitler Jugend-poika häirinnyt. En tullut tutkineeksi asiaa eikä pojalla ollut niin suurta merkitystä romaanissa. Hillary Clinton biofiktio kuulostaa oudolta. Vähän eri asia se, että henkilö on vielä elossa. Joka tapauksessa biofiktion kokee helposti vääränä hyväksikäyttönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo hyväksikäyttö oli minullakin päällimmäinen tunne. Ja sitten ajattelin näiden oikeiden henkilöiden lapsia! En tiedä miltä itsestäni tuntuisi lukea kirja, jos jompikumpi vanhemmistani olisi julkisuuden henkilöitä ja sitten kirjassa kerrottaisiin kuinka vanhemmillani olisikin aivan toiset kumppanit ja toiset lapset. No, ehkä Chelsea Clinton ei ole ollut kiinnostunut lukemaan tätä kirjaa... Sama tunne oli muuten myös The Crownia katsoessa, varsinkin mitä lähemmäksi nykyaikaa tultiin. Siinä sarjassa tosin on pysytty aika tarkasti todellisissa tapahtumissa.

      Nyt on muuten tehty myös tuore dokumenttielokuva G.W. Pabstista (Pandoras Vermächtnis), mutta Pabstin vaimon Trude Pabstin näkökulmasta kerrottuna. Sen haluaisin nähdä, jos se nyt vain tulee nähtäväksi jollakin kanavalla...

      Poista
  5. Biofiktio on aika hähmäinen ja moraalisesti kyseenalainen genre. Eikö voisi vain inspiroitua jostain todellisesta henkilöstä ja luoda sen perusteella fiktiivisen romaanin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä juuri! Lukijana tunnen oloni höynäytetyksi, kun saan tietää että osa tarinasta onkin keksittyä. Hillarysta kertovan kirjan kohdalla tosin oli ensi sivulta asti selvää, että kirja on enemmän tarua kuin totta. Mutta siinä oli sitten kuitenkin sen verran paljon todellisia henkilöitä, että välillä ei tiennyt mihin uskoa. Uskon, että kirjasta olisi tullut parempi, jos kirjailija olisi keksinyt aivan uudet henkilöhahmot. Ja olisimmehan me lukijat sitten kuitenkin arvanneet, keihin todellisiin henkilöihin kirjan tarina perustuu mutta siinä olisi ollut jotenkin selvempi raja.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...