Siirry pääsisältöön

Lisää miehiä!



Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta Käräjät-kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki...

Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika". En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160.

"Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä.

Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä pimeyttä, vartalonsa muotoista, kaikessa siinä kirkkaudessa.

Tämä on mielestäni loistava sanoitus siitä, mitä me syksyn lapset koemme keväisin. Se kirkkaus on kertakaikkisen  armoton.

Röngän poika vie meidät mukanaan haahuilemaan Helsingin kaduille ja puistoihin ja lapsuusmuistoihin. Poika on koulukiusattu ja siitä identiteetistä on vaikea muovautua toiseksi. Kiltti poikamme on jeesmies, joka antaa virran viedä. Se vie melkein Berliiniinkin, mutta hetken oikku kariutuu viime hetkellä. Se olisikin ollut sitten jo aivan toinen tarina. Toisaalta, yksinäisyys ei piittaa kulisseista eikä siltä taida välttyä edes Sim Cityssä, joka kulkee mukana tarinan rakenteissa.

Antti Rönkä kirjoittaa tekstiä, jossa kiteytyy yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne. En kuitenkaan onnistunut löytämään tarttumapintaa, joka olisi pysäyttänyt (lukuunottamatta tuota sitaattia keväästä itsemurhaajien vuodenaikana). Eikä tarttumapintaa tunnu löytävän poikakaan, joka kaikessa kiltteydessään soljahtaa läpi kaikkien tilanteiden. Tapahtuma hyväksytty, kuittaa maksukortinlukija - ja vaellus jatkuu.

Antti Rönkä: Kiltti poika (Gummerus 2024)

***

Alkukeväästä luin kirjan, joka yllätti sekä aiheellaan että miljööllään. Luettuani Kaj Korkea-ahon Finlandia-ehdokkaana olleen "Äitiä etsimässä" innostuin lainaamaan kirjailijan aikaisemman teoksen "Paha kirja" vuodelta 2015. En edes tutkinut takakantta sen kummemmin, mutta innostuin kun ymmärsin, että kyseessä olikin kauhutarina, joka sijoittuu Turun ja Åbo Akademin kirjallisuuspiireihin. 

Turku-aiheisia kirjoja luen aina mielelläni, siitä kun on tullut minulle vähän niinkuin Tallinna. Laivalla pääsee täältä Tukholmasta helposti ja edullisesti aina kun Suomi-kaipuu iskee. Lisäksi näin kirjallisuutta harrastavana innostuin siitä miten tarina kietoutui fyysisen kirjan ympärille. Lisäeksotiikkaa lukemiseen toi se, että luin kirjan alkuperäiskielellä eli suomenruotsiksi. Koska itse puhun nykyään enemmänkin ruotsinruotsia niin sydäntä lämmitti todella saada sukeltaa tähän toiseen kotimaiseemme.

"Paha kirja" (Onda boken) oli hauska lukukokemus, vaikka kerronnan jännite heittelikin hiukan epätasaisesti. Olin jossain vaiheessa jo luovuttamassa, mutta uteliaisuus voitti ja oli pakko saada tietää miten tarina päättyi. Harmi vain, että henkilöhahmot jäivät melko etäisiksi. He olisivat tarvinneet enemmän huolenpitoa! Tuntui siltä, että edes kirjailija ei pitänyt luomistaan hahmoista.

Tämä on myös kirja, jossa miehet vievät kaiken huomion ja naiset jäävät täysin statisteiksi. Lisäksi miehet olivat kaikki melko tylsiä tyyppejä ja sain taistella kirjan keskivaiheilla, että jaksaisin lukea loppuun.

Mutta tarina on omaperäinen ja hyvin erilainen, jo sen takia kirjaan kannattaa tutustua. Tosin varoituksen sana lienee paikallaan kaikille bibliofiileille: tässä käsitellään kirjoja melko ronskin ottein, mikä voi aiheuttaa hengenahdistusta.

Ai niin, mitenkäs se kauhuosuus sitten? Ei jännittänyt eikä pelottanut, jossain kohtaa jopaa nauratti, mutta jos kirjan lukee camp-tyylin hengessä, se voi synnyttää hauskojakin tulkintoja. (Tarkempi juoni löytyy esimerkiksi Kirsin Kirjanurkasta.)

Kaj Korkea-aho: Onda boken (Paha kirja) (Schildts & Söderströms 2015)



Kommentit

  1. Olen lukenut Antti Röngän aiemman romaanin Jalat ilmassa ja se oli aika päräyttävä kokemus. Ilmeisesti tässä sivutaan samaa aihetta eli koulukiusaamista (ja sen vaikutuksia myöhempään elämään). Ehkä tämä Kiltti poika toimisi paremmin, jos on lukenut tuon aiemman. Ainakin minulle tuli kirjoituksestasi tunne, että on jonkin sortin jatkumoa tuolle edelliselle teokselle. En tiennyt, että Röngltä on tullut uusi kirja (tämäkin siis jo viime vuonna), joten taidanpa laitella ylös. Voisin kuvitella lukevani.

    Kaj Korkea-Ahon Pahaa kirjaa aloittelin lukea joskus sata vuotta sitten, mutta jäi minulta kesken. En enää muista miksi, mutta joskus ei vain osu kirja tai lukuaika kohdilleen. Ei kyllä nyt syntynyt tunnetta uusintayritykseen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, olisi kannattanut aloittaa niistä aiemmista kirjoista niin olisi saanut enemmän taustaa. Tässä tuli kieltämättä tunne, että olen hypännyt keskelle tapahtumia, joista en ymmärrä ihan kaikkea.

      Poista
  2. Antti Rönkä on kirjoittanut Jalat ilmassa ja Pahan pojan välissä myös kirjan Nocturno 21:7, joka sekin käsittelee saman aran pojan elämää, nyt lapsuuden lopun kirpeitä tunnelmia. Kaikki nämä ovat hyvin kirjoitettuja ja ilmeisen autofiktiivisiä romaaneja, mutta odotan, että hän kirjoittaisi jo jostain muusta aiheesta.
    Isän kanssa kirjoitettu kahden kirjailijan keskustelu 'Silloin tällöin onnellinen' käsittelee kirjoittamista ja on kiinnostava, koska näillä miehillä on niin erilainen kirjoitustyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Röngältä vain tämän ja sitten juurikin tuon mainitsemasi isän kanssa kirjoitetun kirjan. Luen varmasti lisää kun eteen osuu, varsinkin kun tästä jäi paljon kysymyksiä. Hyvin synkältä vaikuttaa pojan ajatusmaailma... 🫤

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...