Siirry pääsisältöön

Lisää miehiä!



Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta Käräjät-kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki...

Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika". En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160.

"Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä.

Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä pimeyttä, vartalonsa muotoista, kaikessa siinä kirkkaudessa.

Tämä on mielestäni loistava sanoitus siitä, mitä me syksyn lapset koemme keväisin. Se kirkkaus on kertakaikkisen  armoton.

Röngän poika vie meidät mukanaan haahuilemaan Helsingin kaduille ja puistoihin ja lapsuusmuistoihin. Poika on koulukiusattu ja siitä identiteetistä on vaikea muovautua toiseksi. Kiltti poikamme on jeesmies, joka antaa virran viedä. Se vie melkein Berliiniinkin, mutta hetken oikku kariutuu viime hetkellä. Se olisikin ollut sitten jo aivan toinen tarina. Toisaalta, yksinäisyys ei piittaa kulisseista eikä siltä taida välttyä edes Sim Cityssä, joka kulkee mukana tarinan rakenteissa.

Antti Rönkä kirjoittaa tekstiä, jossa kiteytyy yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne. En kuitenkaan onnistunut löytämään tarttumapintaa, joka olisi pysäyttänyt (lukuunottamatta tuota sitaattia keväästä itsemurhaajien vuodenaikana). Eikä tarttumapintaa tunnu löytävän poikakaan, joka kaikessa kiltteydessään soljahtaa läpi kaikkien tilanteiden. Tapahtuma hyväksytty, kuittaa maksukortinlukija - ja vaellus jatkuu.

Antti Rönkä: Kiltti poika (Gummerus 2024)

***

Alkukeväästä luin kirjan, joka yllätti sekä aiheellaan että miljööllään. Luettuani Kaj Korkea-ahon Finlandia-ehdokkaana olleen "Äitiä etsimässä" innostuin lainaamaan kirjailijan aikaisemman teoksen "Paha kirja" vuodelta 2015. En edes tutkinut takakantta sen kummemmin, mutta innostuin kun ymmärsin, että kyseessä olikin kauhutarina, joka sijoittuu Turun ja Åbo Akademin kirjallisuuspiireihin. 

Turku-aiheisia kirjoja luen aina mielelläni, siitä kun on tullut minulle vähän niinkuin Tallinna. Laivalla pääsee täältä Tukholmasta helposti ja edullisesti aina kun Suomi-kaipuu iskee. Lisäksi näin kirjallisuutta harrastavana innostuin siitä miten tarina kietoutui fyysisen kirjan ympärille. Lisäeksotiikkaa lukemiseen toi se, että luin kirjan alkuperäiskielellä eli suomenruotsiksi. Koska itse puhun nykyään enemmänkin ruotsinruotsia niin sydäntä lämmitti todella saada sukeltaa tähän toiseen kotimaiseemme.

"Paha kirja" (Onda boken) oli hauska lukukokemus, vaikka kerronnan jännite heittelikin hiukan epätasaisesti. Olin jossain vaiheessa jo luovuttamassa, mutta uteliaisuus voitti ja oli pakko saada tietää miten tarina päättyi. Harmi vain, että henkilöhahmot jäivät melko etäisiksi. He olisivat tarvinneet enemmän huolenpitoa! Tuntui siltä, että edes kirjailija ei pitänyt luomistaan hahmoista.

Tämä on myös kirja, jossa miehet vievät kaiken huomion ja naiset jäävät täysin statisteiksi. Lisäksi miehet olivat kaikki melko tylsiä tyyppejä ja sain taistella kirjan keskivaiheilla, että jaksaisin lukea loppuun.

Mutta tarina on omaperäinen ja hyvin erilainen, jo sen takia kirjaan kannattaa tutustua. Tosin varoituksen sana lienee paikallaan kaikille bibliofiileille: tässä käsitellään kirjoja melko ronskin ottein, mikä voi aiheuttaa hengenahdistusta.

Ai niin, mitenkäs se kauhuosuus sitten? Ei jännittänyt eikä pelottanut, jossain kohtaa jopaa nauratti, mutta jos kirjan lukee camp-tyylin hengessä, se voi synnyttää hauskojakin tulkintoja. (Tarkempi juoni löytyy esimerkiksi Kirsin Kirjanurkasta.)

Kaj Korkea-aho: Onda boken (Paha kirja) (Schildts & Söderströms 2015)



Kommentit

  1. Olen lukenut Antti Röngän aiemman romaanin Jalat ilmassa ja se oli aika päräyttävä kokemus. Ilmeisesti tässä sivutaan samaa aihetta eli koulukiusaamista (ja sen vaikutuksia myöhempään elämään). Ehkä tämä Kiltti poika toimisi paremmin, jos on lukenut tuon aiemman. Ainakin minulle tuli kirjoituksestasi tunne, että on jonkin sortin jatkumoa tuolle edelliselle teokselle. En tiennyt, että Röngltä on tullut uusi kirja (tämäkin siis jo viime vuonna), joten taidanpa laitella ylös. Voisin kuvitella lukevani.

    Kaj Korkea-Ahon Pahaa kirjaa aloittelin lukea joskus sata vuotta sitten, mutta jäi minulta kesken. En enää muista miksi, mutta joskus ei vain osu kirja tai lukuaika kohdilleen. Ei kyllä nyt syntynyt tunnetta uusintayritykseen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, olisi kannattanut aloittaa niistä aiemmista kirjoista niin olisi saanut enemmän taustaa. Tässä tuli kieltämättä tunne, että olen hypännyt keskelle tapahtumia, joista en ymmärrä ihan kaikkea.

      Poista
  2. Antti Rönkä on kirjoittanut Jalat ilmassa ja Pahan pojan välissä myös kirjan Nocturno 21:7, joka sekin käsittelee saman aran pojan elämää, nyt lapsuuden lopun kirpeitä tunnelmia. Kaikki nämä ovat hyvin kirjoitettuja ja ilmeisen autofiktiivisiä romaaneja, mutta odotan, että hän kirjoittaisi jo jostain muusta aiheesta.
    Isän kanssa kirjoitettu kahden kirjailijan keskustelu 'Silloin tällöin onnellinen' käsittelee kirjoittamista ja on kiinnostava, koska näillä miehillä on niin erilainen kirjoitustyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Röngältä vain tämän ja sitten juurikin tuon mainitsemasi isän kanssa kirjoitetun kirjan. Luen varmasti lisää kun eteen osuu, varsinkin kun tästä jäi paljon kysymyksiä. Hyvin synkältä vaikuttaa pojan ajatusmaailma... 🫤

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...