Siirry pääsisältöön

Lisää miehiä!



Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta Käräjät-kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki...

Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika". En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160.

"Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä.

Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä pimeyttä, vartalonsa muotoista, kaikessa siinä kirkkaudessa.

Tämä on mielestäni loistava sanoitus siitä, mitä me syksyn lapset koemme keväisin. Se kirkkaus on kertakaikkisen  armoton.

Röngän poika vie meidät mukanaan haahuilemaan Helsingin kaduille ja puistoihin ja lapsuusmuistoihin. Poika on koulukiusattu ja siitä identiteetistä on vaikea muovautua toiseksi. Kiltti poikamme on jeesmies, joka antaa virran viedä. Se vie melkein Berliiniinkin, mutta hetken oikku kariutuu viime hetkellä. Se olisikin ollut sitten jo aivan toinen tarina. Toisaalta, yksinäisyys ei piittaa kulisseista eikä siltä taida välttyä edes Sim Cityssä, joka kulkee mukana tarinan rakenteissa.

Antti Rönkä kirjoittaa tekstiä, jossa kiteytyy yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne. En kuitenkaan onnistunut löytämään tarttumapintaa, joka olisi pysäyttänyt (lukuunottamatta tuota sitaattia keväästä itsemurhaajien vuodenaikana). Eikä tarttumapintaa tunnu löytävän poikakaan, joka kaikessa kiltteydessään soljahtaa läpi kaikkien tilanteiden. Tapahtuma hyväksytty, kuittaa maksukortinlukija - ja vaellus jatkuu.

Antti Rönkä: Kiltti poika (Gummerus 2024)

***

Alkukeväästä luin kirjan, joka yllätti sekä aiheellaan että miljööllään. Luettuani Kaj Korkea-ahon Finlandia-ehdokkaana olleen "Äitiä etsimässä" innostuin lainaamaan kirjailijan aikaisemman teoksen "Paha kirja" vuodelta 2015. En edes tutkinut takakantta sen kummemmin, mutta innostuin kun ymmärsin, että kyseessä olikin kauhutarina, joka sijoittuu Turun ja Åbo Akademin kirjallisuuspiireihin. 

Turku-aiheisia kirjoja luen aina mielelläni, siitä kun on tullut minulle vähän niinkuin Tallinna. Laivalla pääsee täältä Tukholmasta helposti ja edullisesti aina kun Suomi-kaipuu iskee. Lisäksi näin kirjallisuutta harrastavana innostuin siitä miten tarina kietoutui fyysisen kirjan ympärille. Lisäeksotiikkaa lukemiseen toi se, että luin kirjan alkuperäiskielellä eli suomenruotsiksi. Koska itse puhun nykyään enemmänkin ruotsinruotsia niin sydäntä lämmitti todella saada sukeltaa tähän toiseen kotimaiseemme.

"Paha kirja" (Onda boken) oli hauska lukukokemus, vaikka kerronnan jännite heittelikin hiukan epätasaisesti. Olin jossain vaiheessa jo luovuttamassa, mutta uteliaisuus voitti ja oli pakko saada tietää miten tarina päättyi. Harmi vain, että henkilöhahmot jäivät melko etäisiksi. He olisivat tarvinneet enemmän huolenpitoa! Tuntui siltä, että edes kirjailija ei pitänyt luomistaan hahmoista.

Tämä on myös kirja, jossa miehet vievät kaiken huomion ja naiset jäävät täysin statisteiksi. Lisäksi miehet olivat kaikki melko tylsiä tyyppejä ja sain taistella kirjan keskivaiheilla, että jaksaisin lukea loppuun.

Mutta tarina on omaperäinen ja hyvin erilainen, jo sen takia kirjaan kannattaa tutustua. Tosin varoituksen sana lienee paikallaan kaikille bibliofiileille: tässä käsitellään kirjoja melko ronskin ottein, mikä voi aiheuttaa hengenahdistusta.

Ai niin, mitenkäs se kauhuosuus sitten? Ei jännittänyt eikä pelottanut, jossain kohtaa jopaa nauratti, mutta jos kirjan lukee camp-tyylin hengessä, se voi synnyttää hauskojakin tulkintoja. (Tarkempi juoni löytyy esimerkiksi Kirsin Kirjanurkasta.)

Kaj Korkea-aho: Onda boken (Paha kirja) (Schildts & Söderströms 2015)



Kommentit

  1. Olen lukenut Antti Röngän aiemman romaanin Jalat ilmassa ja se oli aika päräyttävä kokemus. Ilmeisesti tässä sivutaan samaa aihetta eli koulukiusaamista (ja sen vaikutuksia myöhempään elämään). Ehkä tämä Kiltti poika toimisi paremmin, jos on lukenut tuon aiemman. Ainakin minulle tuli kirjoituksestasi tunne, että on jonkin sortin jatkumoa tuolle edelliselle teokselle. En tiennyt, että Röngltä on tullut uusi kirja (tämäkin siis jo viime vuonna), joten taidanpa laitella ylös. Voisin kuvitella lukevani.

    Kaj Korkea-Ahon Pahaa kirjaa aloittelin lukea joskus sata vuotta sitten, mutta jäi minulta kesken. En enää muista miksi, mutta joskus ei vain osu kirja tai lukuaika kohdilleen. Ei kyllä nyt syntynyt tunnetta uusintayritykseen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, olisi kannattanut aloittaa niistä aiemmista kirjoista niin olisi saanut enemmän taustaa. Tässä tuli kieltämättä tunne, että olen hypännyt keskelle tapahtumia, joista en ymmärrä ihan kaikkea.

      Poista
  2. Antti Rönkä on kirjoittanut Jalat ilmassa ja Pahan pojan välissä myös kirjan Nocturno 21:7, joka sekin käsittelee saman aran pojan elämää, nyt lapsuuden lopun kirpeitä tunnelmia. Kaikki nämä ovat hyvin kirjoitettuja ja ilmeisen autofiktiivisiä romaaneja, mutta odotan, että hän kirjoittaisi jo jostain muusta aiheesta.
    Isän kanssa kirjoitettu kahden kirjailijan keskustelu 'Silloin tällöin onnellinen' käsittelee kirjoittamista ja on kiinnostava, koska näillä miehillä on niin erilainen kirjoitustyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Röngältä vain tämän ja sitten juurikin tuon mainitsemasi isän kanssa kirjoitetun kirjan. Luen varmasti lisää kun eteen osuu, varsinkin kun tästä jäi paljon kysymyksiä. Hyvin synkältä vaikuttaa pojan ajatusmaailma... 🫤

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...