Siirry pääsisältöön

Ágota Kristóf: Lukutaidoton - Monikielisyydestä ja uimaan oppimisesta

 


Huomenna alkaa sitten taas arki. Vauhdikkaan syksyn jälkeen palautuminen vei vähän enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. En ollut jouluaattonakaan vielä ihan parhaimmillani. Mutta tänään alkoi olla jo sellainen olo, että ehkä tästä taas noustaan.

Olen ehtinyt onneksi lukea melkein niin paljon kuin olin suunnitellutkin. Tosin varsinaiset "lukuromaanit" jäivät nyt lukematta, olen enemmänkin keräillyt irtonaisia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat minua syystä tai toisesta puhutelleet.

Kuten jo vuosikoontipostauksessani mainitsin, kirjat löytävät luokseni hyvin sattumanvaraisesti ja yllättäviäkin teitä. Unkarilais-sveitsiläisen Ágota Kristófin omaelämäkerrallisen (vai ovatko kaikki hänen kirjansa itse asiassa omaelämäkerrallisia..?) teoksen L'Analphabète, Lukutaidoton, löysin eräästä artikkelista, jossa käsiteltiin kaksikielisyyttä. Kristóf kertoo yhdentoista luvun mittaisessa pienessä kirjassa paostaan Unkarista ensin Itävaltaan, josta tie vei Sveitsiin. 

Sattuma johdattaa Kristófin ja tämän pienen perheen maan ranskankieliseen osaan. Ensimmäinen työpaikka on tehtaassa, jossa hän seurustelee lähinnä maanmiestensä kanssa. Kristófin mukaan tästä alkoi sekä sosiaalinen että kulttuurinen "autiomaa". Vaikka ulkoisesti elämä olikin nyt parempaa, jonkinlainen tyhjyys valtaa mielen. Koti-ikävä ja kaipaus aikaan, joka oli osa "tärkeitä - ja ehkä historiallisia - tapahtumia". Nyt elämä koostui synkistä työpäivistä, hiljaisista illoista, "ilman yllätyksiä, ilman toivoa". 

Ja sitten se kieli. Kristóf aloittaa kielikurssin vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin opettaja ihmettelee miksi hän on tullut alkeiskurssille, hänhän puhuu sujuvaa ranskaa! Mutta Kristóf ei ole tehdastyössään oppinut lukemaan tai kirjoittamaan ranskan kieltä. Hänestä oli tullut uudestaan lukutaidoton.

Kun itse muutin Tukholmaan 25 vuotta sitten, tein sen vapaaehtoisesti ja kieltäkin osasin sen verran hyvin, että pystyin aloittamaan saman tien työelämässä. En kokenut itseäni lukutaidottomaksi, mutta aivan kuten Kristófillakin, myös minulla oli sanakirja kovassa käytössä (nettisanakirjat eivät silloin vielä olleet yhtä kehittyneitä kuin nykyään). 

En ehkä ikinä unohda sitä hetkeä kun tajusin, että pystyn puhumaan vapaasti ja että ymmärrän myös kulttuuriin pohjautuvia sanontoja ja fraaseja. Olin elänyt silloin viisi vuotta Tukholmassa ja tunne oli kuin olisin oppinut uudestaan uimaan! En enää uponnut, pysyin pinnalla. 

En suinkaan osaa kieltä täydellisesti, edelleen olen päivittäin epävarma onko esimerkiksi joku substantiivi en- vai ett-sukuinen. Myös prepositiot aiheuttavat säännöllistä päänsärkyä. En siis ole ehkä koskaan täysin vapaa tässä kielessä ja ymmärrän mitä Kristóf tarkoittaa puhuessaan ranskan kielestä "viholliskielenään". Aivan kuten Kristóf, myös minä kamppailen yrittäessäni oppia hallitsemaan ruotsin kielen ja alistun Kristófin tavoin ajatukseen, että kamppailu on elinikäinen.

Mutta olen kuitenkin oppinut käyttämään kieltä omalla tavallani ja se on riittänyt hyvään elämään. Tällä itselleni vieraalla kielellä olen tehnyt työni, ostanut asuntoja, rakastunut, ajanut ajokortin ja synnyttänyt lapsen. (Mutta lapseni kasvattamiseen valitsin hetkeäkään epäröimättä suomen kielen.)

Tiedän, että en koskaan opi kirjoittamaan ranskaa kuten ranskaa äidinkielenään puhuvat kirjailijat kirjoittavat, mutta kirjoitan ranskaa omalla tavallani, parhaan kykyni mukaan. (Ágota Kristóf)

Huomenna alkaa siis taas arki ja on aika palata ruotsinkieliseen työympäristööni. Kuukauden kuluttua jatkuvat myös yliopisto-opintoni ja saksankielen kurssini. Sillä jos johonkin olen jäänyt koukkuun niin juuri siihen pinnalla pysymisen tunteeseen. Nähtäväksi jää ehdinkö kokea sen tunteen vielä uudelleen.

**

Ágota Kristóf: L'Analphabète (2004)

Ruotsinnos: Analfabeten. Självbiografisk berättelse (Marianne Tufvesson. Wahlström & Widstrand. 2019)

Kommentit

  1. Vaikeaa on sen kielen oppiminen mitä ei kuule ympäristössään eikä tarvitse arjessaan. Minulla oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan italian kieli sellainen. Kävin kurssit, kirjoitin yo-kirjoituksissa, kävin Italiassa parit kurssit, ja loputtomia työväenopiston keskustelutunteja. Aivan liian usein aiheena oli italialaisten taikausko. Pahh, se ei kiinnostanut ollenkaan, edes keskusteluaiheena. Nyttemmin olen luopunut kaikesta aktiivisesta harrastamisesta, mutta alan olla aika perehtynyt Italian mafiaan. Toista kertaa kun luen vessalukemistona Roberto Savianon Gomorraa. - Onnea saksan opinnoillesi! Tässä tulikin mieleen, kuinka yksi tosi hauska italialainen italian opettaja, Suomessa, naureskeli saksalaisten italian lausumiselle. Hyi häntä, mutta eihän kukaan saksalainen ollut kuulemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta, kielen pitää päästä tulvimaan ympäriltä joka tuutista ennen kuin se tarttuu kiinni niin hyvin, että sitä pystyy käyttämään luonnollisesti. Olen itse asiassa saksan suhteen madaltanut jo tavoitettani sen osalta, että oppisin puhumaan sitä sujuvasti. Minulle riittää, että opin lukemaan saksankielisiä tekstejä ilman jatkuvaa sanakirjan selailua. No, onneksi tykkään kieltenopiskelusta :)

      Hihi, toisten ääntämyksille on hauska nauraa, me rallienglantiakin puhuvat naureskelemme täällä ruotsalaisten englannin ääntämykselle. Mutta vanhemmiten on tullut enemmän ymmärrystä, varsinkin kun itse taistelen edelleen muutamien hankalien ruotsin äänteiden kanssa, joita en tule todennäköisesti ikinä oppimaan. Huoh...

      Poista
    2. Minua ärsyttää aina tosi paljon, kun kaikki, lähes kaikki kuulemani ruotsinruotsalaiset ääntävät englannin j:n sanan alussa kuin j-kirjaimen ilman sitä soinnillista äännettä . Jon ja jak esim. Mikä ihme siinä on, olen ihmetellyt.

      Poista
    3. Se kuuluu tosiaan jotenkin tähän ruotsalaiseen puheeseen. Järkyttävintä on, että itsekin lausun nykyään j:n soinnittomana jos puhun esim. John Lennonista ruotsinkielellä!

      Poista
  2. Eläminen vieraassa kieliympäristössä vie paljon enmmän voimia enemmän kuin tutussa eläminen. On vaikeaa, kun ei ehdi mukaan leikinlaskuun ja vaikuttaa tyhmemmältä kuin on. Tämä oli nuoruuden kokemukseni USA:ssa. Kaiken lisäksi minulla oli poikaystävä, joka harrasti sarkastista vitsailua, enkä osannut suhtautua siihen varsinkaan silloin kun se kohdistui minun kömpelyyksiini kielessä.
    Jälkeen päin oli kiva kun usalaisia romaaneja lukiessa tiesi tarkkaan mitä milläkin tarkoitetaan ja oli vahvoilla englannin kielen opinnoissa.

    Olen monesti tuntenut sympatiaa diplomaattien lapsiin, jotka joutuvat sopeutumaan moniin uusiin kulttuureihin ja moniin kieliin lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Amélie Nothombin romaaneissa on paljon tämän asian käsittelyä omiin kokemuksiin pohjautuen. Pidän niistä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ensimmäiset viisi vuotta olivat juuri tuota itsensä tyhmäksi tuntemista! Siinä saa kehittää luonnettaan ihan urakalla, että selviää ilman traumoja :) Ja stressaavaa se on, edelleenkin, kun joutuu koko ajan olemaan vähän varuillaan, että menikö nyt oikein se sanan taivutus ja minkäs sanonnan tähän nyt voisi sanoa. Huomaan kyllä miten ne hartiat rentoutuvat välittömästi kun olen Suomessa ja voin heitellä mitä vaan, sen kummemmin ajattelematta. Omassa kielessä mieli lepää.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...