Siirry pääsisältöön

Ágota Kristóf: Lukutaidoton - Monikielisyydestä ja uimaan oppimisesta

 


Huomenna alkaa sitten taas arki. Vauhdikkaan syksyn jälkeen palautuminen vei vähän enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. En ollut jouluaattonakaan vielä ihan parhaimmillani. Mutta tänään alkoi olla jo sellainen olo, että ehkä tästä taas noustaan.

Olen ehtinyt onneksi lukea melkein niin paljon kuin olin suunnitellutkin. Tosin varsinaiset "lukuromaanit" jäivät nyt lukematta, olen enemmänkin keräillyt irtonaisia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat minua syystä tai toisesta puhutelleet.

Kuten jo vuosikoontipostauksessani mainitsin, kirjat löytävät luokseni hyvin sattumanvaraisesti ja yllättäviäkin teitä. Unkarilais-sveitsiläisen Ágota Kristófin omaelämäkerrallisen (vai ovatko kaikki hänen kirjansa itse asiassa omaelämäkerrallisia..?) teoksen L'Analphabète, Lukutaidoton, löysin eräästä artikkelista, jossa käsiteltiin kaksikielisyyttä. Kristóf kertoo yhdentoista luvun mittaisessa pienessä kirjassa paostaan Unkarista ensin Itävaltaan, josta tie vei Sveitsiin. 

Sattuma johdattaa Kristófin ja tämän pienen perheen maan ranskankieliseen osaan. Ensimmäinen työpaikka on tehtaassa, jossa hän seurustelee lähinnä maanmiestensä kanssa. Kristófin mukaan tästä alkoi sekä sosiaalinen että kulttuurinen "autiomaa". Vaikka ulkoisesti elämä olikin nyt parempaa, jonkinlainen tyhjyys valtaa mielen. Koti-ikävä ja kaipaus aikaan, joka oli osa "tärkeitä - ja ehkä historiallisia - tapahtumia". Nyt elämä koostui synkistä työpäivistä, hiljaisista illoista, "ilman yllätyksiä, ilman toivoa". 

Ja sitten se kieli. Kristóf aloittaa kielikurssin vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin opettaja ihmettelee miksi hän on tullut alkeiskurssille, hänhän puhuu sujuvaa ranskaa! Mutta Kristóf ei ole tehdastyössään oppinut lukemaan tai kirjoittamaan ranskan kieltä. Hänestä oli tullut uudestaan lukutaidoton.

Kun itse muutin Tukholmaan 25 vuotta sitten, tein sen vapaaehtoisesti ja kieltäkin osasin sen verran hyvin, että pystyin aloittamaan saman tien työelämässä. En kokenut itseäni lukutaidottomaksi, mutta aivan kuten Kristófillakin, myös minulla oli sanakirja kovassa käytössä (nettisanakirjat eivät silloin vielä olleet yhtä kehittyneitä kuin nykyään). 

En ehkä ikinä unohda sitä hetkeä kun tajusin, että pystyn puhumaan vapaasti ja että ymmärrän myös kulttuuriin pohjautuvia sanontoja ja fraaseja. Olin elänyt silloin viisi vuotta Tukholmassa ja tunne oli kuin olisin oppinut uudestaan uimaan! En enää uponnut, pysyin pinnalla. 

En suinkaan osaa kieltä täydellisesti, edelleen olen päivittäin epävarma onko esimerkiksi joku substantiivi en- vai ett-sukuinen. Myös prepositiot aiheuttavat säännöllistä päänsärkyä. En siis ole ehkä koskaan täysin vapaa tässä kielessä ja ymmärrän mitä Kristóf tarkoittaa puhuessaan ranskan kielestä "viholliskielenään". Aivan kuten Kristóf, myös minä kamppailen yrittäessäni oppia hallitsemaan ruotsin kielen ja alistun Kristófin tavoin ajatukseen, että kamppailu on elinikäinen.

Mutta olen kuitenkin oppinut käyttämään kieltä omalla tavallani ja se on riittänyt hyvään elämään. Tällä itselleni vieraalla kielellä olen tehnyt työni, ostanut asuntoja, rakastunut, ajanut ajokortin ja synnyttänyt lapsen. (Mutta lapseni kasvattamiseen valitsin hetkeäkään epäröimättä suomen kielen.)

Tiedän, että en koskaan opi kirjoittamaan ranskaa kuten ranskaa äidinkielenään puhuvat kirjailijat kirjoittavat, mutta kirjoitan ranskaa omalla tavallani, parhaan kykyni mukaan. (Ágota Kristóf)

Huomenna alkaa siis taas arki ja on aika palata ruotsinkieliseen työympäristööni. Kuukauden kuluttua jatkuvat myös yliopisto-opintoni ja saksankielen kurssini. Sillä jos johonkin olen jäänyt koukkuun niin juuri siihen pinnalla pysymisen tunteeseen. Nähtäväksi jää ehdinkö kokea sen tunteen vielä uudelleen.

**

Ágota Kristóf: L'Analphabète (2004)

Ruotsinnos: Analfabeten. Självbiografisk berättelse (Marianne Tufvesson. Wahlström & Widstrand. 2019)

Kommentit

  1. Vaikeaa on sen kielen oppiminen mitä ei kuule ympäristössään eikä tarvitse arjessaan. Minulla oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan italian kieli sellainen. Kävin kurssit, kirjoitin yo-kirjoituksissa, kävin Italiassa parit kurssit, ja loputtomia työväenopiston keskustelutunteja. Aivan liian usein aiheena oli italialaisten taikausko. Pahh, se ei kiinnostanut ollenkaan, edes keskusteluaiheena. Nyttemmin olen luopunut kaikesta aktiivisesta harrastamisesta, mutta alan olla aika perehtynyt Italian mafiaan. Toista kertaa kun luen vessalukemistona Roberto Savianon Gomorraa. - Onnea saksan opinnoillesi! Tässä tulikin mieleen, kuinka yksi tosi hauska italialainen italian opettaja, Suomessa, naureskeli saksalaisten italian lausumiselle. Hyi häntä, mutta eihän kukaan saksalainen ollut kuulemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta, kielen pitää päästä tulvimaan ympäriltä joka tuutista ennen kuin se tarttuu kiinni niin hyvin, että sitä pystyy käyttämään luonnollisesti. Olen itse asiassa saksan suhteen madaltanut jo tavoitettani sen osalta, että oppisin puhumaan sitä sujuvasti. Minulle riittää, että opin lukemaan saksankielisiä tekstejä ilman jatkuvaa sanakirjan selailua. No, onneksi tykkään kieltenopiskelusta :)

      Hihi, toisten ääntämyksille on hauska nauraa, me rallienglantiakin puhuvat naureskelemme täällä ruotsalaisten englannin ääntämykselle. Mutta vanhemmiten on tullut enemmän ymmärrystä, varsinkin kun itse taistelen edelleen muutamien hankalien ruotsin äänteiden kanssa, joita en tule todennäköisesti ikinä oppimaan. Huoh...

      Poista
    2. Minua ärsyttää aina tosi paljon, kun kaikki, lähes kaikki kuulemani ruotsinruotsalaiset ääntävät englannin j:n sanan alussa kuin j-kirjaimen ilman sitä soinnillista äännettä . Jon ja jak esim. Mikä ihme siinä on, olen ihmetellyt.

      Poista
    3. Se kuuluu tosiaan jotenkin tähän ruotsalaiseen puheeseen. Järkyttävintä on, että itsekin lausun nykyään j:n soinnittomana jos puhun esim. John Lennonista ruotsinkielellä!

      Poista
  2. Eläminen vieraassa kieliympäristössä vie paljon enmmän voimia enemmän kuin tutussa eläminen. On vaikeaa, kun ei ehdi mukaan leikinlaskuun ja vaikuttaa tyhmemmältä kuin on. Tämä oli nuoruuden kokemukseni USA:ssa. Kaiken lisäksi minulla oli poikaystävä, joka harrasti sarkastista vitsailua, enkä osannut suhtautua siihen varsinkaan silloin kun se kohdistui minun kömpelyyksiini kielessä.
    Jälkeen päin oli kiva kun usalaisia romaaneja lukiessa tiesi tarkkaan mitä milläkin tarkoitetaan ja oli vahvoilla englannin kielen opinnoissa.

    Olen monesti tuntenut sympatiaa diplomaattien lapsiin, jotka joutuvat sopeutumaan moniin uusiin kulttuureihin ja moniin kieliin lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Amélie Nothombin romaaneissa on paljon tämän asian käsittelyä omiin kokemuksiin pohjautuen. Pidän niistä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ensimmäiset viisi vuotta olivat juuri tuota itsensä tyhmäksi tuntemista! Siinä saa kehittää luonnettaan ihan urakalla, että selviää ilman traumoja :) Ja stressaavaa se on, edelleenkin, kun joutuu koko ajan olemaan vähän varuillaan, että menikö nyt oikein se sanan taivutus ja minkäs sanonnan tähän nyt voisi sanoa. Huomaan kyllä miten ne hartiat rentoutuvat välittömästi kun olen Suomessa ja voin heitellä mitä vaan, sen kummemmin ajattelematta. Omassa kielessä mieli lepää.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhall...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...