Siirry pääsisältöön

Ágota Kristóf: Lukutaidoton - Monikielisyydestä ja uimaan oppimisesta

 


Huomenna alkaa sitten taas arki. Vauhdikkaan syksyn jälkeen palautuminen vei vähän enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. En ollut jouluaattonakaan vielä ihan parhaimmillani. Mutta tänään alkoi olla jo sellainen olo, että ehkä tästä taas noustaan.

Olen ehtinyt onneksi lukea melkein niin paljon kuin olin suunnitellutkin. Tosin varsinaiset "lukuromaanit" jäivät nyt lukematta, olen enemmänkin keräillyt irtonaisia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat minua syystä tai toisesta puhutelleet.

Kuten jo vuosikoontipostauksessani mainitsin, kirjat löytävät luokseni hyvin sattumanvaraisesti ja yllättäviäkin teitä. Unkarilais-sveitsiläisen Ágota Kristófin omaelämäkerrallisen (vai ovatko kaikki hänen kirjansa itse asiassa omaelämäkerrallisia..?) teoksen L'Analphabète, Lukutaidoton, löysin eräästä artikkelista, jossa käsiteltiin kaksikielisyyttä. Kristóf kertoo yhdentoista luvun mittaisessa pienessä kirjassa paostaan Unkarista ensin Itävaltaan, josta tie vei Sveitsiin. 

Sattuma johdattaa Kristófin ja tämän pienen perheen maan ranskankieliseen osaan. Ensimmäinen työpaikka on tehtaassa, jossa hän seurustelee lähinnä maanmiestensä kanssa. Kristófin mukaan tästä alkoi sekä sosiaalinen että kulttuurinen "autiomaa". Vaikka ulkoisesti elämä olikin nyt parempaa, jonkinlainen tyhjyys valtaa mielen. Koti-ikävä ja kaipaus aikaan, joka oli osa "tärkeitä - ja ehkä historiallisia - tapahtumia". Nyt elämä koostui synkistä työpäivistä, hiljaisista illoista, "ilman yllätyksiä, ilman toivoa". 

Ja sitten se kieli. Kristóf aloittaa kielikurssin vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin opettaja ihmettelee miksi hän on tullut alkeiskurssille, hänhän puhuu sujuvaa ranskaa! Mutta Kristóf ei ole tehdastyössään oppinut lukemaan tai kirjoittamaan ranskan kieltä. Hänestä oli tullut uudestaan lukutaidoton.

Kun itse muutin Tukholmaan 25 vuotta sitten, tein sen vapaaehtoisesti ja kieltäkin osasin sen verran hyvin, että pystyin aloittamaan saman tien työelämässä. En kokenut itseäni lukutaidottomaksi, mutta aivan kuten Kristófillakin, myös minulla oli sanakirja kovassa käytössä (nettisanakirjat eivät silloin vielä olleet yhtä kehittyneitä kuin nykyään). 

En ehkä ikinä unohda sitä hetkeä kun tajusin, että pystyn puhumaan vapaasti ja että ymmärrän myös kulttuuriin pohjautuvia sanontoja ja fraaseja. Olin elänyt silloin viisi vuotta Tukholmassa ja tunne oli kuin olisin oppinut uudestaan uimaan! En enää uponnut, pysyin pinnalla. 

En suinkaan osaa kieltä täydellisesti, edelleen olen päivittäin epävarma onko esimerkiksi joku substantiivi en- vai ett-sukuinen. Myös prepositiot aiheuttavat säännöllistä päänsärkyä. En siis ole ehkä koskaan täysin vapaa tässä kielessä ja ymmärrän mitä Kristóf tarkoittaa puhuessaan ranskan kielestä "viholliskielenään". Aivan kuten Kristóf, myös minä kamppailen yrittäessäni oppia hallitsemaan ruotsin kielen ja alistun Kristófin tavoin ajatukseen, että kamppailu on elinikäinen.

Mutta olen kuitenkin oppinut käyttämään kieltä omalla tavallani ja se on riittänyt hyvään elämään. Tällä itselleni vieraalla kielellä olen tehnyt työni, ostanut asuntoja, rakastunut, ajanut ajokortin ja synnyttänyt lapsen. (Mutta lapseni kasvattamiseen valitsin hetkeäkään epäröimättä suomen kielen.)

Tiedän, että en koskaan opi kirjoittamaan ranskaa kuten ranskaa äidinkielenään puhuvat kirjailijat kirjoittavat, mutta kirjoitan ranskaa omalla tavallani, parhaan kykyni mukaan. (Ágota Kristóf)

Huomenna alkaa siis taas arki ja on aika palata ruotsinkieliseen työympäristööni. Kuukauden kuluttua jatkuvat myös yliopisto-opintoni ja saksankielen kurssini. Sillä jos johonkin olen jäänyt koukkuun niin juuri siihen pinnalla pysymisen tunteeseen. Nähtäväksi jää ehdinkö kokea sen tunteen vielä uudelleen.

**

Ágota Kristóf: L'Analphabète (2004)

Ruotsinnos: Analfabeten. Självbiografisk berättelse (Marianne Tufvesson. Wahlström & Widstrand. 2019)

Kommentit

  1. Vaikeaa on sen kielen oppiminen mitä ei kuule ympäristössään eikä tarvitse arjessaan. Minulla oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan italian kieli sellainen. Kävin kurssit, kirjoitin yo-kirjoituksissa, kävin Italiassa parit kurssit, ja loputtomia työväenopiston keskustelutunteja. Aivan liian usein aiheena oli italialaisten taikausko. Pahh, se ei kiinnostanut ollenkaan, edes keskusteluaiheena. Nyttemmin olen luopunut kaikesta aktiivisesta harrastamisesta, mutta alan olla aika perehtynyt Italian mafiaan. Toista kertaa kun luen vessalukemistona Roberto Savianon Gomorraa. - Onnea saksan opinnoillesi! Tässä tulikin mieleen, kuinka yksi tosi hauska italialainen italian opettaja, Suomessa, naureskeli saksalaisten italian lausumiselle. Hyi häntä, mutta eihän kukaan saksalainen ollut kuulemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta, kielen pitää päästä tulvimaan ympäriltä joka tuutista ennen kuin se tarttuu kiinni niin hyvin, että sitä pystyy käyttämään luonnollisesti. Olen itse asiassa saksan suhteen madaltanut jo tavoitettani sen osalta, että oppisin puhumaan sitä sujuvasti. Minulle riittää, että opin lukemaan saksankielisiä tekstejä ilman jatkuvaa sanakirjan selailua. No, onneksi tykkään kieltenopiskelusta :)

      Hihi, toisten ääntämyksille on hauska nauraa, me rallienglantiakin puhuvat naureskelemme täällä ruotsalaisten englannin ääntämykselle. Mutta vanhemmiten on tullut enemmän ymmärrystä, varsinkin kun itse taistelen edelleen muutamien hankalien ruotsin äänteiden kanssa, joita en tule todennäköisesti ikinä oppimaan. Huoh...

      Poista
    2. Minua ärsyttää aina tosi paljon, kun kaikki, lähes kaikki kuulemani ruotsinruotsalaiset ääntävät englannin j:n sanan alussa kuin j-kirjaimen ilman sitä soinnillista äännettä . Jon ja jak esim. Mikä ihme siinä on, olen ihmetellyt.

      Poista
    3. Se kuuluu tosiaan jotenkin tähän ruotsalaiseen puheeseen. Järkyttävintä on, että itsekin lausun nykyään j:n soinnittomana jos puhun esim. John Lennonista ruotsinkielellä!

      Poista
  2. Eläminen vieraassa kieliympäristössä vie paljon enmmän voimia enemmän kuin tutussa eläminen. On vaikeaa, kun ei ehdi mukaan leikinlaskuun ja vaikuttaa tyhmemmältä kuin on. Tämä oli nuoruuden kokemukseni USA:ssa. Kaiken lisäksi minulla oli poikaystävä, joka harrasti sarkastista vitsailua, enkä osannut suhtautua siihen varsinkaan silloin kun se kohdistui minun kömpelyyksiini kielessä.
    Jälkeen päin oli kiva kun usalaisia romaaneja lukiessa tiesi tarkkaan mitä milläkin tarkoitetaan ja oli vahvoilla englannin kielen opinnoissa.

    Olen monesti tuntenut sympatiaa diplomaattien lapsiin, jotka joutuvat sopeutumaan moniin uusiin kulttuureihin ja moniin kieliin lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Amélie Nothombin romaaneissa on paljon tämän asian käsittelyä omiin kokemuksiin pohjautuen. Pidän niistä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ensimmäiset viisi vuotta olivat juuri tuota itsensä tyhmäksi tuntemista! Siinä saa kehittää luonnettaan ihan urakalla, että selviää ilman traumoja :) Ja stressaavaa se on, edelleenkin, kun joutuu koko ajan olemaan vähän varuillaan, että menikö nyt oikein se sanan taivutus ja minkäs sanonnan tähän nyt voisi sanoa. Huomaan kyllä miten ne hartiat rentoutuvat välittömästi kun olen Suomessa ja voin heitellä mitä vaan, sen kummemmin ajattelematta. Omassa kielessä mieli lepää.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...