Siirry pääsisältöön

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

 


Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita.

Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken...

Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelmitta. Ja mikä onni: Amélie Nothomb on juuri niin loistava kuin olin aina uumoillutkin!

"Premier sang" on kertomus kirjailijan isästä, joka kuoli heti pandemian alkumetreillä maaliskuussa 2020. Katsoin erään Nothombin haastattelun, jossa hän mainitsee moneen kertaan kuinka raskaasti hän on isänsä kuoleman ottanut. Tuloksena tästä surutyöstä syntyi sitten tämä kirja, joka ilmestyi Ranskassa 2021.

Patrick Nothomb oli belgialainen diplomaatti, joka tyttärensä kirjassa saa itse kertoa tarinansa. Elämäntarina tosin päättyy siihen mistä alkaakin eli hetkeen kun Nothomb 26-vuotiaana joutuu kohtaamaan kuoleman ensimmäisen kerran. Työskennellessään silloisessa Belgian siirtomassa Kongossa, hän joutuu vallankumouksellisen ryhmittymän panttivangiksi ja lopulta tilanteeseen, jossa hänet viedään teloitusjoukon eteen ammuttavaksi.

Siinä hetkessä aika pysähtyy ja mies alkaa käydä läpi elämänsä muistoja, lapsuudesta alkaen. Patrick syntyi Belgiassa 1936 aristokraattiseen perheeseen, mutta hänen isänsä kuoli pian pojan syntymän jälkeen. Äiti keskitti kaikki voimansa surutyöhön ja suhde lapseen jäi etäiseksi.

Isovanhemmat ottivat päävastuun pienen Patrickin kasvatuksesta ja juuri tähän liittyy Nothombin romaanin keskeinen asetelma. Isovanhempia oli nimittäin kaksin kappalein, konservatiivisemmat äidin puolelta ja isän boheemi suurperhe. Kun äidin vanhemmat huolestuvat Patrickin heiveröisestä olemuksesta, he päättävät lähettää pojan maalle, isänsä vanhempien hoteisiin.

Siellä poika kohtaa vapauden, mutta myös ankarat elinolosuhteet. Isän lapsuudenkoti on kylmä ja kolkko linna. Mutta siellä on lapsia! Yksinäinen Patrick pääsee osaksi laumaa, jossa pienimmät jätetään armotta nokkimisjärjestyksessä viimeisiksi. Ruokapöydässä vanhimmille tarjoillaan ensin ja nuorimmat saavat jakaa sen mitä jäljelle jää. Mutta Patrick viihtyy kuin kala vedessä ja hän pyytää aina päästä lomillaan isänisänsä perheen luokse.

Amélie Nothomb maalaa isänsä lapsuustarinan hauskoilla anekdooteilla ja keskustelunpätkillä, mutta jättää väliin myös paljon tyhjää tilaa, jonka lukija itse saa täyttää. Pidän tällaisesta kerronnasta! Teksti kutsuu pysähtymään ja pohtimaan, Nothombia lukiessa ei tarvitse kärsiä ruuansulatushäiriöistä.

Tämä Nothombin kirja löytyy siis ainakin ruotsinnoksena ja englanninkielisenä käännöksenä. Suomennoksia hänen tuotannostaan löydän vain kolme kappaletta, nekin jo parinkymmenen vuoden takaa. Nähtävästi kirjat eivät silloin kiinnostaneet, koska suomennostyötä ei ole jatkettu. Teoksia Nothombilta on kuitenkin ilmestynyt jo 32 kappaletta, viimeisimpänä omaelämäkerrallinen "Psychopompe". 

Hmm, joutunen nyt ehkä kuitenkin kaivamaan esiin sen jo ruostuneen ranskankielen taitoni...


Amélie Nothomb: Premier sang (Albin Michel 2021)

Första blodet, ruotsinnos Maria Björkman (Éditions J 2023)

**

Lopuksi tähän vielä kuva eiliseltä. Meillä on täällä hanamin aika!



Kommentit

  1. Voi, minäkin innostuin tämän kirjoituksesi luettuani taas Nothombista. Löysin kirjastosta tämän kirjan englanniksi ja varasin.
    Olen lukenut Nothombin suomennetut teokset: Samuraisyleily, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Vaitelias naapuri (neljä siis suomennettu) ja muutamia englanniksi. The Character of Rain on ihmeellinen elämäkerta, koska se on kirjoitettu alle 3-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja Loving Sabotage hurja kuvaus vähän isompien lasten aikuisille näkymättömästä vaarallisesta elämästä. The Life of Hunger on vaikuttava anorektiakuvaus ja Life Form kuvaa Nothombin ja Irakissa palvelevan amerikkalaissotilaan välistä fiktiivistä kirjeenvaihtoa.
    Pidän kovasti noista lasten elämän kuvauksista ja Nothombillahan on diplomaattiperheen lapsena valtavasti kokemuksia erilaisista kulttuureista.
    Kävin tutkimassa, mitä Adlibriksestä löytyisi englanniksi. Thirst, tulkinta Jeesuksen elämästä... kylläpä sekin kiinnostaa. Ja jospa tuo Psychopompekin käännettäisiin minun ymmärtämilleni kielille. Luen kyllä ruotsiksikin, mutta harvemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, oletkin ihan Nothomb-ekspertti! Alan nyt lukea näitä hänen teoksiaan ihan oikeasti sen sijaan että keräilisin vain hyllyyn pölyttymään. Onneksi niitä löytyy myös tosiaan englanninkielisinä käännöksinä, ruotsiksikaan niitä kun ei ole kovin monta käännetty. Aloin nyt tosin tavailla yhtä näistä omista ranskankielisistäni, onneksi hän ei kirjoita mitään supervaikeaa kieltä!

      Poista
    2. Nostattamasi Nothomb-innostus ei laantunut ennen kuin tilasin Adlibriksestä tuon Jeesus-kirjan, Thirst, ja jäin odottamaan kirjaa Strike Your Heart, joka on sieltä tilapäisesti loppu.
      Kunpa muistaisin linkittää tänne, mistä sai innostukseni, jos sitten joskus kirjoitan kirjaston kirjasta ja näistä muista.

      Poista
    3. Pidän silmällä blogiasi 😊

      Poista
  2. Olen lukenut Nothombilta viisi teosta ja kaikki ovat omalla tavallaan olleet varsin omaperäisiä. Romaanit ovat tosiaan melko lyhyitä, mutta Nothomb tiivistää taiten. Enkuksi näitä löytyisi enempikin, mutta täkäläinen kirjastovalikoima on aneeminen eikä näihin juuri törmää kirjakaupoissakaan (ainakaan paraatipaikalle eivät nouse). On siis sittemmin Nothomb jäänyt unholaan.

    Mutta nyt tämän kirjoituksesi myötä muistui taas Nothomb mieleen. Harmi, ettei kirjastosta saa hänen kirjojaan. Nykyään on ostaminenkin vaikeaa, kun ei ole enää samalla lailla kirjakauppatarjontaa kuin Lontoossa (en tykkää tilailla kirjoja, haluaisin tukea kivijalkakauppoja).

    En muuten edes tiennyt, että Nothomb on vielä “aktiivinen”, olen lukenut lähinnä hänen vanhempia teoksiaan. Olisi kyllä kiva lukea uudempiakin, jos löytyy enkuksi. Suomeksi ei tosiaan taida enkä ranskaa osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan erittäin aktiivinen kirjailija, Psychopompe ilmestyi viime vuonna ja eiköhän siellä jo ole tämän vuoden teoskin työn alla. Sen verran olen ehtinyt häneen vuosien varrella tutustua, että olen noteerannut ne omaperäiset aiheet. Ja nyt kun luin tämän ruotsinkielisen käännöksen niin ihastuin juuri tähän tiiviiseen muotoon. Ei mitään turhia krumeluureja!

      Poista
  3. Kas, se onkin Nothomb joka on kirjoittanut Antikristan! Luin sen joskus ysillä ja se iski luihin ja ytimiin. Omanlaisensa pieni kirja pahuudesta sekin. Pitäisi varmaan lukea enemmänkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Antikrista täytyykin siis hankkia luettavaksi pikimmiten! Luulin, ettei Nothombia meillä luettaisi mutta täällähän nyt paljastuukin vaikka mitä hienoja lukukokemuksia.

      Poista
  4. Nothomb on kyllä hyvä. Suomennoksista olen lukenut vain pari. Ja tosiaan ne ovat kaikki jo vuosien takaisia, mikä sitten onkaan syynä ettei lisää ole kiinnostanut julkaista, kun ainakin ne tuntuvat olleen mieleenpainuvia...
    Mutta ranskaksi olen lukenut muutaman lisää, ja tuotantoaan tosiaan riittäisi vielä paljon, ja lisää tulee tasaisesti.
    Ja Nothombin kieli on tosiaan varsin selkeää, eli kirjailija johon voi tutustua myös vaikkei ranskanosaaminen olisikaan ihan huipputasolla (ja vastaavasti jos niiden kanssa on kielellisesti vaikeuksia niin silloin ei vielä osaa tarpeeksi ranskaa lukeakseen oikein muitakaan prosaisteja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin nyt lukea kokeeksi yhtä teosta ranskan kielellä ja se tosiaan sujuu ihan mukavasti, hitaasti mutta ei mitään suurempia vaikeuksia ymmärtämisessä.

      Mihin lie tosiaan Nothomb unohtunut suomalaisilta kirjakustantajilta!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...