Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella.
Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija...
"Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasanoista. Kirjassa päähenkilönä seikkailee kissa, kahden aikatason väliä. Ensinnäkin on Kirjailija, joka on nykyajassa, odottamansa lapsen ja uransa menettäneenä. Toisaalta on Kirjailijan isoisoäiti, jonka päiväkirja avaa erään nuorenparin tarinaa vuosisadan alusta.
Ketun tarina on sekava, väliin harhainenkin, mutta kaiken sen alta hyökyy esiin esiäitiemme sinnikkyys ja sanankäytön mahtava voima. Ja yhtäkkiä ymmärrän miksi Kettu kirjoittaa kuten kirjoittaa. Ja ehkä ymmärrän senkin, miksi hänen tekstinsä ovat olleet minulle liikaa. Olen ehkä antanut sanojen singota kohti kuin manausten sen sijaan, että otan sanan vastaan ja tutkin sitä. Mitä se pitää sisällään? Ja ennen kaikkea - minkä vuosisataisen sanoman se tuo mukanaan?
Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahava. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa. Miten se semmosen taitaakin naisele tehhä.
Maritta Lintusen tekstiä ei sen sijaan tarvitse arastella, päinvastoin! Hänen kirjansa "Sata auringonkiertoa" on kuin linnunmaitoa - kaunista ja pehmeää. Mutta itse tarina on monitasoinen kuvaus eräästä perheestä, joka lähtee 70-luvun Ylä-Karjalasta "Jööteporiin". Osa perheestä sopeutuu, osa ei.
Halusin lukea tämän kirjan ensisijaisesti siksi, että se kertoo ruotsinsuomalaisuudesta. Ja olikin todella ihana lukea kerrankin ruotsinsuomalaisuudesta ilman, että vellotaan inhorealismissa. Niitä tarinoita kun on saanut jo lukea ihan yllin kyllin. Tämä Lintusen kertoma tarina on itse asiassa paljon lähempänä niitä tarinoita, joita itse olen kuullut täällä pian 24 vuoden aikana.
Yllätyksekseni kirjassa oli myös paljon muitakin teemoja. Minulle niistä kohosi päällimmäisenä tällä kertaa se, miten Lintunen nostaa esille suomen kielen ja kirjallisuuden. Tämän hän tekee perheen lähes aikuisen pojan Sepon kautta, joka ei sopeudu ruotsalaiseen elämään vaan päättää palata kotiseudulleen jo vuoden kuluttua.
Seppo menee naimisiin äidinkielen opettajana työskentelevän Kirstin kanssa ja tästä epäsuhdasta parista tulee yksi tarinan kulmakiviä. Kirsti puhuu korrektia suomen kieltä ja halveksuu Sepon mongertamaa "paksua murretta".
Mutta Sepolla onkin runous! Hän tapaa nuorena miehenä kirjailija Matti Pulkkisen, jonka kanssa ystävystyy. Tästä saa alkunsa polku, joka kuljettaa Seppoa kohti sellaista maailmaa, joka sopii juuri hänelle. Kirjojen maailma.
---täydellinen kirjakieli oli minulle kuin ahtaasti istuva, hautajaisiin ylle kiskottu persoonaton miestenpuku kiristävine paidankauluksineen ja vinoon pyrkivine kravatinsolmuineen. Ja kuinka niityillä ja pientareilla tuulehtinut murre hulahti pääni yli kuin väljä, suovalla ja pehmeällä lampivedellä huuhdeltu pellavapaita.
Aah, tätä meidän ihanaa äidinkieltämme! Ja millaisia erilaisia tasoja siitä löytyykään, sekä Katja Ketun mahtavana voimakielenä että Maritta Lintusen runollisena proosana. Ulkosuomalaisena tunnen oloni usein yksinäiseksi tässä uudessa kielessäni ruotsissa, mutta onneksi suomalainen kirjallisuus löytää tiensä myös tänne Tukholmaan - nykyään jopa siis pikavauhtia!
**
Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023)
Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY 2023)
Ihastuin Lintusen kirjaan, Katja Ketun kirjaa vielä jonotan.
VastaaPoistaOlet valinnut hyvät sitaatit. On helppo olla samaa mieltä siitä, että täydellinen kirjakieli on persoonatonta. Nämä molemmat kirjailijat ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta kielestä murre-elementteineen.
Ketun kirjasta olisin voinut laittaa vaikka kuinka monta sitaattia! Eevan ja Mahten välinen rakkaus on hienosti ja sydäntä liikuttavasti kuvattu.
PoistaLiikuttaa tuo naapurimaassa tuntemasi rakkaus suomen kieleen. Ymmärrän hyvin, että se tunne voi olla todella voimallinen varsinkin ihmisessä, joka on kielistä innostunut, kuten sinä, ja minäkin tietenkin. Olen joskus lohdutellut itseäni tällä omalla kielelläni, kun joskus olen synkempinä hetkinä miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt Ruotsiin. Lohduttautunut, että nyt tämä suomi on vahvasti hallussa. Toisaalta täytyy myöntää, että murteilla kirjoitettua en useinkaan lue.
VastaaPoistaElän siinä raastavassa ristiriidassa, että mitä enemmän opin tämän maan kieltä sitä paremmin tajuan, että osaan oikeasti vain äidinkieltäni. Se on se tunnekieleni. Vaatii tosin kyllä työtä pitää se äidinkielikin ajantasalla ja elävänä ja kaikille ulkosuomalaisille se ei tietenkään ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi minulle. Lapsen olen onneksi kasvattanut tällä kielellä niin voin nyt kotona höpötellä niin että joku muukin ymmärtää 😉
PoistaMinulta on vielä Kettu korkkaamatta. Kätilöä taannoin yritin, mutta muistelisin, että sen kieli uuvutti alkuunsa. Tämä Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta epäilyttää taas kirjan kielellinen tyyli. Tekstiotteesi perusteella ei oikein innosta.
VastaaPoistaMaritta Lintunen ei soita kelloja, minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Hänen kielellinen tyylinsä vaikuttaa minulle sopivammalta. En oikein tykkää murteilla kirjoitetuista kirjoista (ei haittaa jos on jonkin verran murretta, mutta kauttaaltaan murteinen romaani ei nappaa), joten siksi Kettu ei taida olla minua varten.
Mutta näitä molempia voisi kyllä ainakin selailla, jos tulee kirjastossa (Suomessa) eteen. Vaivihkaa tutustua ilman paineita lukea (joskus tällainen lähestymistapa johtaa teoksen lukemiseen kokonaan) :D
Minulla on samantyyppisiä ajatuksia kielestä ja vaikka englanti on niin mainstream-kieli, sen sitominen kulttuuriin on ihan eri asia kuin heitellä fraaseja ja sotkea enkunkielisiä sanoja suomen kieleen (jollaista kuulee paljon Suomessa – minusta kamalaa: ovat tyyliä “sit tomorrow mä meen shopping you know ja torstaina meen wedding jne.). :D
Tänne Pohjois-Englantiin böndelle muuttaminen avasi lisäksi kokonaan uuden paikallissanaston, jollaista ei Lontoossa käytetä. Moni lontoolainen natiivikaan ei näistä tiedä, ellei ole matkustellut kotimaassaan (yllättävän moni ei ole). Ja itse taas uusia käsitteitä oppiessani tajusin, miten vajaa oma kielitaito silti kuitenkin on! :D
Ehdottomasti suosittelen ainakin selailemaan! Lintusen kirjassa se murreosuus sulautuu hienosti yleiskielisen tekstin sisään eikä häiritse kokonaisuutta. Pelkästään murteella kirjoitetut tekstit ovat tosiaan yleensä rasittavia lukea.
PoistaUudet kieliympäristöt ovat jännittäviä! Yritän myös pysyä parhaani mukaan ajantasalla tässä oman asuinalueeni kielimuutoksissa. Pistän myös merkille miten tietyt muotisanat tulevat ja menevät, luulen että huomioin niitä jopa tarkemmin tällä vieraalla kielellä kuin jos kyse olisi omasta äidinkielestäni. Vieraaseen kieleen on helpompi pitää pieni välimatka ja tarkkailla sitä: "ai nyt kaikki sanoo noin" tai "tätä sanaa ei näköjään enää käytetäkään". Harmittaa, etten ole tajunnut kirjata näitä ylös , tässä on kuitenkin nyt kohta jo mennyt neljännesvuosisata (!!) tätä ruotsin kieltä tarkkaillessa.