Siirry pääsisältöön

Olen vihdoinkin ajantasalla!

 

Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella.

Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija...

"Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasanoista. Kirjassa päähenkilönä seikkailee kissa, kahden aikatason väliä. Ensinnäkin on Kirjailija, joka on nykyajassa, odottamansa lapsen ja uransa menettäneenä. Toisaalta on Kirjailijan isoisoäiti, jonka päiväkirja avaa erään nuorenparin tarinaa vuosisadan alusta.

Ketun tarina on sekava, väliin harhainenkin, mutta kaiken sen alta hyökyy esiin esiäitiemme sinnikkyys ja sanankäytön mahtava voima. Ja yhtäkkiä ymmärrän miksi Kettu kirjoittaa kuten kirjoittaa. Ja ehkä ymmärrän senkin, miksi hänen tekstinsä ovat olleet minulle liikaa. Olen ehkä antanut sanojen singota kohti kuin manausten sen sijaan, että otan sanan vastaan ja tutkin sitä. Mitä se pitää sisällään? Ja ennen kaikkea - minkä vuosisataisen sanoman se tuo mukanaan?

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahava. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa. Miten se semmosen taitaakin naisele tehhä.

Maritta Lintusen tekstiä ei sen sijaan tarvitse arastella, päinvastoin! Hänen kirjansa "Sata auringonkiertoa" on kuin linnunmaitoa - kaunista ja pehmeää. Mutta itse tarina on monitasoinen kuvaus eräästä perheestä, joka lähtee 70-luvun Ylä-Karjalasta "Jööteporiin". Osa perheestä sopeutuu, osa ei. 

Halusin lukea tämän kirjan ensisijaisesti siksi, että se kertoo ruotsinsuomalaisuudesta. Ja olikin todella ihana lukea kerrankin ruotsinsuomalaisuudesta ilman, että vellotaan inhorealismissa. Niitä tarinoita kun on saanut jo lukea ihan yllin kyllin. Tämä Lintusen kertoma tarina on itse asiassa paljon lähempänä niitä tarinoita, joita itse olen kuullut täällä pian 24 vuoden aikana.

Yllätyksekseni kirjassa oli myös paljon muitakin teemoja. Minulle niistä kohosi päällimmäisenä tällä kertaa se, miten Lintunen nostaa esille suomen kielen ja kirjallisuuden. Tämän hän tekee perheen lähes aikuisen pojan Sepon kautta, joka ei sopeudu ruotsalaiseen elämään vaan päättää palata kotiseudulleen jo vuoden kuluttua. 

Seppo menee naimisiin äidinkielen opettajana työskentelevän Kirstin kanssa ja tästä epäsuhdasta parista tulee yksi tarinan kulmakiviä. Kirsti puhuu korrektia suomen kieltä ja halveksuu Sepon mongertamaa "paksua murretta".

Mutta Sepolla onkin runous! Hän tapaa nuorena miehenä kirjailija Matti Pulkkisen, jonka kanssa ystävystyy. Tästä saa alkunsa polku, joka kuljettaa Seppoa kohti sellaista maailmaa, joka sopii juuri hänelle. Kirjojen maailma.

---täydellinen kirjakieli oli minulle kuin ahtaasti istuva, hautajaisiin ylle kiskottu persoonaton miestenpuku kiristävine paidankauluksineen ja vinoon pyrkivine kravatinsolmuineen. Ja kuinka niityillä ja pientareilla tuulehtinut murre hulahti pääni yli kuin väljä, suovalla ja pehmeällä lampivedellä huuhdeltu pellavapaita.

Aah, tätä meidän ihanaa äidinkieltämme! Ja millaisia erilaisia tasoja siitä löytyykään, sekä Katja Ketun mahtavana voimakielenä että Maritta Lintusen runollisena proosana. Ulkosuomalaisena tunnen oloni usein yksinäiseksi tässä uudessa kielessäni ruotsissa, mutta onneksi suomalainen kirjallisuus löytää tiensä myös tänne Tukholmaan - nykyään jopa siis pikavauhtia!

**

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023)

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY 2023)


Kommentit

  1. Ihastuin Lintusen kirjaan, Katja Ketun kirjaa vielä jonotan.
    Olet valinnut hyvät sitaatit. On helppo olla samaa mieltä siitä, että täydellinen kirjakieli on persoonatonta. Nämä molemmat kirjailijat ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta kielestä murre-elementteineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketun kirjasta olisin voinut laittaa vaikka kuinka monta sitaattia! Eevan ja Mahten välinen rakkaus on hienosti ja sydäntä liikuttavasti kuvattu.

      Poista
  2. Liikuttaa tuo naapurimaassa tuntemasi rakkaus suomen kieleen. Ymmärrän hyvin, että se tunne voi olla todella voimallinen varsinkin ihmisessä, joka on kielistä innostunut, kuten sinä, ja minäkin tietenkin. Olen joskus lohdutellut itseäni tällä omalla kielelläni, kun joskus olen synkempinä hetkinä miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt Ruotsiin. Lohduttautunut, että nyt tämä suomi on vahvasti hallussa. Toisaalta täytyy myöntää, että murteilla kirjoitettua en useinkaan lue.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elän siinä raastavassa ristiriidassa, että mitä enemmän opin tämän maan kieltä sitä paremmin tajuan, että osaan oikeasti vain äidinkieltäni. Se on se tunnekieleni. Vaatii tosin kyllä työtä pitää se äidinkielikin ajantasalla ja elävänä ja kaikille ulkosuomalaisille se ei tietenkään ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi minulle. Lapsen olen onneksi kasvattanut tällä kielellä niin voin nyt kotona höpötellä niin että joku muukin ymmärtää 😉

      Poista
  3. Minulta on vielä Kettu korkkaamatta. Kätilöä taannoin yritin, mutta muistelisin, että sen kieli uuvutti alkuunsa. Tämä Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta epäilyttää taas kirjan kielellinen tyyli. Tekstiotteesi perusteella ei oikein innosta.

    Maritta Lintunen ei soita kelloja, minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Hänen kielellinen tyylinsä vaikuttaa minulle sopivammalta. En oikein tykkää murteilla kirjoitetuista kirjoista (ei haittaa jos on jonkin verran murretta, mutta kauttaaltaan murteinen romaani ei nappaa), joten siksi Kettu ei taida olla minua varten.

    Mutta näitä molempia voisi kyllä ainakin selailla, jos tulee kirjastossa (Suomessa) eteen. Vaivihkaa tutustua ilman paineita lukea (joskus tällainen lähestymistapa johtaa teoksen lukemiseen kokonaan) :D

    Minulla on samantyyppisiä ajatuksia kielestä ja vaikka englanti on niin mainstream-kieli, sen sitominen kulttuuriin on ihan eri asia kuin heitellä fraaseja ja sotkea enkunkielisiä sanoja suomen kieleen (jollaista kuulee paljon Suomessa – minusta kamalaa: ovat tyyliä “sit tomorrow mä meen shopping you know ja torstaina meen wedding jne.). :D

    Tänne Pohjois-Englantiin böndelle muuttaminen avasi lisäksi kokonaan uuden paikallissanaston, jollaista ei Lontoossa käytetä. Moni lontoolainen natiivikaan ei näistä tiedä, ellei ole matkustellut kotimaassaan (yllättävän moni ei ole). Ja itse taas uusia käsitteitä oppiessani tajusin, miten vajaa oma kielitaito silti kuitenkin on! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti suosittelen ainakin selailemaan! Lintusen kirjassa se murreosuus sulautuu hienosti yleiskielisen tekstin sisään eikä häiritse kokonaisuutta. Pelkästään murteella kirjoitetut tekstit ovat tosiaan yleensä rasittavia lukea.

      Uudet kieliympäristöt ovat jännittäviä! Yritän myös pysyä parhaani mukaan ajantasalla tässä oman asuinalueeni kielimuutoksissa. Pistän myös merkille miten tietyt muotisanat tulevat ja menevät, luulen että huomioin niitä jopa tarkemmin tällä vieraalla kielellä kuin jos kyse olisi omasta äidinkielestäni. Vieraaseen kieleen on helpompi pitää pieni välimatka ja tarkkailla sitä: "ai nyt kaikki sanoo noin" tai "tätä sanaa ei näköjään enää käytetäkään". Harmittaa, etten ole tajunnut kirjata näitä ylös , tässä on kuitenkin nyt kohta jo mennyt neljännesvuosisata (!!) tätä ruotsin kieltä tarkkaillessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Helsinki mon amour

  T änään 12. kesäkuuta juhlitaan Helsinkiä ja vaikka olen asunut täällä Tukholmassa jo pian 24 vuotta niin mikä siinä onkin, että kotikaupunkia kysyttäessä vastaan yhä edelleen "Helsinki". Usein muodossa "asun Tukholmassa, mutta olen kotoisin Helsingistä". Erityisen siteen kaupunkiin muodostaa tietysti se seikka, että olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä kaksi ensimmäistä vuottani.  Ja vaikka nuoruuden vuosina asuin välillä muuallakin niin aina jossain vaiheessa muuttokuorma suuntasi uudestaan pääkaupunkiseudulle. Edellisen kerran lähdin sieltä 30. lokakuuta 2000, laivalla kohti Tukholmaa. Sen jälkeen olen vain käynyt kääntymässä, mutta se on sitten jo toinen tarina... Usein kun muistelen Helsinkiä muistan erityisesti ensimmäisen oikean "oman" kotini Vilhonvuorenkujalla Sörnäisissä. Silloin en vielä ymmärtänyt asuintaloni kulttuurihistoriallista arvoa. Lähinnä kiroilin mereltä puhaltavaa tuulta ja talon huonoa eristystä. Muistan jopa lämmittäneeni k

Luottokirjailijani Anja Snellman 70 vuotta!

  Kirjailija Anja Snellman täytti viime viikolla 70 vuotta ja sen kunniaksi kävin kirjastoreissulla katsastamassa myös kirjastomme pienen suomenkielisen osaston josko sieltä löytyisi jotain Snellmannilta. Tällä kertaa hyllyssä oli Parvekejumalat (2010) ja vaikka olen sen muistaakseni lukenut aikoinaan ihan tuoreeltaan niin päätin lukea kirjan uudemman kerran. Kumma kyllä, vaikka en yleensä tykkää lukea kirjoja uudestaan (vaikka olisivat loistaviakin teoksia) niin juuri Anja Snellmannia luen mielelläni uudestaan. Hänen teoksensa ovat aina monitasoisia ja usein myös monimerkityksellisiä, joten joka lukukerralla luen kirjan jotenkin aina uudella tavalla. Usein olen myös unohtanut juonen ja muut tapahtumat, joten kirja tuntuu aina uudelta. Näin kävi myös Parvekejumalien kanssa.  Parvekejumalat kertoo kahdesta nuoresta tytöstä, somaliperheen Aniksesta ja kantasuomalaisen taiteilijaperheen tyttärestä Allasta, joka etsii uutta identiteettiä islamista ja muuttaa nimensä Zahraksi. Anis haluais

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Äidin kaipuu - Sally Field: In Pieces

Sally Fieldin omaelämäkerta ilmestyi harmillisesti tänä samaisena syksynä kuin Michellen Obaman ylistetty kirja mutta Fieldiä on kuitenkin näkynyt kiitettävän paljon eri haastatteluohjelmissa. Itse sain kuulla kirjasta nähtyäni Christiane Amanpourin haastattelun ja pyysinkin kirjastoa saman tien hankkimaan kirjan. Tässä se nyt on ja sain lukea kirjan vieläpä aivan uutukaisena. (Saanko muuten taas kerran mainita kuinka paljon rakastan pohjoismaista kirjastosysteemiä?!) Sally Field on minulle se hollywood-näyttelijä, joka vilahtaa aina siellä täällä persoonallisissa ja voimakkaissa naisrooleissa. Olen ihaillut hänen ammattitaitoaan mutta en ole tainnut koskaan katsoa mitään elokuvaa tai tv-sarjaa nimenomaan Fieldin takia. Tämä kirja muutti asenteeni, nyt haluan nähdä kaiken mitä Field on urallaan tehnyt! Field kertoo kirjassaan perinteiseen tyyliin elämästään kronologisesti lapsuudesta lähtien. Fieldin äiti oli näyttelijä, joka ei kuitenkaan koskaan tehnyt sitä lopullista läpimurt