Kirjailija Anja Snellman täytti viime viikolla 70 vuotta ja sen kunniaksi kävin kirjastoreissulla katsastamassa myös kirjastomme pienen suomenkielisen osaston josko sieltä löytyisi jotain Snellmannilta. Tällä kertaa hyllyssä oli Parvekejumalat (2010) ja vaikka olen sen muistaakseni lukenut aikoinaan ihan tuoreeltaan niin päätin lukea kirjan uudemman kerran.
Kumma kyllä, vaikka en yleensä tykkää lukea kirjoja uudestaan (vaikka olisivat loistaviakin teoksia) niin juuri Anja Snellmannia luen mielelläni uudestaan. Hänen teoksensa ovat aina monitasoisia ja usein myös monimerkityksellisiä, joten joka lukukerralla luen kirjan jotenkin aina uudella tavalla. Usein olen myös unohtanut juonen ja muut tapahtumat, joten kirja tuntuu aina uudelta. Näin kävi myös Parvekejumalien kanssa.
Parvekejumalat kertoo kahdesta nuoresta tytöstä, somaliperheen Aniksesta ja kantasuomalaisen taiteilijaperheen tyttärestä Allasta, joka etsii uutta identiteettiä islamista ja muuttaa nimensä Zahraksi. Anis haluaisi elää tavallista suomalaisen nuoren elämää, mutta "Koordinaatiston" valvovaa silmää on vaikea päästä pakoon. Zahra puolestaan kritisoi länsimaalaista naista esineellistävää kulttuuria ja hän hakeutuu yhä syvemmälle niqabinsa suojaan.
Snellman asettaa tyttöjen kohtalot vastakkain ja osin myös lomittain ja lopussa tapahtuu se tragedia, johon kirjan kertoja viittaa jo tarinan alussa. Ensirivit nostavat esille myös kirjan toisen suuren teeman, ilmastonmuutoksen. Muistattehan muuten vielä Al Goren?
Kun Anis putoaa, on lumisade, talven ensimmäinen, ja hän ajattelee Al Gorea. Hän ajattelee sulavaa jäätä ja suolaistuvaa merta: molemmat hiipuvat, katoavat, ovat pian poissa ja muistoja vain, oppikirjoissa, dokumenttifilmeissä, matkustavaisten kuvakokoelmissa.
Olin tässä kirjan lukukertojen välissä lukenut jonkin verran enemmän somalityttöjen elämästä, esimerkiksi Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjan "Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin". Edelleen tästä aiheesta puhutaan aivan liian vähän, myös täällä Ruotsissa, jossa kuitenkin säännöllisin väliajoin saa lukea uutisista ns. parvekekuolemista. Ruotsissa tästä ilmiöstä puhutaan termillä "balkongflickorna". Tyttöjä painostetaan tekemään itsemurha jos heidän katsotaan häpäisseen perheen maineen jollakin tavalla ja usein tapaukset näyttävätkin itsemurhilta, jolloin niitä ei edes tutkita murhina.
"Parvekejumalat" kannatti ehdottomasti lukea uudestaan, kuten myös Snellmannin esikoiskirja, Anja Kaurasena vuonna 1981 julkaistu "Sonja O kävi täällä". Sen innostuin lukemaan heti kirjabloggaajien Klassikkohaasteen jälkeen, jolloin siitä kirjoitti erittäin innostavasti Lasisipulissa-blogi. Kirja on edelleen yhtä hurja kuin silloin sen ilmestyessä - itse olin silloin herkässä teini-iässä mutta tarina iskee myös näin keski-ikäisenä!
Anja Snellmanniin minulla on kyllä vähän outo suhde. Luen aina kaiken mitä häneltä ilmestyy, vaikka tiedän että jossakin kohtaa yleensä aina ärsyynnyn. Toisaalta tiedän myös aina ihastuvani, sillä aina siellä on myös kohtia joihin voin samastua.
Lainaanpa tähän loppuun vielä itseäni ja kirjablogiani vuodelta 2015 kun olin lukenut Snellmannin teoksen "Antautuminen" (ja tämä sattuu myös olemaan ihka ensimmäinen blogipostaukseni!):
"Huokailin vähän väliä, että pitääkö sinun Anja mainita se Herman Hesse joka välissä mutta sitten tuli taas kohta joka oli niin minua. (---) Anja on vähän kuin se ärsyttävä isosisko, jota kuitenkin kuuntelee kun onhan se nähnyt maailmaakin niin paljon enemmän."
Sellainen suhde siis minulla ja Anjalla - ja se jatkuu!
**
Anja Snellman: Parvekejumalat (Otava 2010)
Parvekejumalat olisi se viimeinen haastekohta yhdessä muinaisen vanhassa haasteessani. En vain läheskään aina pidä Snellmanin kirjoista niin olen jättänyt asian roikkumaan. :D
VastaaPoistaIhme kyllä en tätä Parvekejumalia lukiessani ärsyyntynyt kertaakaan, joten uskallan suositella 😀
Poista