Siirry pääsisältöön

Olen vihdoinkin ajantasalla!

 

Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella.

Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija...

"Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasanoista. Kirjassa päähenkilönä seikkailee kissa, kahden aikatason väliä. Ensinnäkin on Kirjailija, joka on nykyajassa, odottamansa lapsen ja uransa menettäneenä. Toisaalta on Kirjailijan isoisoäiti, jonka päiväkirja avaa erään nuorenparin tarinaa vuosisadan alusta.

Ketun tarina on sekava, väliin harhainenkin, mutta kaiken sen alta hyökyy esiin esiäitiemme sinnikkyys ja sanankäytön mahtava voima. Ja yhtäkkiä ymmärrän miksi Kettu kirjoittaa kuten kirjoittaa. Ja ehkä ymmärrän senkin, miksi hänen tekstinsä ovat olleet minulle liikaa. Olen ehkä antanut sanojen singota kohti kuin manausten sen sijaan, että otan sanan vastaan ja tutkin sitä. Mitä se pitää sisällään? Ja ennen kaikkea - minkä vuosisataisen sanoman se tuo mukanaan?

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahava. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa. Miten se semmosen taitaakin naisele tehhä.

Maritta Lintusen tekstiä ei sen sijaan tarvitse arastella, päinvastoin! Hänen kirjansa "Sata auringonkiertoa" on kuin linnunmaitoa - kaunista ja pehmeää. Mutta itse tarina on monitasoinen kuvaus eräästä perheestä, joka lähtee 70-luvun Ylä-Karjalasta "Jööteporiin". Osa perheestä sopeutuu, osa ei. 

Halusin lukea tämän kirjan ensisijaisesti siksi, että se kertoo ruotsinsuomalaisuudesta. Ja olikin todella ihana lukea kerrankin ruotsinsuomalaisuudesta ilman, että vellotaan inhorealismissa. Niitä tarinoita kun on saanut jo lukea ihan yllin kyllin. Tämä Lintusen kertoma tarina on itse asiassa paljon lähempänä niitä tarinoita, joita itse olen kuullut täällä pian 24 vuoden aikana.

Yllätyksekseni kirjassa oli myös paljon muitakin teemoja. Minulle niistä kohosi päällimmäisenä tällä kertaa se, miten Lintunen nostaa esille suomen kielen ja kirjallisuuden. Tämän hän tekee perheen lähes aikuisen pojan Sepon kautta, joka ei sopeudu ruotsalaiseen elämään vaan päättää palata kotiseudulleen jo vuoden kuluttua. 

Seppo menee naimisiin äidinkielen opettajana työskentelevän Kirstin kanssa ja tästä epäsuhdasta parista tulee yksi tarinan kulmakiviä. Kirsti puhuu korrektia suomen kieltä ja halveksuu Sepon mongertamaa "paksua murretta".

Mutta Sepolla onkin runous! Hän tapaa nuorena miehenä kirjailija Matti Pulkkisen, jonka kanssa ystävystyy. Tästä saa alkunsa polku, joka kuljettaa Seppoa kohti sellaista maailmaa, joka sopii juuri hänelle. Kirjojen maailma.

---täydellinen kirjakieli oli minulle kuin ahtaasti istuva, hautajaisiin ylle kiskottu persoonaton miestenpuku kiristävine paidankauluksineen ja vinoon pyrkivine kravatinsolmuineen. Ja kuinka niityillä ja pientareilla tuulehtinut murre hulahti pääni yli kuin väljä, suovalla ja pehmeällä lampivedellä huuhdeltu pellavapaita.

Aah, tätä meidän ihanaa äidinkieltämme! Ja millaisia erilaisia tasoja siitä löytyykään, sekä Katja Ketun mahtavana voimakielenä että Maritta Lintusen runollisena proosana. Ulkosuomalaisena tunnen oloni usein yksinäiseksi tässä uudessa kielessäni ruotsissa, mutta onneksi suomalainen kirjallisuus löytää tiensä myös tänne Tukholmaan - nykyään jopa siis pikavauhtia!

**

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023)

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY 2023)


Kommentit

  1. Ihastuin Lintusen kirjaan, Katja Ketun kirjaa vielä jonotan.
    Olet valinnut hyvät sitaatit. On helppo olla samaa mieltä siitä, että täydellinen kirjakieli on persoonatonta. Nämä molemmat kirjailijat ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta kielestä murre-elementteineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketun kirjasta olisin voinut laittaa vaikka kuinka monta sitaattia! Eevan ja Mahten välinen rakkaus on hienosti ja sydäntä liikuttavasti kuvattu.

      Poista
  2. Liikuttaa tuo naapurimaassa tuntemasi rakkaus suomen kieleen. Ymmärrän hyvin, että se tunne voi olla todella voimallinen varsinkin ihmisessä, joka on kielistä innostunut, kuten sinä, ja minäkin tietenkin. Olen joskus lohdutellut itseäni tällä omalla kielelläni, kun joskus olen synkempinä hetkinä miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt Ruotsiin. Lohduttautunut, että nyt tämä suomi on vahvasti hallussa. Toisaalta täytyy myöntää, että murteilla kirjoitettua en useinkaan lue.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elän siinä raastavassa ristiriidassa, että mitä enemmän opin tämän maan kieltä sitä paremmin tajuan, että osaan oikeasti vain äidinkieltäni. Se on se tunnekieleni. Vaatii tosin kyllä työtä pitää se äidinkielikin ajantasalla ja elävänä ja kaikille ulkosuomalaisille se ei tietenkään ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi minulle. Lapsen olen onneksi kasvattanut tällä kielellä niin voin nyt kotona höpötellä niin että joku muukin ymmärtää 😉

      Poista
  3. Minulta on vielä Kettu korkkaamatta. Kätilöä taannoin yritin, mutta muistelisin, että sen kieli uuvutti alkuunsa. Tämä Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta epäilyttää taas kirjan kielellinen tyyli. Tekstiotteesi perusteella ei oikein innosta.

    Maritta Lintunen ei soita kelloja, minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Hänen kielellinen tyylinsä vaikuttaa minulle sopivammalta. En oikein tykkää murteilla kirjoitetuista kirjoista (ei haittaa jos on jonkin verran murretta, mutta kauttaaltaan murteinen romaani ei nappaa), joten siksi Kettu ei taida olla minua varten.

    Mutta näitä molempia voisi kyllä ainakin selailla, jos tulee kirjastossa (Suomessa) eteen. Vaivihkaa tutustua ilman paineita lukea (joskus tällainen lähestymistapa johtaa teoksen lukemiseen kokonaan) :D

    Minulla on samantyyppisiä ajatuksia kielestä ja vaikka englanti on niin mainstream-kieli, sen sitominen kulttuuriin on ihan eri asia kuin heitellä fraaseja ja sotkea enkunkielisiä sanoja suomen kieleen (jollaista kuulee paljon Suomessa – minusta kamalaa: ovat tyyliä “sit tomorrow mä meen shopping you know ja torstaina meen wedding jne.). :D

    Tänne Pohjois-Englantiin böndelle muuttaminen avasi lisäksi kokonaan uuden paikallissanaston, jollaista ei Lontoossa käytetä. Moni lontoolainen natiivikaan ei näistä tiedä, ellei ole matkustellut kotimaassaan (yllättävän moni ei ole). Ja itse taas uusia käsitteitä oppiessani tajusin, miten vajaa oma kielitaito silti kuitenkin on! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti suosittelen ainakin selailemaan! Lintusen kirjassa se murreosuus sulautuu hienosti yleiskielisen tekstin sisään eikä häiritse kokonaisuutta. Pelkästään murteella kirjoitetut tekstit ovat tosiaan yleensä rasittavia lukea.

      Uudet kieliympäristöt ovat jännittäviä! Yritän myös pysyä parhaani mukaan ajantasalla tässä oman asuinalueeni kielimuutoksissa. Pistän myös merkille miten tietyt muotisanat tulevat ja menevät, luulen että huomioin niitä jopa tarkemmin tällä vieraalla kielellä kuin jos kyse olisi omasta äidinkielestäni. Vieraaseen kieleen on helpompi pitää pieni välimatka ja tarkkailla sitä: "ai nyt kaikki sanoo noin" tai "tätä sanaa ei näköjään enää käytetäkään". Harmittaa, etten ole tajunnut kirjata näitä ylös , tässä on kuitenkin nyt kohta jo mennyt neljännesvuosisata (!!) tätä ruotsin kieltä tarkkaillessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luin sittenkin uusimman Sally Rooneyn - onneksi!

  Irlantilainen Sally Rooney kuuluu kohdallani niihin harvalukuisiin kirjailijoihin, joilta olen lukenut koko tuotannon. Vaikkakin vähän vastahakoisesti. Olen usein tuntenut jääväni "kohdeyleisön" ulkopuolelle ja olen myös hieman ihmetellyt Rooneyn chicklitmäisiä juonenkäänteitä. Lisäksi edellinen Rooneyn teos jätti minut aika lailla kylmäksi . Niinpä olin jo ehtinyt päättää, että Rooney saa nyt jäädä. Mutta sitten tätä hänen uusinta teostaan luettiinkin yhtäkkiä joka paikassa ja ajattelin, että ehkä se pitäisi nyt kuitenkin... Ja onneksi pyörsin mieleni! Nimittäin, palataanpa vielä viime vuoteen, jolloin luin  Ann Napolitanolta peräti kaksi kirjaa ja traumatisoiduin lievästi Napolitanon haluttomuudesta syventyä henkilöhahmojensa motiiveihin ja pyrkimyksiin. Mutta mitä tekee Sally Rooney: "Hold my beer! Tässä joukko henkilöhahmoja, joiden sielunelämään pääset oikein rypemällä rypemään." Kiitos! Se toimii. Voin kertoa, että koukutuin heti ensisivuilta. Oli kieltäm...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...