Siirry pääsisältöön

Olen vihdoinkin ajantasalla!

 

Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella.

Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija...

"Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasanoista. Kirjassa päähenkilönä seikkailee kissa, kahden aikatason väliä. Ensinnäkin on Kirjailija, joka on nykyajassa, odottamansa lapsen ja uransa menettäneenä. Toisaalta on Kirjailijan isoisoäiti, jonka päiväkirja avaa erään nuorenparin tarinaa vuosisadan alusta.

Ketun tarina on sekava, väliin harhainenkin, mutta kaiken sen alta hyökyy esiin esiäitiemme sinnikkyys ja sanankäytön mahtava voima. Ja yhtäkkiä ymmärrän miksi Kettu kirjoittaa kuten kirjoittaa. Ja ehkä ymmärrän senkin, miksi hänen tekstinsä ovat olleet minulle liikaa. Olen ehkä antanut sanojen singota kohti kuin manausten sen sijaan, että otan sanan vastaan ja tutkin sitä. Mitä se pitää sisällään? Ja ennen kaikkea - minkä vuosisataisen sanoman se tuo mukanaan?

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahava. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa. Miten se semmosen taitaakin naisele tehhä.

Maritta Lintusen tekstiä ei sen sijaan tarvitse arastella, päinvastoin! Hänen kirjansa "Sata auringonkiertoa" on kuin linnunmaitoa - kaunista ja pehmeää. Mutta itse tarina on monitasoinen kuvaus eräästä perheestä, joka lähtee 70-luvun Ylä-Karjalasta "Jööteporiin". Osa perheestä sopeutuu, osa ei. 

Halusin lukea tämän kirjan ensisijaisesti siksi, että se kertoo ruotsinsuomalaisuudesta. Ja olikin todella ihana lukea kerrankin ruotsinsuomalaisuudesta ilman, että vellotaan inhorealismissa. Niitä tarinoita kun on saanut jo lukea ihan yllin kyllin. Tämä Lintusen kertoma tarina on itse asiassa paljon lähempänä niitä tarinoita, joita itse olen kuullut täällä pian 24 vuoden aikana.

Yllätyksekseni kirjassa oli myös paljon muitakin teemoja. Minulle niistä kohosi päällimmäisenä tällä kertaa se, miten Lintunen nostaa esille suomen kielen ja kirjallisuuden. Tämän hän tekee perheen lähes aikuisen pojan Sepon kautta, joka ei sopeudu ruotsalaiseen elämään vaan päättää palata kotiseudulleen jo vuoden kuluttua. 

Seppo menee naimisiin äidinkielen opettajana työskentelevän Kirstin kanssa ja tästä epäsuhdasta parista tulee yksi tarinan kulmakiviä. Kirsti puhuu korrektia suomen kieltä ja halveksuu Sepon mongertamaa "paksua murretta".

Mutta Sepolla onkin runous! Hän tapaa nuorena miehenä kirjailija Matti Pulkkisen, jonka kanssa ystävystyy. Tästä saa alkunsa polku, joka kuljettaa Seppoa kohti sellaista maailmaa, joka sopii juuri hänelle. Kirjojen maailma.

---täydellinen kirjakieli oli minulle kuin ahtaasti istuva, hautajaisiin ylle kiskottu persoonaton miestenpuku kiristävine paidankauluksineen ja vinoon pyrkivine kravatinsolmuineen. Ja kuinka niityillä ja pientareilla tuulehtinut murre hulahti pääni yli kuin väljä, suovalla ja pehmeällä lampivedellä huuhdeltu pellavapaita.

Aah, tätä meidän ihanaa äidinkieltämme! Ja millaisia erilaisia tasoja siitä löytyykään, sekä Katja Ketun mahtavana voimakielenä että Maritta Lintusen runollisena proosana. Ulkosuomalaisena tunnen oloni usein yksinäiseksi tässä uudessa kielessäni ruotsissa, mutta onneksi suomalainen kirjallisuus löytää tiensä myös tänne Tukholmaan - nykyään jopa siis pikavauhtia!

**

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023)

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY 2023)


Kommentit

  1. Ihastuin Lintusen kirjaan, Katja Ketun kirjaa vielä jonotan.
    Olet valinnut hyvät sitaatit. On helppo olla samaa mieltä siitä, että täydellinen kirjakieli on persoonatonta. Nämä molemmat kirjailijat ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta kielestä murre-elementteineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketun kirjasta olisin voinut laittaa vaikka kuinka monta sitaattia! Eevan ja Mahten välinen rakkaus on hienosti ja sydäntä liikuttavasti kuvattu.

      Poista
  2. Liikuttaa tuo naapurimaassa tuntemasi rakkaus suomen kieleen. Ymmärrän hyvin, että se tunne voi olla todella voimallinen varsinkin ihmisessä, joka on kielistä innostunut, kuten sinä, ja minäkin tietenkin. Olen joskus lohdutellut itseäni tällä omalla kielelläni, kun joskus olen synkempinä hetkinä miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt Ruotsiin. Lohduttautunut, että nyt tämä suomi on vahvasti hallussa. Toisaalta täytyy myöntää, että murteilla kirjoitettua en useinkaan lue.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elän siinä raastavassa ristiriidassa, että mitä enemmän opin tämän maan kieltä sitä paremmin tajuan, että osaan oikeasti vain äidinkieltäni. Se on se tunnekieleni. Vaatii tosin kyllä työtä pitää se äidinkielikin ajantasalla ja elävänä ja kaikille ulkosuomalaisille se ei tietenkään ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi minulle. Lapsen olen onneksi kasvattanut tällä kielellä niin voin nyt kotona höpötellä niin että joku muukin ymmärtää 😉

      Poista
  3. Minulta on vielä Kettu korkkaamatta. Kätilöä taannoin yritin, mutta muistelisin, että sen kieli uuvutti alkuunsa. Tämä Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta epäilyttää taas kirjan kielellinen tyyli. Tekstiotteesi perusteella ei oikein innosta.

    Maritta Lintunen ei soita kelloja, minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Hänen kielellinen tyylinsä vaikuttaa minulle sopivammalta. En oikein tykkää murteilla kirjoitetuista kirjoista (ei haittaa jos on jonkin verran murretta, mutta kauttaaltaan murteinen romaani ei nappaa), joten siksi Kettu ei taida olla minua varten.

    Mutta näitä molempia voisi kyllä ainakin selailla, jos tulee kirjastossa (Suomessa) eteen. Vaivihkaa tutustua ilman paineita lukea (joskus tällainen lähestymistapa johtaa teoksen lukemiseen kokonaan) :D

    Minulla on samantyyppisiä ajatuksia kielestä ja vaikka englanti on niin mainstream-kieli, sen sitominen kulttuuriin on ihan eri asia kuin heitellä fraaseja ja sotkea enkunkielisiä sanoja suomen kieleen (jollaista kuulee paljon Suomessa – minusta kamalaa: ovat tyyliä “sit tomorrow mä meen shopping you know ja torstaina meen wedding jne.). :D

    Tänne Pohjois-Englantiin böndelle muuttaminen avasi lisäksi kokonaan uuden paikallissanaston, jollaista ei Lontoossa käytetä. Moni lontoolainen natiivikaan ei näistä tiedä, ellei ole matkustellut kotimaassaan (yllättävän moni ei ole). Ja itse taas uusia käsitteitä oppiessani tajusin, miten vajaa oma kielitaito silti kuitenkin on! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti suosittelen ainakin selailemaan! Lintusen kirjassa se murreosuus sulautuu hienosti yleiskielisen tekstin sisään eikä häiritse kokonaisuutta. Pelkästään murteella kirjoitetut tekstit ovat tosiaan yleensä rasittavia lukea.

      Uudet kieliympäristöt ovat jännittäviä! Yritän myös pysyä parhaani mukaan ajantasalla tässä oman asuinalueeni kielimuutoksissa. Pistän myös merkille miten tietyt muotisanat tulevat ja menevät, luulen että huomioin niitä jopa tarkemmin tällä vieraalla kielellä kuin jos kyse olisi omasta äidinkielestäni. Vieraaseen kieleen on helpompi pitää pieni välimatka ja tarkkailla sitä: "ai nyt kaikki sanoo noin" tai "tätä sanaa ei näköjään enää käytetäkään". Harmittaa, etten ole tajunnut kirjata näitä ylös , tässä on kuitenkin nyt kohta jo mennyt neljännesvuosisata (!!) tätä ruotsin kieltä tarkkaillessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...