Siirry pääsisältöön

Olen vihdoinkin ajantasalla!

 

Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella.

Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija...

"Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasanoista. Kirjassa päähenkilönä seikkailee kissa, kahden aikatason väliä. Ensinnäkin on Kirjailija, joka on nykyajassa, odottamansa lapsen ja uransa menettäneenä. Toisaalta on Kirjailijan isoisoäiti, jonka päiväkirja avaa erään nuorenparin tarinaa vuosisadan alusta.

Ketun tarina on sekava, väliin harhainenkin, mutta kaiken sen alta hyökyy esiin esiäitiemme sinnikkyys ja sanankäytön mahtava voima. Ja yhtäkkiä ymmärrän miksi Kettu kirjoittaa kuten kirjoittaa. Ja ehkä ymmärrän senkin, miksi hänen tekstinsä ovat olleet minulle liikaa. Olen ehkä antanut sanojen singota kohti kuin manausten sen sijaan, että otan sanan vastaan ja tutkin sitä. Mitä se pitää sisällään? Ja ennen kaikkea - minkä vuosisataisen sanoman se tuo mukanaan?

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahava. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa. Miten se semmosen taitaakin naisele tehhä.

Maritta Lintusen tekstiä ei sen sijaan tarvitse arastella, päinvastoin! Hänen kirjansa "Sata auringonkiertoa" on kuin linnunmaitoa - kaunista ja pehmeää. Mutta itse tarina on monitasoinen kuvaus eräästä perheestä, joka lähtee 70-luvun Ylä-Karjalasta "Jööteporiin". Osa perheestä sopeutuu, osa ei. 

Halusin lukea tämän kirjan ensisijaisesti siksi, että se kertoo ruotsinsuomalaisuudesta. Ja olikin todella ihana lukea kerrankin ruotsinsuomalaisuudesta ilman, että vellotaan inhorealismissa. Niitä tarinoita kun on saanut jo lukea ihan yllin kyllin. Tämä Lintusen kertoma tarina on itse asiassa paljon lähempänä niitä tarinoita, joita itse olen kuullut täällä pian 24 vuoden aikana.

Yllätyksekseni kirjassa oli myös paljon muitakin teemoja. Minulle niistä kohosi päällimmäisenä tällä kertaa se, miten Lintunen nostaa esille suomen kielen ja kirjallisuuden. Tämän hän tekee perheen lähes aikuisen pojan Sepon kautta, joka ei sopeudu ruotsalaiseen elämään vaan päättää palata kotiseudulleen jo vuoden kuluttua. 

Seppo menee naimisiin äidinkielen opettajana työskentelevän Kirstin kanssa ja tästä epäsuhdasta parista tulee yksi tarinan kulmakiviä. Kirsti puhuu korrektia suomen kieltä ja halveksuu Sepon mongertamaa "paksua murretta".

Mutta Sepolla onkin runous! Hän tapaa nuorena miehenä kirjailija Matti Pulkkisen, jonka kanssa ystävystyy. Tästä saa alkunsa polku, joka kuljettaa Seppoa kohti sellaista maailmaa, joka sopii juuri hänelle. Kirjojen maailma.

---täydellinen kirjakieli oli minulle kuin ahtaasti istuva, hautajaisiin ylle kiskottu persoonaton miestenpuku kiristävine paidankauluksineen ja vinoon pyrkivine kravatinsolmuineen. Ja kuinka niityillä ja pientareilla tuulehtinut murre hulahti pääni yli kuin väljä, suovalla ja pehmeällä lampivedellä huuhdeltu pellavapaita.

Aah, tätä meidän ihanaa äidinkieltämme! Ja millaisia erilaisia tasoja siitä löytyykään, sekä Katja Ketun mahtavana voimakielenä että Maritta Lintusen runollisena proosana. Ulkosuomalaisena tunnen oloni usein yksinäiseksi tässä uudessa kielessäni ruotsissa, mutta onneksi suomalainen kirjallisuus löytää tiensä myös tänne Tukholmaan - nykyään jopa siis pikavauhtia!

**

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023)

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY 2023)


Kommentit

  1. Ihastuin Lintusen kirjaan, Katja Ketun kirjaa vielä jonotan.
    Olet valinnut hyvät sitaatit. On helppo olla samaa mieltä siitä, että täydellinen kirjakieli on persoonatonta. Nämä molemmat kirjailijat ovat hyviä esimerkkejä monipuolisesta kielestä murre-elementteineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketun kirjasta olisin voinut laittaa vaikka kuinka monta sitaattia! Eevan ja Mahten välinen rakkaus on hienosti ja sydäntä liikuttavasti kuvattu.

      Poista
  2. Liikuttaa tuo naapurimaassa tuntemasi rakkaus suomen kieleen. Ymmärrän hyvin, että se tunne voi olla todella voimallinen varsinkin ihmisessä, joka on kielistä innostunut, kuten sinä, ja minäkin tietenkin. Olen joskus lohdutellut itseäni tällä omalla kielelläni, kun joskus olen synkempinä hetkinä miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt Ruotsiin. Lohduttautunut, että nyt tämä suomi on vahvasti hallussa. Toisaalta täytyy myöntää, että murteilla kirjoitettua en useinkaan lue.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elän siinä raastavassa ristiriidassa, että mitä enemmän opin tämän maan kieltä sitä paremmin tajuan, että osaan oikeasti vain äidinkieltäni. Se on se tunnekieleni. Vaatii tosin kyllä työtä pitää se äidinkielikin ajantasalla ja elävänä ja kaikille ulkosuomalaisille se ei tietenkään ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi minulle. Lapsen olen onneksi kasvattanut tällä kielellä niin voin nyt kotona höpötellä niin että joku muukin ymmärtää 😉

      Poista
  3. Minulta on vielä Kettu korkkaamatta. Kätilöä taannoin yritin, mutta muistelisin, että sen kieli uuvutti alkuunsa. Tämä Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta epäilyttää taas kirjan kielellinen tyyli. Tekstiotteesi perusteella ei oikein innosta.

    Maritta Lintunen ei soita kelloja, minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Hänen kielellinen tyylinsä vaikuttaa minulle sopivammalta. En oikein tykkää murteilla kirjoitetuista kirjoista (ei haittaa jos on jonkin verran murretta, mutta kauttaaltaan murteinen romaani ei nappaa), joten siksi Kettu ei taida olla minua varten.

    Mutta näitä molempia voisi kyllä ainakin selailla, jos tulee kirjastossa (Suomessa) eteen. Vaivihkaa tutustua ilman paineita lukea (joskus tällainen lähestymistapa johtaa teoksen lukemiseen kokonaan) :D

    Minulla on samantyyppisiä ajatuksia kielestä ja vaikka englanti on niin mainstream-kieli, sen sitominen kulttuuriin on ihan eri asia kuin heitellä fraaseja ja sotkea enkunkielisiä sanoja suomen kieleen (jollaista kuulee paljon Suomessa – minusta kamalaa: ovat tyyliä “sit tomorrow mä meen shopping you know ja torstaina meen wedding jne.). :D

    Tänne Pohjois-Englantiin böndelle muuttaminen avasi lisäksi kokonaan uuden paikallissanaston, jollaista ei Lontoossa käytetä. Moni lontoolainen natiivikaan ei näistä tiedä, ellei ole matkustellut kotimaassaan (yllättävän moni ei ole). Ja itse taas uusia käsitteitä oppiessani tajusin, miten vajaa oma kielitaito silti kuitenkin on! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti suosittelen ainakin selailemaan! Lintusen kirjassa se murreosuus sulautuu hienosti yleiskielisen tekstin sisään eikä häiritse kokonaisuutta. Pelkästään murteella kirjoitetut tekstit ovat tosiaan yleensä rasittavia lukea.

      Uudet kieliympäristöt ovat jännittäviä! Yritän myös pysyä parhaani mukaan ajantasalla tässä oman asuinalueeni kielimuutoksissa. Pistän myös merkille miten tietyt muotisanat tulevat ja menevät, luulen että huomioin niitä jopa tarkemmin tällä vieraalla kielellä kuin jos kyse olisi omasta äidinkielestäni. Vieraaseen kieleen on helpompi pitää pieni välimatka ja tarkkailla sitä: "ai nyt kaikki sanoo noin" tai "tätä sanaa ei näköjään enää käytetäkään". Harmittaa, etten ole tajunnut kirjata näitä ylös , tässä on kuitenkin nyt kohta jo mennyt neljännesvuosisata (!!) tätä ruotsin kieltä tarkkaillessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...