Siirry pääsisältöön

Kati Tervon kanssa pikavisiitillä 70-luvulla


Syreenit kukkivat tänä vuonna yllättävän pitkään, olisiko tämä yllättäen viilentynyt sää siinä avittanut? Alkukesän kukkaloisto menee yleensä niin nopeasti, että siitä ei koskaan ehdi nauttia niin perusteellisesti kuin haluaisi.

Tässä alkukesän kukkien tuoksuhuumassa luin Kati Tervon uusimman teoksen, Tyttö joka olin. Kiitos tästä(kin) kirjasta Tukholman kaupunginkirjastolle, joka toteutti kirjahankintapyyntöni nopeasti ja sain luettavakseni aivan iskemättömän kappaleen. 

Jo kirjan ulkoasu ihastuttaa, fuksian ja pinkin välimaastoon sijoittuva kansiväri ja hauskasti eriväriset kirjaimet kirjan nimessä. Kuin karamelli! Kirja on kooltaan pieni, parisensataa sivua, melko suurella fontilla ladottua tekstiä. Mutta ulkoasu pettää -  tämä ei ole todellakaan mikään kevyt makeinen, vaan melkoisen painava tarina. Tervo kertoo kirjassa omasta nuoruudestaan, teinivuosistaan ja ne ovat olleet juuri niin hajanaiset ja sekavat kuin aika monella muullakin meistä teini-ikämme jo läpikäyneistä.

Tervon nuoruus osuu 70-luvun alkupuolelle ja sitä miljöötä Tervo käyttää hienosti tarinan taustana. Puhutaan DDR:stä eikä sitä sen kummemmin selitellä (jos ei tiedä mikä DDR oli, saa luvan googlata). Tietääkö ihmiset nykyään edes mikä flipperi on? No, minä tiedän ja siksi nautinkin tästä kirjasta juuri sen hienon ajankuvauksen ansiosta. 

Tervo kuvailee nuoruuttaan kuljettamalla meitä kuvauksesta toiseen. Ne ovat kuin henkiinherätettyjä tableaux vivant -kuvaelmia, jotka Tervon tarinassa saattavat välillä vaihtua ihan lennosta. Tarina antaa sinällään kevyen vaikutelman, mutta jos alkaa miettiä mitä näiden kuvaelmien välillä on kenties tapahtunut, mitä on ehkä jäänyt kertomatta, kirjan ylle laskeutuu huomattavasti painavampi tunnelma.

Tarina on hyvin "kehollinen", eikä vähiten sen vuoksi, että kirjan kertoja opiskelee piirtämistä ja kuvanveistoa. Ja samalla tulee opiskeltua myös rakkauden alkeita...

Nukuin öitä opettajani sängyssä. Niin siinä vain kävi. Kun riisuin, pujahdin pian hänen peittonsa alle. Harva siellä yksin nukkui. Mies puhui lempeitä. Olisin voinut kuunnella häntä läpi yön. Seikkailimme toistemme silmissä ja iholla.

Käy sitten ilmi, että mies on (tietenkin) naimisissa, kertoja ottaa etäisyyttä ja tuntee olonsa "haljuksi" kun tajuaa, että miehelle yhdessäolo oli ollut viihdettä. Tämän enempää tapahtumaa ei kommentoida, kuten ei muitakaan tarinan käänteitä, mutta tunnelma jää vaivaamaan ja kirjan lopussa lukija on todella helpottunut, kun kertoja päättää jättää entiset piirinsä ja lähteä opiskelemaan. Uusi alku tuntuu lupaavalta ja kirjan nimi - "Tyttö joka olin" - antaa ymmärtää, että nuoruuden kolaukset on jätetty sinne, minne ne kuuluvatkin - päiväkirjan sivuille, ehkä myöhemmin esiin otettaviksi...

Vielä sellainenkin huomio Tervon kehoon fokusoivasta tyylistä, että kirjassa on myös harvinaislaatuisen suorasukainen kuvaus kuukautisista. Tervo kertoo konkreettisesti, näkö-, tuoksu- ja tuntoaistien avulla, miltä ne kuukautiset "tuntuvat". Luin kohdan moneen kertaan - ilahduin todella, että tämä niin arkipäiväinen naisen elämään kuuluva ilmiö pääsee framille myös sanataiteen kentällä. Urheilumaailman puolellahan on jo tapahtunut jonkinlainen kuukautisvallankumous ihan tämän kuluneen talven aikana.

**

Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava 2023)

Kommentit

  1. Anonyymi9/6/23 13:13

    Luen parhaillaan kirjaa. Samaistumispintaa on paljon, kun olen vielä samaa ikäluokkaa. Kuinka sitä nuorena olikin hullunrohkea ja saattoi lähteä ihan tuntemattoman mukaan. Liftaaminen oli jokapäiväistä. Ja huh niitä kuukautisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tullut myös muutama jälkishokki näin vanhemmiten kun mietin mitä kaikkea "olisi voinut" tapahtua... 80-luvulla liftailimme myös vielä aika huoleti. Ja 16-vuotiaana sain päähäni lähteä yksin bussilla ja junalla kaverin luokse Keski-Eurooppaan. SIllä reissulla kyllä sitten jo ymmärsin, että kaikenlaisia vaaroja on, vaikka mitään ei onneksi sattunutkaan :)

      Poista
  2. Tämä pitää lukea! Myös 60-luvun lopulla ja 70-luvulla oltiin hullunrohkeita. Maailma oli niin turvallinen tai ainakin siltä tuntui. Saattoi ihan hyvin lähteä yksin ulkomaille minibudjetilla ilman varattua yöpymistä ja luottaa, että kaikki järjestyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin ei voinut vielä lukea netistä millaisia hulluja maailma on pullollaan. Sitä vaan lähdettiin sinisilmäisinä ja mieli avoinna. Mietin juuri, että miten ihmeessä uskalsin lähteä aikoinaan esimerkiksi interrailille, tuosta vain. Nyt hermoilen ja varmistan moneen kertaan kaikki asiat vaikka olisi vain simppeli lentomatka kyseessä.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhall...