Siirry pääsisältöön

Enkä pelkääkään tätä maailmaa


Tukholma on kietoutunut tällä viikolla käärijänvihreään lehtihuntuun ja euroviisuhumuun. Elämme hienoa aikaa! Aion hetkeksi unohtaa kaikki maailman murheet ja surut, sillä hei "it's crazy, it's party"! 

Viime postauksessani siteerasin japaninsaksalaista kirjailijaa Yoko Tawadaa, joka on teksteissään pohtinut äidinkielen ja vieraan kielen välisiä eroja ja sitä, kuinka omaan kieleen on vaikea ottaa etäisyyttä. Vieraalla kielellä leikittely on helpompaa, sillä sen näkee toisella tavalla, ilman tunnesiteitä tai vuosisataisten perinteiden painoa hartioillaan. Ja mitä tapahtuikaan tällä viikolla! 

Kuuntelin Saksan viisukilpailijan coveria Käärijän Cha-cha-cha-biisistä, jonka bändin laulaja Chris Harms laulaa upean syvällä äänellään - suomeksi! Tehtävä ei ollut helppo, Harms kertoo, mutta lopputulos on vakuuttava. Ja sitten kuulen sen. "Enkä pelkääkään tätä maa-ilmaa.." 

Siis mitä? Onko suomen sana "maailma" muodostettu sanoista "maa" ja "ilma"?? Olen koko ikäni kuullut sanan yhteen liutettuna, enkä ole hahmottanut sen rakennetta, mutta nyt sen kuulen. Kiitos, Chris Harms, tästä pienestä mikrosekunnista sanan keskellä! Ja onnea Euroviisuihin, sekä Saksalle että Suomen Käärijälle!


 

Kommentit

  1. Hienosti koottu sana, maa + ilma. Viron kielessä on sama, maailm.
    Tämä on kyllä sympaattinen ja tarttuva laulu. Siitä on tehty jos jonkinlaisia versioita eri ihmisryhmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upea sana, nyt kun vihdoinkin ymmärsin sen ytimen 😄

      Poista
  2. Itse en ole sinänsä viisufani, mutta tänä vuonna on kyllä innostusta ilmassa! Aluksi inhosin Käärijän biisiä, mutta sitten siihen ensin tottui ja sitten ihastui. Toivon vain, että jaksan valvoa koko lähetyksen. Olisihan se kauheaa, jos Suomi sattuisi voittamaan ja tuhlaisi aikaansa nukkumalla! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tänään pitää pitää valvoa! Muistan vieläkin sen tunteen kun Lordi voitti 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)

Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!". Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta. Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja