Siirry pääsisältöön

Kirjahaahuilua

 


Olen tämän alkuvuoden aikana lukenut yllättävän paljon kirjoja, mutta sitten kun niistä pitäisi kirjoittaa jotain niin iskee stoppi. Olen selvästikin haahuilu-tilassa! Minulle haahuilu tarkoittaa päämäärätöntä vaeltamista, joko fyysistä tai henkistä, jonka aikana pistän aivot naulaan. Haahuilun aikana otan vastaan uusia ajatuksia ja näkymiä, usein ahmimalla, mutta niitä sen kummemmin analysoimatta. 

Pääsen yleensä purkamaan haahuilu-tarvettani matkojen kautta, mutta koska nyt ei ole matkusteltu niin harhailen sen sijaan kirjamaailmassa. Ja hyvin sekin toimii - olen sekä tavannut jänniä uusia ihmisiä että päässyt tutustumaan uusiin paikkoihin. Ja aika usein päässäni heränneet ajatukset eivät liity niinkään itse kirjaan vaan ihan johonkin toiseen mielleyhtymään.

Aivan ensimmäiseksi haluan esitellä teille nigerialais-brittiläisen kirjailijan Bernardine Evariston. Hän kiinnitti huomioni viime vuonna kun huomasin hänet BBC Worldillä milloin mitäkin asiaa kommentoimassa. Mieleeni jäi kuva naisesta, jolla on vankat mielipiteet ja joka osaa esittää ne rauhallisesti ja vakuuttavasti. Lisäksi huomasin hauskan tuikkeen silmissä.

Lopulta googlasin ja opin, että Evaristo voitti Booker-kirjapalkinnon 2019 - ensimmäisenä mustana naisena - kirjallaan 'Girl, Woman, Other'. Kerran sitten käydessäni lähikirjastossani hyllyssä komeili Evariston omaelämäkerrallinen esseekirja 'Manifesto. On never giving up'. Sanon "komeilla", sillä kirja on värikäs kuin puna-ara-lintu ja sitä ei voi kertakaikkiaan ohittaa pysähtymättä. Ja kun huomasin BBC:n haastatteluista tutut kasvot niin tietysti lainasin kirjan.

Bernardine Evaristo kertoo kirjassa elämästään, joka ei ole aina ollut helppo mutta sitä on on värittänyt Evariston päättäväisyys ja periksiantamattomuus. Tein sitten tietysti heti vertailuja omaan elämääni. Kuinka nuorena opiskelijana 90-luvulla hätäännyin lamasta enkä malttanut viedä opintojani loppuun. Kadotin oman sisäisen kompassini ja tein kaikenlaisia hanttihommia. Missä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut käyttää sen ajan järkevämmin. Ja ennen kaikkea ajatella enemmän mitä elämälläni haluaisin tehdä - ajatus, joka Evaristolla on ollut kirkkaana mielessä aivan nuoresta pitäen.

No, en joutunut onneksi mihinkään allikkoon. Opintoja on sittemmin kertynyt aika monesta yliopistosta ja työuranikin on alalla, joka on sydäntäni lähellä. Mutta Evaristoa lukiessani ymmärrän, että olisi tässä enemmänkin voinut ehtiä saada aikaiseksi. Enkä tarkoita mitään tyhjää suorittamista vaan sellaisten asioiden tekemistä, jotka saavat silmiin sen palon ja tuikkeen, jonka näen Evariston katseessa.

Evaristo tulee muuten toukokuussa Helsinki Lit-kirjatapahtumaan. Harkitsen vakavasti matkaa Helsinkiin sinä viikonloppuna!

Vielä lyhyet maininnat muutamasta kirjasta, jotka ovat sykähdyttäneet mieltäni tänä talvena:

Eräästä Tukholman kaupunginkirjaston sivupisteestä löysin suomenkielisten kirjojen hyllystä Katja Kallion hurmaavan elokuvaa käsittelevän esseekirjan "Valkokangastuksia". Kallio on Image-lehden elokuvakolumnisti ja osa kirjan teksteistä on julkaistu lehdessä aiemmin. Mutta koska en ole lukenut Imagea sitten 90-luvun muutettuani pois Suomesta niin tämä kirja oli minulle kaikin tavoin uudenuutukainen. 

Ensimmäinen ajatukseni: Katja Kallio kirjoittaa elokuvista juuri niinkuin itse haluaisin kirjoittaa kirjoista! Juuri tämä oman elämän peilaaminen taiteen kautta on mielestäni taiteen syvin olemus. Hiiteen hienot analyysit ja teoriat, täydellisin taide-elämys syntyy kun sen voi rinnastaa edes jollakin tasolla omaan arkielämäänsä. Ja sen Kallio osaa, esimerkiksi kertomalla, miten ranskalainen elokuva "tekee naiselle ihmeitä". Kyllä, se pitää paikkansa, olen tämän ilmiön myös itse päässyt kokemaan! 

Toinen ajatukseni: millä ihmeen ajalla ehdin katsoa kaikki nämä mielenkiintoiset elokuvat, joistaa Kallio kirjassaan vinkkaa?!

Kirsi Pylvänäisen Koronahelvetti taas löytyi lähikirjastoni suomenkielisestä hyllystä. Kirjan pahaenteinen nimi herätti huomioni ja luin sen nopeasti. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne koronan ensimmäiseen kevääseen, joka leijuu mielessä outona muistona. Muistan absurdin tunnelman, joka silloin vallitsi. Kun ihmiset loikkasivat lenkkipolulla vastaantullessaan ojaan turvaan tai kun ostettiin joukolla vessapaperihyllyt tyhjiksi. Pylvänäisen kirja kertoo erään perheen tarinan, ja vaikka onneksi kukaan perheenjäsenistä ei kuollut niin sairaus kuritti perhettä rankasti.

Sinänsä tämä perheen sairauskertomut ei ollut enää uutta luettavaa, sillä lehdissä näitä tarinoita on ollut jo paljon. Oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus kurkata takaisin ensimmäiseen koronakevääseen, vaikkakin enemmän tuosta ajasta löytyy esimerkiksi Merete Mazzarellan kirjasta 'Syksystä syksyyn'. Myös ruotsalainen sarjakuvataiteilija Elin Lucassi on onnistunut Karantändagbokissaan vangitsemaan meidän lukuisten etätyöläisten kamppailun keittiönpöydän ääressä mielentilojen heitellessä laidasta laitaan.

Koronarajoitukset ovat kuitenkin tällä erää taas mennyttä elämää ja on varaa jopa hieman riehaantua. Niinpä haahuilen tällä hetkellä vanhan ystäväni Birgitta Stenbergin seurassa. Muistattehan hänet, jonka kanssa pääsin samaan sänkyyn Egyptin kuningas Farukin kanssa... Ruotsalainen kirjallisuudentutkija Paul Tenngart on kirjoittanut kirjan Stenbergin elämästä ja tuotannosta ja on osannut antaa kirjalleen osuvan nimenkin: "Birgitta Stenberg, lusten och litteraturen". 

Ruotsin sanan "lust" voi kääntää suomeksi monin eri tavoin, mutta tässä kohdin kääntäisin sen "elämänjanoksi". En ehkä itse tohtisi toivoa niin vauhdikasta elämää kuin mitä Stenberg eli yli 80-vuotisen elämänsä aikana, mutta ehkäpä sekin on osa taiteilijan elämää - ikäänkuin elää sijaiselämää meidän konttorityöläisten puolesta. Ja innostaa löytämään edes pieni tuikahdus elämänjanoa tämän ikuisen arjen keskellä.

Tenngartin kirjasta luen muuten myös, että Stenberg eli nuoruudessaan tässä naapurikylässä, tämän samaisen kotijärveni maisemissa. Niinpä voin jatkaa ihan fyysistäkin haahuilua kävelyretkilläni kuvitellen kuinka teini-ikäinen Stenberg käveli samoilla kylänraiteilla, tuskastuneena 50-luvun ahdasmieliseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja haaveillen Pariisista. Sinne hän pääsikin ja tarinan loppu on ruotsalaisen kirjallisuuden historiaa.



Bernardine Evaristo: Manifesto. On never giving up (Hamish Hamilton 2021)

Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava 2019)

Kirsi Pylvänäinen: Koronahelvetti (WSOY 2021)

Elin Lucassi: Karantändagboken (Ordfron 2021)

Paul Tenngart: Världen väntar mig. Birgitta Stenbergm lusten & litteraturen (Natur & Kultur 2021)

Kommentit

  1. Kiitos näistä haahuiluista! Sain sinulta ihanan vinkin: tuon Evariston kirjan Girl, Woman, Other. Se ilmestyy suomeksi parin viikon päästä. Kirja kiinnostaa todella. Naisten Pankin lukupiirissä luemme mielellämme afrikkalaista kaunokirjallisuutta ja luulen että tämä sopisi hyvin lukupiiriimme. Ja onhan hyvä syy lähteä Helsingin Litiin. Sinne tulee kiinnostavia kirjailijoita, mm. Colson Whitehead.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit lukemassa!! Bernardine Evaristo on uusi voimanaiseni, nyt kun Angela Merkel poistui taka-alalle 😀

      Poista
  2. Ihanaa! Odotan aina juttujasi, näitä on tosi kiva lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Anki <3 Välillä tuntuu, että nyt ei juttua irtoa millään mutta kyllähän tästäkin tuli taas pitkä raapustus.

      Poista
  3. Onpa aika hurja tyyppi tuo Birgitta Stenberg! Kiitos kaikista vinkeistäsi taas. Niin raikastavaa lukea näitä lukukokemuksia naapurimaasta , aina niissä on oma lisämausteensa. Kuten tuo Birgitta. Pitäisiköhän lukea Apelsinmannen, se on wikipedian mukaan tunnetuin hänen omaelämäkerrallisista romaaneistaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta oli oikea kauhuteini mutta ennen kuolemaansa hänet ennätettiin kohottaa "valtakunnan viisaiden" joukkoon. Sillä elämänkokemuksella tiesi todellakin, mistä puhui 😂 Hänen nuoruudenmuistelmansa todistavat 50-luvun ahdasmielisyydestä, jota vastaan hän siis rankasti kapinoi, ja siinä mielessä kirjat ovat tervettä vastapainoa niille mielipiteille, joiden mukaan 50-luku olisi ollut "vanhaa, hyvää aikaa".

      Poista
  4. Mielenkiintoisia kirjoja, käynpä taas seuraavaksi kirjaston sivuilla katsomassa, mitä sieltä löytyy.

    Haahuilu on ihan parasta. Itselläni on myös ollut sitä, ja välillä on hauskempi lukea kuin kirjoittaa.
    Mielenkiintoinen ajatus, että kun ei pääse kuljeksimaan niin haahuilee kirjojen maailmassa. Minulla on nyt ihan oikea matka huhtikuussa (jos kaikki menee hyvin) ja odotan siltä juuri avartumista käpertyneesstä tilasta kaiken lumen ja loskan keskellä.

    Laitan Helsinki Litin muistiin. Siellä näyttää olevan kiinnostavia keskustelupareja ja tarkempi ohjelmahan on tulossa jo maaliskuun alussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjat ovat olleet loistava korvike matkoille, mutta kyllähän sitä jo kaipaa oikeaakin maisemanvaihdosta. Mahtavaa, että pääset pääset sen nyt pian kokemaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...