Siirry pääsisältöön

Vuoden parasko jo nyt?

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus.

Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa?

En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja eri tyylilajien sekoituksesta. Parasta tässä kirjassa oli kunkin seitsemän naisen elämäntarinat, mutta oli myös jännittävä seurata miten Lindstedt lopulta rakentaa mieltä häkellyttävän finaalinsa.

Tätä kirjaa en taida oikeastaan edes uskalla suositella kenellekään, koska kirja näyttää avautuvan niin eri tavoin eri lukijoille. Tämän luettuani ymmärsin muuten myös miksi en koskaan oikein syttynyt Elena Ferranten Napoli-sarjalle - täysin kronologisesti etenevä kerronta lyö aivoni jotenkin lukkoon. Tällainen asteittain kuoriutuva kerronta puolestaan on mielenherkkua - ainakin siis minulle.

Oneiron palkittiin ihan aiheellisesti vuoden 2015 Finlandia-palkinnolla. Lisäksi kirjasta on ilmestynyt kehuttuja käännöksia, esimerkiksi Camilla Frostellin ruotsinnos oli paljon esillä ilmestyessään täällä Ruotsissa 2017. Lindstedtin omaperäistä kerrontaa kehuttiin, vaikkakin kirjan naishahmoja moitittiin kaavamaisiksi. 

Olin muuten myös unohtanut kaiken sen kalabaliikin, mitä kirja aiheutti - alkaen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittisestä Finlandia-palkintopuheesta. Luin nyt myös Koko Hubaran kirjoituksen, jossa hän syyttää Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta. Hubara, itse jemeninjuutalainen ja kirjan Shlomithin tavoin syömishäiriöistä kärsinyt, kysyy miksi Lindstedt "ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta"? 

Sattumoisin kirjapinostani löytyy tällä hetkellä brittiläisen Bernardine Evariston omaelämäkerrallinen teos 'Manifesto - On Never Giving Up', jossa tämä ensimmäinen tummaihoinen Booker-kirjapalkinnon voittanut naiskirjailija kertoo omasta identiteetistään valkoihoisen äidin ja afrikkalaisen isän 8-lapsisen katraan keskimmäisenä sekä vakaumuksellisesta  aktivismistaan rodullistettujen kirjailijoiden esilletuomiseksi.

Evaristo sivuaa myös kirjassaan kysymystä kulttuurisesta omimisesta ja ilmaisee siitä selkeän kantansa - johon myös itse yhdyn:

How can culture be owned by anyone when it is in a perpetual state of movement and metamorphosis, of permeability and responsiveness to global influences?

(Bernardine Evaristo on uusin kirjailijalöytöni, hänestä pian lisää myös täällä blogissani!)

**

Jos Oneiron oli nyt sitten SE vuoden kirja niin miten tästä eteenpäin...? Vuoden 2021 kehutuimpia kirjoja - Pirkko Saision Passiota ja Meri Valkaman Sinun, Margot - odottelen edelleen tänne paikallisiin kirjastoihin. Oma kotikirjastoni on ikävä kyllä siirtynyt hankkimaan vähemistökielen kirjoja lähinnä e-kirjoina ja niihin en ole ollenkaan ihastunut. Jonkun verran kirjoja tosin tulee kirjastoon myös paperiversiona - Oneironinkin löysin kun selasin mitä uutuuskirjoja kotikirjastoni on hankkinut viime vuosien aikana "oikeina" kirjoina. 

Oneiron pisti myös päivittäisten kävelylenkkieni ohjelman uusiksi. Olen loppuvuoden promenaadeillani kuunnellut aina jotakin äänikirjaa, mutta nyt se tuntui olevan liikaa aivosoluilleni. Niillä oli tarpeeksi työtä Oneironia sulattaessaan.

Kuuntelin sen sijaan musiikkia ja radiota - tälläkin hetkellä taas vaivaavaan Suomi-ikävään auttavat aina YLE:n Radio Suomen lähetykset! Löysin sattumalta uuden suosikkikuunneltavan, Levylautakunnan, jossa ruoditaan uusia popkappaleita. Hiukan kulloisistakin vieraista riippuen ohjelmassa on hauskaa analyysia ja mielenkiintoisia näkökulmia uuteen musiikkiin. Ja ulkosuomalaisestahan on aina hauska kuulla uutta suomalaista musiikkia.

Näihin näkymiin ja tunnelmiin!

**

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista (Teos 2015)

**


Kommentit

  1. Hienoa että Oneiron teki vaikutuksen. En ole lukenut vieläkään. Kaikki kunnia Lindstedtille ja kirjailijan oikeudelle kuvitella muita maailmoja. - Oletko löytänyt jo löytänyt koko boomer-Suomen suosikin, Muistojen bulevardin, YLE1 klo 9 joka arkiaamu? Ihanaa viihdemusiikkia ajalta jolloin isot orkesterit säestivät iskelmälaulajia. Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Dusty Springfield, Dean Martin, Diana Washington, Amalia Rodriguez, Charles Aznavour, Edith Piaf, Tapio Heinonen, Carola, Laila Kinnunen - arkiaamujeni sulostuttajat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistojen bulevardia kuuntelen aina kun muistan tuon alkamisajan, ihana ohjelma! Mehän ei täältä ulkomailta käsin voida kuunnella musiikkitallenteita Areenasta, mutta suorana pystyn kuuntelemaan kaikkia kanavia. Eli olen tällainen vanhanajan kuuntelija, katson kellosta milloin ohjelma alkaa 😀

      Poista
  2. Piti ihan käydä lukemassa, että mitä olin kirjoittanut kirjasta. En tykkää kun romaaneissa on henkiolentoja, joten eka osa ei sytyttänyt, kakkososa oli parempi. Pitäisi lukea kirja uudestaan. Kirja löytyy kirjahyllystäni.
    Ferrantelta luin eka osan siitä menestyssarjasta ja yritin jatkaa toistakin, mutta ei ollut minun sarjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Luin tätä samalla asenteella kuin luen esimerkiksi satuja, eli että kaikki olisi peraatteessa mahdollista vaikka itse ei oikeasti uskoisikaan.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä! Mieleen on jäänyt erityisesti se anoreksiasta kärsinyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shlomithin tarina jäi minunkin mieleeni, hän kai tavallaan oli kirjan päähenkilö.

      Poista
  4. Minä en pitänyt tästä kokonaisuutena, jotkut osat olivat kyllä hyviä. Mielestäni kirjan naisten elämästä olisi saanut monta hyvää erillistä romaania.
    Tuonpuoleisen kuvaukset tuntuivat minusta tahattoman koomisilta, se miten siellä liikuttiin kierähdellen ja siksakaten ja miten vielä väännettiin pikku kakat ennen kuin muututtiin kokonaan hengeksi. Tällaisena se on jäänyt muistiini. Yleensä menen täysillä mukaan fantasiakuvauksiin, joten jokin tässä tökki minulla vastaan, ihan kuin se scifi olisi turha lisä, kun siellä pohjalla on niin hyviä tarinoita ja naisten elämät olisivat voineet sivuta toisiaan myös tosielämän leirinuotioilla.

    Levylautakunta, Leenan mainitsema Muistojen Bulevardi ja Euroopan valot tarjoavat tasokasta viihdemusiikkia. Euroopan valoissa on lisäksi tuttuja lauluja erikoisemmilla eurooppalaisilla kielillä esitettyinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jokaisesta naisesta olisi saanut oman romaanin kirjoitettua, varsinkin Polinasta olisin halunnut tietää lisää.

      Euroopan valot on nyt myös laitettu kuuntelulistalle!

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, että minulle kävi päinvastoin - pidin kokonaisuudesta vaikka siellä olikin välillä vähemmän innostavia osioita (esim. pitkä kuvaus kävelyreitistä New Yorkissa). Mutta luin tämän kirjan suu hämmästyksestä ammollaan, mitä ei ole tapahtunut aikoihin 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...

Vielä muutama kirjalupaus!

  Tämä viikko on mennyt vielä uuden vuoden tunnelmissa. En ole mitään kummempia lupauksia mennyt tekemään, mutta totta kai tuleva mietityttää. Ja myös tämän kirjablogini tuleva vuosi! Innostuin Kartanon kruunaamaton lukija -blogin vuosikatsauksesta , Elegia on nimittäin ehtinyt lukea viime vuoden aikana kirjoja peräti 21 eri maasta! Pakkohan se oli tarkistaa myös oma tilanne.  20: Ruotsi 18: Suomi 7: USA 5: Iso-Britannia 5: Saksa 4: Norja 2: Irlanti 1: Tanska, Viro, Espanja Ylsin siis kymmeneen maahan, mikä on yllättävän hyvä tulos mutta kun listaa katsoo niin huomaa, että aika tutuilla alueilla liikun. Suurimman määrän kirjoja luin tietysti näistä kahdesta kotimaastani, Ruotsista ja Suomesta. Mutta mitäpä jos pistäisin tämän kaksi kertaa paremmaksi eli tänä vuonna lukisinkin kirjoja 20 eri maasta! Ja joku vieraampikin maa siellä saisi mielellään olla. Toinen ajatukseni alkavaa vuotta ajatellen on, etten enää välttämättä haluaisi kirjoittaa kirjakohtaisia postauksia vaan sen s...