Siirry pääsisältöön

Jos ei pääse Suomeen niin tuodaan sitten Suomi kirjoina tänne!

 


Ensimmäinen työviikko on jo pian pulkassa ja kuukauden mittainen kesälomakin pian vain haikea muisto. Tuntui todella katkeralta päättää loma sillä tänä(kään) kesänä ei sitten päästy Suomeen. Olin pitänyt viimeisen lomaviikon tyhjänä siltä varalta, että voitaisiin tehdä äkkilähtö mutta juuri sillä viikolla lähipiirimme Suomessa joutuikin koronakaranteeniin.

Tosin ei nyt aihetta itsesääliin, ihan mukavan loman saimme toki täällä Ruotsissakin. Lähdimme viikoksi tutustumaan Itä-Götanmaan maakuntaan, joka on tunnettu ennenkaikkea Götan kanavasta ja saaristostaan. Sää helli ja tapasimme mukavia ihmisiä, söimme litroittain jäätelöä siitä tunnetussa Söderköpingin pikkukaupungissa (joka keskiajalla oli itse asiassa Ruotsin tärkeimpiä keskuksia!). Tietysti pyöräilimme kanavan vartta ja pääsimmepä peräti soutelemaankin sille. Mukavia muistoja tuli kosolti tuliaisina.

Mutta se Suomi-ikävä... Mitä tehdä kun haluaisi tavata perhettään ja ystäviään muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, jossa katse ei tunnu koskaan kohtaavan. Tai kun haluaisi istahtaa torikahvilaan ja kuunnella ihmisten puheenporinaa (suomeksi!). Onneksi kirjahyllyssä on rivittäin lohtukirjoja ja -kirjailijoita, niistä nappasin aina luotettavan Eeva Kilven.

Eeva Kilven sotatrilogiasta olin lukenut vain sen ensimmäisen osan mutta koko sarja on hyllyssä ja nyt luin sen kokonaisuudessaan. Kilvellä on upea taito sanoittaa muistojaan niin, että lukijanakin voin jakaa muiston. Siellä olin siis minäkin, Pupu-tädin olohuoneessa Eevan vieressä, kun täti lausui suurella antaumuksella suomalaista lyriikkaa. Tai kun nuori Eeva teki ihastukselleen oharit, pihapiirin lasten seuratessa tapahtumia silmä tarkkana.

Kilpi on osannut säilöä nuo ja niin monet muut hetket lähes aavemaisella tarkkuudella ja herkkyydellä. Kilven lapsuuden ja nuoruuden muistot kuvastuvat lukijan eteen kuin hologrammina. Lisäksi Kilven suomenkieli on niin hersyvää ja herkkää, että parempaa lääkettä Suomi-ikävään tuskin löytyy.


Itä-Götanmaan kierrokselle nappasin mukaan hyllyssä lukemattomana odottaneen, vuoden 2018 Finlandia-palkitun Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin. Olin sitä jo heti kirjan saatuani yrittänyt lukea, mutta kyllästyin ensimmäisen 50 sivun kuluessa. Mutta nyt satuin twitterissä näkemään erään kanssatwitteristin kehuvan kirjaa ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden.

Ja se kannatti! (Pätee muuten usein kirjojen kanssa, jokaisella kirjalla lienee se oma aikansa ja paikkansa...).

Olli Jalonen vie kirjassaan lukijan 1600-luvulle ja Saint Helenan saarelle, lisäksi kirjan puolivälissä päähenkilö, nuori Agnus-poika matkustaa tuskaisen jännittävän merimatkan saattelemana Lontooseen. Siellä kohtaamme vihdoin tähtitieteilijä Edmund Halleyn, joka on koko kirjan alun jo ollutkin mukana Agnuksen muistoissa. Halley nimittäin oli aiemmin vieraillut saarella, jolloin hän otti pienen Agnuksen ikäänkuin oppipojakseen. Halleyn pojalle osoittama huomio ja ennen kaikkea tälle opettamansa luku- ja laskutaito kantaa Agnusta pitkälle, siis jopa Lontooseen asti.

Tämä kirja vaatii aikaa ja lukurauhaa, muuten tuskin pääsee sisälle tähän tiheätunnelmaiseen kertomukseen, jonka Jalonen on luonut. Oiva lomakirja siis! Ja nyt on jo kirjan jatko-osakin kirjastosta haettu, haluan ehdottomasti tietää miten Anguksen lopulta käy.



Äänikirjat ovat muuten nyt tämän kesän aikana tulleet ihan rysäyksellä elämääni. Pitkään tuskailin, että milloin minä nyt niitä mukamas ehtisin kuunnella. Mutta viime keväänä vihdoin keksin, että lenkkikaveriksi äänikirjat ovat aivan loistava juttu. Tosin pitää valita kirjoja, joissa on mielellään minä-kertoja tai muuten vain selkeä rakennelma. Jos on liikaa henkilöitä ja puhujia niin en pysy kuuntelemalla dialogin perässä.

Tänä kesänä sitten keksin, että voinhan kuunnella kirjoja myös ruokaa laittaessani. Ja sukkaa kutoessani. Ja rikkaruohoja kitkiessäni. Ja siivotessani. Te muut olette tämän jo tietysti oivaltaneet aikoja sitten mutta suonette minulle tämän suuren ahaa-elämykseni ilon...

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on vilahtanut ohitse monesti kotimaisia kirjablogeja selatessani. Äänikirjana kuuntelija saa kokea tämän vavisuttava tarinan itsensä Lignellin lukemana, mikä tietysti vahvistaa lukukokemusta entisestään. 

Lignellin kirja ei ole romaani eikä ehkä edes kaunokirjallinenkaan teos vaan hyvin omakohtainen ja yksityiskohtainen selonteko Lignellin suhteesta ensimmäisen lapsensa isään - suhteesta, joka muuttuu niin väkivaltaiseksi, että Lignell on lähellä kuolla. Tuntuu itse asiassa epäreilulta edes yrittää arvioida kirjaa kuten muita lukemiani kirjoja. Miten voisi arvioida tai analysoida toisen ihmisen elämää?

Lignell todellakin sananmukaisesti raportoi tapahtumat, tuskallisen yksityiskohtaisesti, jokaisen lyönnin, jokaisen haavoittavan sanan. Hän kertoo jonkin verran omasta taustastaan, perheestään ja elämästä helluntaiseurakunnan tiiviissä yhteisössä. Ymmärrän Lignellin viettäneen suojatun ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja perheen tuki kantaa pitkälle nuoreen aikuisuuteen. 

Siitäkö sitten kumpuaa myös nuoren Lignellin silmiinpistävä hyväuskoisuus? Oman elämänhistoriani koulima nuori minäni ei nimittäin olisi voinut lähteä Afrikkaan ottamatta selvää tarvitaanko esimerkiksi rokotuksia tai viisumia. Saati vielä raskaana! Nuoren Lignellin luottamus ja tietynlainen sinisilmäisyyskin kauhistuttaa minua moneen kertaan. Hälytyskelloja kilisee siellä sun täällä mutta Raakel syöksyy täysillä kohti seikkailua, joka sitten osoittautuu täydeksi katastrofiksi. 

Tämä ei ole todellakaan mikään feelgood-kirja, varsinkin kun Lignell jättää lukijan lopussa kuin käytetyn rukkasen. Kaikki ne kysymykset, jotka minulle tarinaa kuunnellessa nousivat mieleen, jäävät vailla vastausta. Lignell ei liiemmin analysoi tai problematisoi vaan kertoo tarinansa, se saa riittää. Niinpä kirja ei oikein missään vaiheessa nouse tapahtumiensa tasoa korkeammalle. Mutta vahvat tarinat kantavat sinällään aina pitkälle, niin myös tämä Lignellin tarina. 

Ja vaikka Lignellillä ei olekaan mikään äänikirjan lukijan perinteinen ääni niin juuri tätä tarinaa se, yhä niin nuoren tytön ääneltä kuulostava ääni, täydentää. Yhtä intiimin lukukokemuksen koin muuten keväällä kuunnellessani Demi Mooren omaelämäkerran näyttelijän itsensä lukemana.


**

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika. WSOY 1990

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika. WSOY 1993

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat. Siltala 2019


**

Lopuksi vielä muutama kesämuisto Itä-Götanmaalta Ruotsin itärannikolta:









Kommentit

  1. Hyviä kirjoja! Kilpi on aina Kilpi ja Olli Jalonen on yksi suomalaisia mielikirjailijoitani.
    Raakel Lignellin kirjaa en ole lukenut, mutta olen lukenut hänen haastattelujaan tämän kirjan tiimoilta. Ihanaa, että hän kohtasi koettelemustensa jälkeen hyvän miehen, Nicken, tai ilmeisesti tytär valitsi Nicken konttaamalla tämän luo.

    Minäkin voisin kuunnella englannin kielellä jonkin kirjan, kielen vuoksi, mutta luulen, että silti haluaisin myös lukea sen. Demi Mooren omaelämäkerta voisi olla se minun kokeiluäänikirjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin onneksi myös lukenut lehdistä, että Lignell löysi sitten - piankin - uuden rakkauden. Ja siihen kirjailija taisi luottaakin, että me lukijat tiedämme miten tarina jatkuu, koska jätti kirjansa tarinan lopun niin avoimeksi. Tarina loppuu kuin seinään.

      Demi Mooren kirjaa suosittelen, ja se on muuten varmasti hyvä testikirja englanninkieliselle äänikirjalle. Moore lukee selkeästi ja tarina on kerrottu mielenkiintoisesti ja ytimekkäästi. Ja jos jäin Lignellin kirjassa kaipaamaan kirjailijan itsereflektiota niin Mooren kirjassa sitä riittää. Lukija pääsee mukaan myös kertojan sisäiselle matkalle, joka nousee kirjan tärkeimmäksi tasoksi.

      Poista
  2. Kiva oli kuulla lomakuulumisiasi. Teillä on ollut mukava loma, vaikka ette Suomeen päässeetkään. Kauniita kuvia. Hyviä kirjoja olet lukenut. Eeva Kilpeen kannattaa aina tarttua, ei koskaan tarvitse pettyä. Minäkin luin kesällä hänen Sinistä muistikirjaansa. Jalosta en ole lukenut. Lignellia olin kuuntelemassa kirjamessuilla ja innostuin tästä kirjasta, vaikka tiesinkin jo etukäteen, että aika rankka kirja tämä on. Kuuntelin kirjan. Hyvä oli, kun kirjailija itse luki kirjan. Varmasti on olllut rankka ponnistus kirjoittaa kaikki nämä kokemukset kirjaksi. - Mukavaa elokuun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mietin myös monesti Lignellin kirjaa kuunnellessani, että sen on täytynyt olla todella rankka kirjoitusprosessi. Lukijanakin sain välillä kylmän hien otsalle. Onneksi tiesin, että tarinalla on onnellinen loppu!

      Kiitos kun kävit kurkistamassa lomatunnelmiani! Mukavaa loppukesää myös sinulle, Anneli!

      Poista
  3. Jalonen ei ole toistaiseksi hurmannut minua tarttumaan kirjoihinsa, mutta Lignellin kirjan olen lukenut, aikaan kun vielä luin kaiken enkä kuunnellut. Se sietäisi monen nuoren tytön vielä tänä päivänäkin lukea varoituksen kannalta. Katsoin tällä viikolla ihan sattumalta dokkarin toisesta nuoresta naisesta, joka otti vastaan työpaikan, jonka seurauksena ennen pitkää joutui huumatuksi ja vankina pidetyksi ulkomaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, varoittavana esimerkkinä Lignellin kirja on osuva. Toisaalta olen itse sen verran epäileväinen ja kyynisyyteen taipuvainen luonne, että hiukan jopa kadehkinkin nuoren Raakelin loputonta hyväuskoisuutta. Siitä olisin halunnut kuulla enemmän pohdintaa kirjailijalta itseltään - juontaako se kenties uskonnollisesta taustasta, että hän lähtökohtaisesti uskoi toisesta vain hyvää?

      Poista
  4. Oi miten ihania kuvia kesälomareissultanne, vaikka loma katkeransuloinen olikin. Toivottavasti pääsette pian myös Suomessa käymään.

    Olen mielestäni lukenut Kilven sotakirjoista jonkun, mutta se oli aikana ennen blogia, joten en muista minkä.

    Onpa tosi kiva kuulla, että olet löytänyt äänikirjat! Ne ovat tosiaan kätevää seuraa monenlaisessa tilanteessa. Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja todella paljon. Silmät tuntuvat rasittuvan helposti, joten silloin on helpotus kun voi antaa silmien levätä ja antaa äänikirjan viedä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla meni todella pitkään, että tajusin tämän äänikirjahomman. Nyt olen onneksi löytänyt oman tapani lukea ja kuunnella ja huomannut, että kirjamaailmahan vain laajenee ja syveneekin tämän "uuden" formaatin kautta. Ja siis eihän se mikään uusi juttu ole vaan kai nimenomaan se alkuperäinen tapa välittää tarinoita, suullisen kerronnan kautta. Olen vain aina ollut niin tekstiorientoitunut, että tämä nyt vei todellakin vähän pidemmän ajan sopeutua.

      Hauska muuten tuo mainintasi Kilvestä, minullakin on aika ennen ja jälkeen blogin perustamisen. Ehkä juuri se hienoin juttu tässä blogikirjoittamisessa on, että voi mennä vuosiakin taaksepäin ja katsoa mitä on lukenut ja mitä niistä silloin ajatellut. Oma muisti kun on mitä on... :)

      Poista
  5. Hyvin pistit sanoiksi sen, mikä Rakel Lignellin tarinassa kirjana jäi askarruttamaan. Niin koskettava kuin se olikin, kirjalta usein odottaa vielä jotain "twistiä" suoran kerronnan lisäksi. Minuakin askarrutti perheen uskonnollisen taustan vaikutus valintoihin, se on ehkä vain omaa epäluuloisuuttani uskontoja kohtaan.

    Taivaanpallon jatkoksi suosittelen vahvasti Merenpeittoa, joka jatkaa tarinaa yhtä vahvasti kuin se alkoikin.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljastin tässä nyt tietysti myös omat ennakkoluuloni uskonnollisia yhteisöjä kohtaan, sillä jotenkin sinne päin lähdin yhdistämään nuoren Lignellin hyväuskoisuuden syitä. Tosin Lignell itsekin avaa hiukan ovia lapsuutensa kokemuksiin helluntaiseurakunnassa mutta sekin oli lähinnä sitä "raportointia". Ymmärrän kyllä, että rohkeus ei ehkä riittänyt kertomaan selväsanaisesti miten Lignell itse asian koki ja sen sijaan hän on jättänyt nämä luettavaksi rivien välistä.

      Mietin toista vähän vastaavanlaista tarinaa, nimittäin Vanessa Springoran Suostumus-kirjaa, jossa on mielestäni - lukijankin kannalta - "terapeuttisesti" sidottu syitä ja seurauksia yhteen ja pohdittu mm. ranskalaisen kulttuurieliitin osaa siinä miksi tällainen vanhemman miehen ja lapsen suhde sai jatkua, ilman että kukaan oikeasti puuttui asiaan. Vaikka sekin kirja oli järkyttävä lukea niin en lukijana tuntenut jääväni samalla lailla "heitteille" kuin tämän Lignellin kirjan kanssa.

      Merenpeitto odottaakin jo kirjastokirjojen pinossa - mahtava kuulla, että se jatkuu samalla linjalla kuin Taivaanpallo!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...