Siirry pääsisältöön

Ruotsinsuomalainen, oletan?

 

Tänään vietetään ruotsinsuomalaisten päivää. Tai vietetään ainakin täällä Ruotsissa, jossa meitä ruotsinsuomalaisia on 7,5 % väestöstä. Tai "meitä" tai "heitä", sillä kysymys kuuluu: olenko minä ruotsinsuomalainen? Olen asunut Ruotsissa jo 20 vuotta ja virallisesti minut luokitellaan ruotsinsuomalaiseksi. Mutta omaan rintanappiini se ei oikein istu, jostain syystä esittelen itseni aina "suomalaisena, joka asuu Ruotsissa". Mikä synnyttää välillä koomisiakin tilanteita.

Kuten esimerkiksi ollessani perheeni kanssa lomamatkalla ja kreikkalainen tarjoilija kysyy kohteliaasti mistä päin tulemme, mieheni (ruotsalainen) ja lapsemme (ruotsinsuomalainen) vastaavat ilman kommervenkkejä tulevansa Ruotsista. Mutta sitten minä pilaan tunnelman alkamalla selittää juurta jaksain kuinka asun toki Ruotsissa, mutta alunperinhän minä olen siis suomalainen, joka nyt sattui muuttamaan Ruotsiin. Ja sitten vuodet vierivät vaikka ei ollut tarkoitus. Jos oikein vauhtiin pääsen niin vedän siihen päälle vielä karjalanevakotkin. Kuka oikeasti välittää?!

Ruotsinsuomalaisten merkkipäiväksi on valittu tämä nimenomainen päivä, koska se on ruotsinsuomalaisen suomen kielen tutkijan ja kirjailijan Carl Axel Gottlundin syntymäpäivä. Ruotsinsuomalaisilla on oma lippukin ja nyt kun tutkin asiaa niin löytyy myös sekä leivos että tunnuseläin, joksi Ruotsin Radion suomenkielisen kanavan äänestyksessä valikoitui hylje.

Mitäpä muuta ruotsinsuomalainen ihminen edes tarvitsee? Juu, kulttuuria mutta ei hätää, sillä sitäkin löytyy! Ja nyt en tarkoita Arja Saijonmaata, joka on ainoa ruosu-taiteilija, jonka ruotsalaiset osaavat mainita. 

Yksi tämän hetkisistä suosikeistani on Iiris Viljanen, jonka jouluna ilmestynyt melankolinen pandemia-vuodatus soi meillä kotona lähes tauotta. Olen myös ihastunut Love Antellin ja Thella Johnsonin ruotsalaisversioon Ultra Bran laulusta "Minä suojelen sinua kaikelta". Molemmilla on suomalainen tausta ja Johnson puhuu myös suomea. Niin kuin muuten yllättävän monet nuoremmasta sukupolvesta, sillä enää me suomalaiset äidit ja isät emme usko sitä ruotsalaisten lempiteesiä, että kaksikielisyys muka vahingoittaisi lasta jotenkin.

Ja sitten on tietysti Anna Järvinen, jota olen kuunnellut myös paljon näinä Ruotsin-vuosinani. Järvisellä on samaa mystistä karismaa kuin Iiris Viljasellakin - juuri sitä suomalaista omaperäisyyttä, jota kannan ylpeänä täällä mellanmjölk-maaksikin kutsutussa Ruotsissa. 

Vastikään ilmestyneessä esikoisromaanissaan "Uni viime yönä" Järvinen liukuu kielestä ja identiteetistä toiseen, ikävaiheesta toiseen, maasta toiseen. Tätähän se on se ruotsinsuomalaisen elämä. Ja kun tunnet itsesi täysin onnettomaksi välitilaihmiseksi, paikalle osunut ruotsalainen vakuuttaa hyväntahtoisesti, että sinähän olet aivan samanlainen kuin me ruotsalaisetkin. Mutta kun en muuten ole!

Järvinen rakentaa kirjassaan oman kuplansa, joka kuvastaa hyvin tätä omalaatuista tilaa. Hän raottaa ovea, näyttää tuttuja tilanteita ja sanoja. Järvisen astinlautoja ovat sanat, musiikki, ihmiset, joita hän jakaa meille auliisti mutta eiväthän ne välttämättä tarkoita meille samaa. 

Vaikka toki löydän samojakin kokemuksia. Kuinka monta kertaa olenkaan heiluttanut Siljan terminaalissa kun rakas perheenjäsen on taas kerran lähdössä pois. 

Att hämta släktingar i Värtahamnen var en vanlig sak, det var något jag såg fram emot lika starkt som jag kände sorg när släktingar lämnade Sverige och vi såg dem försvinna i glastuben längs båten och vinkade tills bara glaset återstod.

Järvisen kirja on nopea- mutta ei suinkaan helppolukuinen. Sanoihin ja rivien väliin on piilotettu merkityksiä ja aivan uusia tarinoita, joita vain saattaa arvailla. Kuka esimerkiksi on kirjassa puhuteltu "sinä"? Siitäkin kehittyy lukijan mielessä aivan oma tarinansa.

Anna Järvinen, joka on opiskellut taidekoulussa, on piirtänyt kanteen painetun omakuvansa - herkän, totisen tyttönaisen potretin. Toivon, että hän olisi laittanut tekstinsä lomaan muitakin piirustuksia, sillä kaipasin enemmän johtolankoja. Toisaalta kirjan häilyvä ja nopeasti vaihtuva fokus houkuttelee lukemaan useammankin kerran. Löydänkö seuraavalla lukukerralla jotain uutta?

Mutta tänään siis juhlitaan! Lukekaa Anna Järvistä, kuunnelkaa Iiris Viljasta...ja muistakaa meitä, tämän pienen meremme vastarannalla asuvia suomalaisia...

**

Anna Järvinen: 

dröm natten till dag:

Förlaget 2020

Uni viime yönä:

Suomennos Raija Rintamäki

Teos 2021

Kommentit

  1. Onnea merkkipäivänä! Täytyy sanoa, että en edes tiennyt tästä päivästä... Noloa ruotsinopelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anki! Tämä merkkipäivä ollut vasta 10 vuotta ruotsalaisessa kalenterissa enkä usko, että tätä päivää noteerataan Suomessa millään tavalla :)

      Poista
  2. En ihmettele tuota vaikeuttasi hyväksyä vain ruotsalaisuus identiteetiksesi. Vaikka 20 vuotta on melko pitkä aika, ei se ole niin pitkä. Toiseksi suomen kielesi on elävää, se ylläpitää yhteyden vahvana. Nuoruuden kaverini, joka jäi kaksikymppisenä Tukholmaan kadotti suomen kielen aika nopeasti, noin 10 vuoden jälkeen hän kirjoitti kirjeensä ruotsiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että on aika ratkaisevaa missä iässä on tänne tullut. Juuri he, jotka tulevat siinä aikuisuuden kynnyksellä, haluavat sopeutua nopeasti valtaväestöön. Me, jotka tulemme hiukan vanhempina, joilla on jo koulutus ja työelämääkin takana, olemme aika vahvoja tässä suomalaisessa identiteetissämme. Mutta poikkeuksiakin toki on!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York