Märta Tikkanen On My Mind

Ulkoilua, ulkoilu, ulkoilua... siitä on korona-ajan ihmisen vapaa-aika tehty. Väliin tietysti myös kirjoja. Ystävänpäivänä julkistettiin muuten kirjasomen omat kirjapalkinnot, äänestykseen saivat osallistua kaikki jollakin tavoin somessa kirjajuttuja postaavat.

Itse en ole äänestykseen osallistunut, sillä luen niin vähän uusia suomalaisia kirjoja (ne kun tulevat tänne Ruotsin kirjastoihin sen verran viiveellä) Mutta olin onnistunut kuitenkin täsmälukemaan kaikki tämän vuoden Blogistania-palkitut kirjat, kuopusta lukuun ottamatta, ja yhdyn kaikkiin ylistyssanoihin. Sekä Margarita että varsinkin Ankeriaan testamentti tekivät todella suuren vaikutuksen!

Menneellä viikolla luin tiiviillä tahdilla kaksi kirjaa. Ensinnäkin Johanna Holmströmin elämäkerran Märta Tikkasesta, jota olin odottanut innokkaana kirjastosta. Hiukan ihmettelin niitä nyt lukemiani tietoja, että Tikkanen itse ja hänen edunvalvojansa eivät olisi olleet tyytyväisiä yhteistyöhön ja lähdinkin hiukan arkaillen lukemaan kyseistä kirjaa.

Kirja on todella tiivis ja yksityiskohtainen selonteko Tikkasen pitkästä urasta ja - niin, siitä pitkästä avioliitostakin. Alunperin Holmström oli luvannut, että nyt ei puhuta H:sta, minkä tiedon Tikkanen otti hyvillä mielin vastaan. Mutta Holmström toteaa rehellisesti jo alkusivuilla, että tämän lupauksensa hän joutui perumaan. Sillä eihän Märta Tikkasen tuotannosta voi puhua puhumatta myös Henrik Tikkasesta!

Ja tämän olen valmis myös allekirjoittamaan, varsinkin kun nyt tutustuin yksityiskohtaisesti Tikkasen tuotantoon, kiitos Holmströmin tarkan ja oivaltavan tekstin. Tikkanen on käyttänyt omaa elämäänsä ja avioliittoansa hyvin avoimesti tuotantonsa pohjana, miksi siitä ei siis voisi puhua avoimesti myös tässä elämäkerrassa?

När Henrik Tikkanen dog 1984 försvann också Märta Tikkanens största inspirationskälla. Livet med honom. Kärleken till honom. Kriget mot honom.

Holmströmin kirja on mielestäni todella mielenkiintoinen ja erityisen hieno katsaus 70- ja 80- lukujen kulttuuriseen ilmapiiriin sekä Suomessa että Ruotsissa. Esimerkiksi Tikkasen kirjojen saama huono vastaanotto Suomessa saa niskakarvani pystyyn. Holmström osoittaa esimerkein kuinka sen ajan "tähtikriitikot", miehiä tietysti kaikki, lyttäävät Tikkasen läpimurtoteoksen "Miestä ei voi raiskata". Kirjaa ei yksinkertaisesti ymmärretä. Ruotsalaisetkaan mieskriitikot eivät ole välttämättä sen ymmärtäväisempiä lukijoita, mutta Ruotsissa on toimittaja ja kriitikko Åsa Moberg, joka ymmärtää ja josta tulee Tikkasen loppuelämän luottoystävä.

Minua häiritsi hiukan Holmströmin tyyli tuoda itsensä niin kovin näkyväksi tässä tekstissä. Paikoin kirja muistuttaa enemmän reportaasikirjaa, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti tapaamiset Tikkasen kanssa kahvinjuontia myöten. Ymmärrän Holmströmin tarkoituksen tehdä tekstistä personallinen ja ehkä jopa lähentää Tikkasta hahmona, mutta mielestäni lopputulos on päinvastainen.

Katsomme Tikkasta kuin näyttelyesinettä, ulkoapäin ja Holmström muovaa jonkinlaista kansallista monumenttia silmiemme eteen. Samalla kuitenkin Tikkasen omat tekstit päästävät sisälle, intiimeistä intiimimpään tilaan. Lukijana taivun enemmän Tikkasen omien tekstien puoleen.

Holmström toistaa kirjassa muutaman kerran itselleen tärkeän kysymyksen; miksi Tikkanen ei jättänyt H:ta. Miksi hän jäi itseään alistavaan avioliittoon? Tämä suuri feministi-ikoni?! Holmström kertoo avoimesti omasta ensimmäisestä avioliitostaan, jossa hän joutui myös alistetuksi ja josta hän viimein onnistui lähtemään. Ja olihan Märtakin toki lähdössä mutta sitten väliin tulikin se kuuluisa elämä - H:n leukemia, joka pisti pakan taas täysin uusiksi.

Mielestäni kirjan viimeinen luku, jossa Holmström kertoo omasta #metoo-kokemuksestaan, meni aika lailla ohi tämän kirjan aiheen. Ymmärrän, mitä Holmström ajaa takaa yhdistämällä oman tarinansa ja Tikkasen historian, mutta se ei valitettavasti lunastanut paikkaansa tässä yhteydessä. Kaipasin hiukan neutraalimpaa otetta mutta toisaalta Holmströmin kirja on osa aikamme trendiä - Tervo tapaa Loirin, Kauko Röyhkä Ville Haapasalon, Kari Hotakainen Kimi Räikkösen... Persoonallisten kirjailijoiden tyyli seuraa mukana myös elämäkertoja kirjoittaessa.

Mutta nyt täällä koronatorpassani vallitsee oikea Tikkaskuume! Lainasin tähän heti perään Märta Tikkasen kirje-elämäkerran "Pakko yrittää kir-" ja vieläpä kaksi ensimmäistä osaa Henrik Tikkasen osoitesarjasta. H. ja hänen tuotantonsa ovat tosiaan niin vahvasti läsnä Märtan puheissa ja kirjeissä, että nyt on pakko tutustua myös miehen tuotantoon.

Loppuviikosta urakoin vielä yhden dekkarin, Camilla Greben Varjokuvat, joka meillä on lukupiirin seuraavana kirjana. Aloitin hiukan liian myöhään, mutta onneksi tämä oli juuri niin hyvä kuin sitä oli kehuttukin. Luin kirjan parissa päivässä ja vaikka loppu oli pienoinen mahalasku niin kirja oli kuitenkin vahva lukukokemus. Kirja on palkittu muun muassa Ruotsin parhaana dekkarina ja lisäksi vuonna 2020 Pohjoismaiden parhaana rikosromaanina.

Itse jännitys jää vähän toissijaiseksi, Grabe kun keskittyy enemmän henkilöidensä ihmissuhdesotkuihin, toki kuitenkin kiinnostavalla tavalla. Lisäksi hän on osannut kutoa dekkariinsa myös sopivan määrän naishistoriaa, mikä vetoaa varmasti palkintolautakuntiin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen dekkari, kunhan ei lataa liikaa toivoa kirjan loppuratkaisuun.

Johanna Holmström: Borde hålla käft. En bok om Märta TIkkanen

(Suomennettu nimellä "Tyttö joka halusi juosta vetten päällä")

Norstedts 2020

Camilla Grabe: Skuggjägaren

(Suomennettu nimellä "Varjokuvat")

Wahlström & Widstrand 2019

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lue lisää

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Lue lisää

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...