Märta Tikkanen On My Mind

Ulkoilua, ulkoilu, ulkoilua... siitä on korona-ajan ihmisen vapaa-aika tehty. Väliin tietysti myös kirjoja. Ystävänpäivänä julkistettiin muuten kirjasomen omat kirjapalkinnot, äänestykseen saivat osallistua kaikki jollakin tavoin somessa kirjajuttuja postaavat.

Itse en ole äänestykseen osallistunut, sillä luen niin vähän uusia suomalaisia kirjoja (ne kun tulevat tänne Ruotsin kirjastoihin sen verran viiveellä) Mutta olin onnistunut kuitenkin täsmälukemaan kaikki tämän vuoden Blogistania-palkitut kirjat, kuopusta lukuun ottamatta, ja yhdyn kaikkiin ylistyssanoihin. Sekä Margarita että varsinkin Ankeriaan testamentti tekivät todella suuren vaikutuksen!

Menneellä viikolla luin tiiviillä tahdilla kaksi kirjaa. Ensinnäkin Johanna Holmströmin elämäkerran Märta Tikkasesta, jota olin odottanut innokkaana kirjastosta. Hiukan ihmettelin niitä nyt lukemiani tietoja, että Tikkanen itse ja hänen edunvalvojansa eivät olisi olleet tyytyväisiä yhteistyöhön ja lähdinkin hiukan arkaillen lukemaan kyseistä kirjaa.

Kirja on todella tiivis ja yksityiskohtainen selonteko Tikkasen pitkästä urasta ja - niin, siitä pitkästä avioliitostakin. Alunperin Holmström oli luvannut, että nyt ei puhuta H:sta, minkä tiedon Tikkanen otti hyvillä mielin vastaan. Mutta Holmström toteaa rehellisesti jo alkusivuilla, että tämän lupauksensa hän joutui perumaan. Sillä eihän Märta Tikkasen tuotannosta voi puhua puhumatta myös Henrik Tikkasesta!

Ja tämän olen valmis myös allekirjoittamaan, varsinkin kun nyt tutustuin yksityiskohtaisesti Tikkasen tuotantoon, kiitos Holmströmin tarkan ja oivaltavan tekstin. Tikkanen on käyttänyt omaa elämäänsä ja avioliittoansa hyvin avoimesti tuotantonsa pohjana, miksi siitä ei siis voisi puhua avoimesti myös tässä elämäkerrassa?

När Henrik Tikkanen dog 1984 försvann också Märta Tikkanens största inspirationskälla. Livet med honom. Kärleken till honom. Kriget mot honom.

Holmströmin kirja on mielestäni todella mielenkiintoinen ja erityisen hieno katsaus 70- ja 80- lukujen kulttuuriseen ilmapiiriin sekä Suomessa että Ruotsissa. Esimerkiksi Tikkasen kirjojen saama huono vastaanotto Suomessa saa niskakarvani pystyyn. Holmström osoittaa esimerkein kuinka sen ajan "tähtikriitikot", miehiä tietysti kaikki, lyttäävät Tikkasen läpimurtoteoksen "Miestä ei voi raiskata". Kirjaa ei yksinkertaisesti ymmärretä. Ruotsalaisetkaan mieskriitikot eivät ole välttämättä sen ymmärtäväisempiä lukijoita, mutta Ruotsissa on toimittaja ja kriitikko Åsa Moberg, joka ymmärtää ja josta tulee Tikkasen loppuelämän luottoystävä.

Minua häiritsi hiukan Holmströmin tyyli tuoda itsensä niin kovin näkyväksi tässä tekstissä. Paikoin kirja muistuttaa enemmän reportaasikirjaa, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti tapaamiset Tikkasen kanssa kahvinjuontia myöten. Ymmärrän Holmströmin tarkoituksen tehdä tekstistä personallinen ja ehkä jopa lähentää Tikkasta hahmona, mutta mielestäni lopputulos on päinvastainen.

Katsomme Tikkasta kuin näyttelyesinettä, ulkoapäin ja Holmström muovaa jonkinlaista kansallista monumenttia silmiemme eteen. Samalla kuitenkin Tikkasen omat tekstit päästävät sisälle, intiimeistä intiimimpään tilaan. Lukijana taivun enemmän Tikkasen omien tekstien puoleen.

Holmström toistaa kirjassa muutaman kerran itselleen tärkeän kysymyksen; miksi Tikkanen ei jättänyt H:ta. Miksi hän jäi itseään alistavaan avioliittoon? Tämä suuri feministi-ikoni?! Holmström kertoo avoimesti omasta ensimmäisestä avioliitostaan, jossa hän joutui myös alistetuksi ja josta hän viimein onnistui lähtemään. Ja olihan Märtakin toki lähdössä mutta sitten väliin tulikin se kuuluisa elämä - H:n leukemia, joka pisti pakan taas täysin uusiksi.

Mielestäni kirjan viimeinen luku, jossa Holmström kertoo omasta #metoo-kokemuksestaan, meni aika lailla ohi tämän kirjan aiheen. Ymmärrän, mitä Holmström ajaa takaa yhdistämällä oman tarinansa ja Tikkasen historian, mutta se ei valitettavasti lunastanut paikkaansa tässä yhteydessä. Kaipasin hiukan neutraalimpaa otetta mutta toisaalta Holmströmin kirja on osa aikamme trendiä - Tervo tapaa Loirin, Kauko Röyhkä Ville Haapasalon, Kari Hotakainen Kimi Räikkösen... Persoonallisten kirjailijoiden tyyli seuraa mukana myös elämäkertoja kirjoittaessa.

Mutta nyt täällä koronatorpassani vallitsee oikea Tikkaskuume! Lainasin tähän heti perään Märta Tikkasen kirje-elämäkerran "Pakko yrittää kir-" ja vieläpä kaksi ensimmäistä osaa Henrik Tikkasen osoitesarjasta. H. ja hänen tuotantonsa ovat tosiaan niin vahvasti läsnä Märtan puheissa ja kirjeissä, että nyt on pakko tutustua myös miehen tuotantoon.

Loppuviikosta urakoin vielä yhden dekkarin, Camilla Greben Varjokuvat, joka meillä on lukupiirin seuraavana kirjana. Aloitin hiukan liian myöhään, mutta onneksi tämä oli juuri niin hyvä kuin sitä oli kehuttukin. Luin kirjan parissa päivässä ja vaikka loppu oli pienoinen mahalasku niin kirja oli kuitenkin vahva lukukokemus. Kirja on palkittu muun muassa Ruotsin parhaana dekkarina ja lisäksi vuonna 2020 Pohjoismaiden parhaana rikosromaanina.

Itse jännitys jää vähän toissijaiseksi, Grabe kun keskittyy enemmän henkilöidensä ihmissuhdesotkuihin, toki kuitenkin kiinnostavalla tavalla. Lisäksi hän on osannut kutoa dekkariinsa myös sopivan määrän naishistoriaa, mikä vetoaa varmasti palkintolautakuntiin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen dekkari, kunhan ei lataa liikaa toivoa kirjan loppuratkaisuun.

Johanna Holmström: Borde hålla käft. En bok om Märta TIkkanen

(Suomennettu nimellä "Tyttö joka halusi juosta vetten päällä")

Norstedts 2020

Camilla Grabe: Skuggjägaren

(Suomennettu nimellä "Varjokuvat")

Wahlström & Widstrand 2019

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa. Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen. Ja täytyy sanoa, että tu...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...