Siirry pääsisältöön

Viron asia on meidän

 

Ruotsissa kulkee vanha sanonta "Finlands sak är vår" ja tämä sanonta on usein mielessäni kun ajattelen Viroa. Nuorena opiskelijana seurasin tarkkaan Viron vapaustaistelua ja juuri sen innoittamana kävin yliopistolla myös viron kielen kursseja. Virossa olen matkaillut vuosien mittaan paljonkin ja olen lukenut esimerkiksi Jaan Krossilta suunnilleen kaiken, mitä mieheltä on käännetty.

Harmikseni viron kielen taitoni (work in progress!) ei ole sillä tasolla, että pystyisin seuraamaan nykykirjallisuutta muuta kuin käännösten kautta. Mutta tartun tilaisuuteen aina kun sellainen annetaan. Kuten nyt, kun Ilmar Taskan romaani "Pobeda 1946" ilmestyi tänä vuonna ruotsinkielisenä käännöksenä. Automerkki Pobeda on täällä Ruotsissa jokseenkin tuntematon käsite, joten kirja on saanut nimekseen "Mies autossa". 

Ja tämä mies autossa onkin koko tarinan moottori. Kirja sijoittuu Neuvosto-Eestin alkuvuosiin - aikaan, jolloin useimmat virolaiset pelkäsivät joutuvansa kyydityksen uhreiksi. Samalla kuitenkin toivottiin, että muu maailma reagoisi ja itsenäisyys saataisiin palautettua. Tämä toive oli, kuten nyt tiedämme, turha.

Taska seuraa romaanissaan erään pienen tallinnalaisperheen kohtaloa. Nimettömiksi jäävät mies, nainen ja poika joutuvat toisistaan eroon ja juuri tässä on automiehellä sormensa pelissä. Hän saa houkuteltua pojan uutuuttaan hohtavaan 1946-vuosimallin virka-autoonsa ja saa ihailusta häikäistyneen pojan lavertelemaan perheen salaisuuden. Isä on istunut jo pidemmän aikaa piilossa kotona, suljetun oven ja kiinni vedettyjen ikkunaverhojen takana. 

Hyvin pian pojan ja Pobeda-miehen kohtaamisen jälkeen isä katoaa. Tarina kerrotaan pojan näkökulmasta eikä hän ymmärrä isän katoamisen syytä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, jonka myötä katoavat sekä poika että äiti. Poika lähtee etsimään isäänsä ja epätoivoinen äiti puolestaan etsii poikaansa kunnes tajuaa, että myös hänen on "kadottava". Kaiken yllä leijuu Pobeda-miehen salakavala varjo.

Pojan kohtalo muistuttaa muuten paljolti Anni Swanin sydäntäriipaisevaa romaania "Ollin oppivuodet". Molemmissa on pieni poika, joka onnettomuudekseen luottaa petolliseen aikuiseen ja joutuu näin "mieron tielle". Luin tätä Taskankin romaania, kuten Ollin oppivuosia, paljolti sydän sykkyrällä.

Pojken visste inte längre vem som var god och vem var ond. I sagorna fanns det också goda och onda feer, lömska troll och lögnaktiga dvärgar. Men i det verkliga livet hade allt blivit en hopplös soppa. Pojken försökte få rätsida på vem som talade sanning. 'Luras mannen eller ljuger moster? Vem är hjälte och vem är folkfiende? Kan den enas hjältedåd vara den andras förräderi?'

Tarinaan liittyy vielä kaksi muutakin henkilöä, tarinan ainoat nimetyt sellaiset. Pojan äidin sisarpuoli Johanna on aikoinaan menestynyt oopperalaulaja, joka kaipaa Lontoossa asuvaa rakastettuaan Alania. Tämä on töissä uutistoimittajana BBC:llä ja saa kontaktiensa avulla matkustusluvan Moskovaan, jossa kohtaa Johannan ja... Tässä vaiheessa Taska pistää ehkä luvattomankin paljon mutkia suoriksi ja pari saa luvan avioitua. Johannalle myönnetään passi ja lupa lähteä Neuvostoliitosta. Johanna joutuu kuitenkin jättämään Tallinnaan siskonsa pojan, jonka kasvattiäiti hän on nyt virallisesti pojan äidin kadottua.

Johannan ja Alanin rakkaussuhde ei ihan vakuuta minua ja tämä juonenkäänne tuntui jopa turhalta. Johannan tuskailu valitessaan Alanin ja pojan välillä ei tunnu edes uskottavalta. Tottakai hän valitsee Alanin, sitä ei lukija epäile hetkeäkään! Toisaalta ymmärrän Taskan valinneen Alanin tarinan "ulkopuoliseksi" silmäpariksi, jonka avulla hän pystyy kuvaamaan Viron täydellisen eristyneisyyden muusta maailmasta.

Mielestäni Taskan olisi kuitenkin kannattanut luovuttaa koko romaanin tila nimettömäksi jäävälle perheelle, sillä kaipasin enemmän tietoa miehen ja naisen menneisyydestä. Ja ennen kaikkea pojan tulevaisuudesta! Nythän tarina päättyy käytännössä siihen kun Johanna on matkalla Alaninsa luokse.

Kirjan koskettavimmat osat kertovat siitä, kuinka pojan äiti yrittää ensin pakoilla "miestä autossa" ja lopulta kuinka hän joutuu vangituksi ja kuulustelujen myötä kidutetuksi. Pagari-kadun vankila on nykyään museo, joka siellä käyneiden todistuksen mukaan huokuu edelleen menneisyyden haamuja. Taska ei kirjassaan mene yksityiskohtiin mutta äidin järkyttävä kohtalo käy rivien välistä selväksi.

Suomeksi kirja ilmestyi 2017 ja silloin sen lukivat muun muassa Kirsin Book Club ja Tuijata.

**

Ilmar Taska: Mannen i bilen

(Pobeda 1946, ilmestynyt 2016)

Ruotsinnos Heidi Granqvist

Historiska media 2020

Ote takakansitekstistä:

"Mannen i bilen är Ilmar Taskas gripande och prisbelönta debutroman som skildrar hur järnridån klyver Europa i två delar och hur rädslan mellan människor växer sig allt starkare."

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle