Siirry pääsisältöön

Viron asia on meidän

 

Ruotsissa kulkee vanha sanonta "Finlands sak är vår" ja tämä sanonta on usein mielessäni kun ajattelen Viroa. Nuorena opiskelijana seurasin tarkkaan Viron vapaustaistelua ja juuri sen innoittamana kävin yliopistolla myös viron kielen kursseja. Virossa olen matkaillut vuosien mittaan paljonkin ja olen lukenut esimerkiksi Jaan Krossilta suunnilleen kaiken, mitä mieheltä on käännetty.

Harmikseni viron kielen taitoni (work in progress!) ei ole sillä tasolla, että pystyisin seuraamaan nykykirjallisuutta muuta kuin käännösten kautta. Mutta tartun tilaisuuteen aina kun sellainen annetaan. Kuten nyt, kun Ilmar Taskan romaani "Pobeda 1946" ilmestyi tänä vuonna ruotsinkielisenä käännöksenä. Automerkki Pobeda on täällä Ruotsissa jokseenkin tuntematon käsite, joten kirja on saanut nimekseen "Mies autossa". 

Ja tämä mies autossa onkin koko tarinan moottori. Kirja sijoittuu Neuvosto-Eestin alkuvuosiin - aikaan, jolloin useimmat virolaiset pelkäsivät joutuvansa kyydityksen uhreiksi. Samalla kuitenkin toivottiin, että muu maailma reagoisi ja itsenäisyys saataisiin palautettua. Tämä toive oli, kuten nyt tiedämme, turha.

Taska seuraa romaanissaan erään pienen tallinnalaisperheen kohtaloa. Nimettömiksi jäävät mies, nainen ja poika joutuvat toisistaan eroon ja juuri tässä on automiehellä sormensa pelissä. Hän saa houkuteltua pojan uutuuttaan hohtavaan 1946-vuosimallin virka-autoonsa ja saa ihailusta häikäistyneen pojan lavertelemaan perheen salaisuuden. Isä on istunut jo pidemmän aikaa piilossa kotona, suljetun oven ja kiinni vedettyjen ikkunaverhojen takana. 

Hyvin pian pojan ja Pobeda-miehen kohtaamisen jälkeen isä katoaa. Tarina kerrotaan pojan näkökulmasta eikä hän ymmärrä isän katoamisen syytä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, jonka myötä katoavat sekä poika että äiti. Poika lähtee etsimään isäänsä ja epätoivoinen äiti puolestaan etsii poikaansa kunnes tajuaa, että myös hänen on "kadottava". Kaiken yllä leijuu Pobeda-miehen salakavala varjo.

Pojan kohtalo muistuttaa muuten paljolti Anni Swanin sydäntäriipaisevaa romaania "Ollin oppivuodet". Molemmissa on pieni poika, joka onnettomuudekseen luottaa petolliseen aikuiseen ja joutuu näin "mieron tielle". Luin tätä Taskankin romaania, kuten Ollin oppivuosia, paljolti sydän sykkyrällä.

Pojken visste inte längre vem som var god och vem var ond. I sagorna fanns det också goda och onda feer, lömska troll och lögnaktiga dvärgar. Men i det verkliga livet hade allt blivit en hopplös soppa. Pojken försökte få rätsida på vem som talade sanning. 'Luras mannen eller ljuger moster? Vem är hjälte och vem är folkfiende? Kan den enas hjältedåd vara den andras förräderi?'

Tarinaan liittyy vielä kaksi muutakin henkilöä, tarinan ainoat nimetyt sellaiset. Pojan äidin sisarpuoli Johanna on aikoinaan menestynyt oopperalaulaja, joka kaipaa Lontoossa asuvaa rakastettuaan Alania. Tämä on töissä uutistoimittajana BBC:llä ja saa kontaktiensa avulla matkustusluvan Moskovaan, jossa kohtaa Johannan ja... Tässä vaiheessa Taska pistää ehkä luvattomankin paljon mutkia suoriksi ja pari saa luvan avioitua. Johannalle myönnetään passi ja lupa lähteä Neuvostoliitosta. Johanna joutuu kuitenkin jättämään Tallinnaan siskonsa pojan, jonka kasvattiäiti hän on nyt virallisesti pojan äidin kadottua.

Johannan ja Alanin rakkaussuhde ei ihan vakuuta minua ja tämä juonenkäänne tuntui jopa turhalta. Johannan tuskailu valitessaan Alanin ja pojan välillä ei tunnu edes uskottavalta. Tottakai hän valitsee Alanin, sitä ei lukija epäile hetkeäkään! Toisaalta ymmärrän Taskan valinneen Alanin tarinan "ulkopuoliseksi" silmäpariksi, jonka avulla hän pystyy kuvaamaan Viron täydellisen eristyneisyyden muusta maailmasta.

Mielestäni Taskan olisi kuitenkin kannattanut luovuttaa koko romaanin tila nimettömäksi jäävälle perheelle, sillä kaipasin enemmän tietoa miehen ja naisen menneisyydestä. Ja ennen kaikkea pojan tulevaisuudesta! Nythän tarina päättyy käytännössä siihen kun Johanna on matkalla Alaninsa luokse.

Kirjan koskettavimmat osat kertovat siitä, kuinka pojan äiti yrittää ensin pakoilla "miestä autossa" ja lopulta kuinka hän joutuu vangituksi ja kuulustelujen myötä kidutetuksi. Pagari-kadun vankila on nykyään museo, joka siellä käyneiden todistuksen mukaan huokuu edelleen menneisyyden haamuja. Taska ei kirjassaan mene yksityiskohtiin mutta äidin järkyttävä kohtalo käy rivien välistä selväksi.

Suomeksi kirja ilmestyi 2017 ja silloin sen lukivat muun muassa Kirsin Book Club ja Tuijata.

**

Ilmar Taska: Mannen i bilen

(Pobeda 1946, ilmestynyt 2016)

Ruotsinnos Heidi Granqvist

Historiska media 2020

Ote takakansitekstistä:

"Mannen i bilen är Ilmar Taskas gripande och prisbelönta debutroman som skildrar hur järnridån klyver Europa i två delar och hur rädslan mellan människor växer sig allt starkare."

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...