Siirry pääsisältöön

Hyvä Sara....


Hyvä Sara... Kuinka olisin voinut arvata silloin kun asuimme molemmat Tampereella 80- ja 90-lukujen vaihteessa - minä nuorena opiskelijana, sinä vanhuutesi viimeisinä vuosina - että olit oikea bosslady! Silloin sinulle hiukan naureskeltiinkin, vaikka toki myös kunnioitettiin. Olithan koko kaupungin rikkain nainen! Sinulla oli talo, jonka sisäänkäynnin yllä luki nimesi ja sen perässä arvokas sana "taidemuseo". Ehdin käydä vielä siinä toisessakin nimeäsi kantavassa rakennuksessa ennenkuin Muotitalo Hildén laman myötä lakkautettiin. Sinulta ei voinut välttyä 90-luvun alun Tampereella!

Tuskastuin hiukan alussa kun luin Anna Kortelaisen sinusta kirjoittamaa elämäkertaa, Kortelainen kun selvitti juurta jaksain lapsuuspitäjäsi Lempäälän historiaa ja sisällissodan aiheuttamia kurjia elinoloja. Ymmärsin sitten kuitenkin Kortelaisen taka-ajatuksen - ensimmäinen todellinen voimankoitoksesi oli se, kun orpona teinityttönä teit ehkä elämäsi tärkeimmän valinnan. Et jäänyt kotikonnuillesi piikatytöksi vaan lähditkin Tampereelle. 

Aluksi työskentelit toki sielläkin lastenhoitajana ja kotiapulaisena ja näin löysit kaipaamasi perheyhteyden. Mutta vähitellen pääsit "oikeisiin" töihin, ensin tehtaaseen ja siitä pikkuhiljaa myymälän puolelle. Siellä kohosit lopulta myymälänhoitajan asemaan. Olit taitava ja ammatissasi arvostettu mutta lasikatto oli saavutettu. Ainoaksi etenemisväyläksi jäi lopulta oman myymälän perustaminen. Siitä tuli tietysti menestys! Kävit säännöllisesti Pariisissa katsastastamassa uusimmat tuulet ja muotisilmäsi oli pettämätön.

Muotitalo Hildén alkoi tuottaa voittoa. Paljon voittoa! Olit tarkka rahoistasi ja sijoitit ne harkiten, esimerkiksi asuntoihin. Lopulta rahaa oli niin paljon, että aloit sijoittaa sitä taiteeseen. Vaikka et oikeastaan nähnyt sitä sijoittamisena, taidehan oli suuri rakkautesi. Mutta käytit taidetta ostaessasi apuna vaateteollisuuden parissa kehittämääsi tarkkaa silmää ja periksiantamatonta tinkimisen kykyäsi.

Mutta jätetään nämä vaate- ja taidebisnekset sikseen, sillä ne lienevät useimpien tiedossa. Sen sijaan Anna Kortelainen on paljastanut sinusta aivan uuden puolen. Hyvänen aika, Sara, mikä teräsnainen olitkaan! Teit elämästäsi omannäköisesi etkä todellakaan taipunut aikasi sovinnaisiin sääntöihin. 

Olit selvästikin kesäihminen. Lomillasi matkustit mieluiten meren ääreen - Yyteriin, Naantaliin, ehditpä kokea myyttisen Suursaarenkin ennenkuin se menetettiin sodassa. Ja matkamuistoina saapuivat seuraavana pitkänä talvena lukuisat viestit eri miehiltä, lomaromansseiltasi, jotka olivat jääneet kaipaamaan sinua. Siellä oli myös eräs John Andersson Ruotsin Luulajasta, joka olisi ollut valmis avioliitoon asti. Moni muu olisi pitänyt varakasta ruotsalaismiestä lottovoittona, mutta sinä et ollut valmis luopumaan itsellisen naisen elämästäsi.

Elämääsi astui kuitenkin lopulta mies, johon olit valmis sitoutumaan. Taiteilija Erik Enroth oli kaikki katastrofin ainekset yhdessä ja samassa paketissa ja Kortelainenkin pohtii pitkään kirjassaan suhteenne laatua. Mikä sai sinut sitoutumaan mieheen, joka oli niin alkoholismin hallitsema? Ehkä et ymmärtänyt sairauden vakavuutta ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Avioerohan siitä lopulta tuli, Erikin toiveesta, mutta sinä lähdit liitosta voittajana. Vai lähditkö sittenkään? Kaiken muun olit onnistunut elämääsi itse hankkimaan, mutta rakkauteen vaaditaan kaksi. Ja Enroth, hänhän oli lopulta kuitenkin se elämäsi rakkaus.

Et olisi muuten parempaa elämäkerturia voinut löytää kuin Anna Kortelaisen. Hän pistää kaiken peliin, niin kuin sinäkin pistit aikoinasi. Tätäkö varten säilytit kaikki saamasi kirjeet ja viestit? Tuloksena on arvoisesi monumentti, joka samalla sitoo sinut elämääsi aikakauteen. Ja ennen kaikkea Tampereelle!

Senkö takia et ollut syvemmin kiinnostunut John Anderssonistakaan - et halunnut jättää kokonaista valtakuntaa, Tamperetta ja vaihtaa sitä pienempään, Luulajaan? Kuten Kortelainen niin osuvasti toteaa, Tampereen naisethan ne olivat menestyksesi takana. He valmistivat kankaat, ompelivat, myivät ja lopulta myös ostivat kaikki ne puvut, jotka sitten mahdollistivat näkyvimmän monumenttisi, Sara Hildénin taidemuseon.

Tampere tulee aina olemaan sinun, Sara. Ja sinussa myös kiteytyy kaikkien siinä kaupungissa eläneiden ja työskennelleiden naisten voima ja sinnikkyys. Hyvä, Sara!

**
Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018

Kommentit

  1. Hieno postaus hienosta kirjasta! Sara oli todellinen voimanainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että kävit lukemassa! Kortelaisen kirja oli todellinen lukuelämys! /Mari

      Poista
  2. Mainio kirje Saralle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Inspiroiduin tuosta Kortelaisen kirjassaan käyttämästä tyylistä :) /Mari

      Poista
  3. Kirjemuoto on hyvä valinta tällaiseen elämäkertaan - ja tosiaan tyllissäsi on vaikutteita Kortelaiselta. Tunnistin tyylin, vaikka en ole tätä kirjaa Kortelaiselta lukenutkaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj