Siirry pääsisältöön

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)


Tulipas upeasti päätettyä tämä kirjavuoteni 2017! Olin toki Tommi Kinnusen esikoisesta kuullut paljon hyvää mutta en ollut sitä aktiivisesti käsiini etsinyt. Nyt se kuitenkin kirjaston hyllyllä köllötteli ja kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli, että "täytyy kai se tuokin kirja lukea". Paljon kehutuilla kirjoilla on tuo kumma stigma. Ja pahin pelko on tietysti se, että jos ei sitten pidäkään kirjasta vaikka "kaikki muut" rakastavat sitä.

Nyt kävi niin onnellisesti, että rakastuin kirjaan välittömästi! Kaikki täsmäsi - kerronta, kieli, rakenne, henkilöt... Koukutuin välittömästi ja Kinnunen pisti lisää pökköä pesään jättämällä arvoituksia sinne tänne kerronnan lomaan. Tämä oli todella jännittävä ja kiehtova sukutarina!

Neljäntienristeystä lukiessa mieleeni tulivat esimerkiksi Oksasen Puhdistus ja Minna Rytisalon Lempi, joissa myös käsitellään perheen ja suvun vaiettua salaisuutta. Petos ja sen selviäminen aivan viime sivuilla on näissä kaikissa kolmessa kantava teema.

Kinnunen kirjoittaa mutkatonta mutta kuitenkin niin rikasta kieltä, että kirja on todellinen makupala. Ja mikä parasta, nyt vasta kuulin että Kinnusen toinen teos Lopotti onkin jatko-osa tälle esikoiselle. Varaus on jo tehty kirjastoon...

Helmet-lukuhaasteessa on näin vuoden viimeisenä päivänä vielä kaksi kohtaa täyttämättä. Oseanilaista kirjailijaa en Kinnusesta saa millään konstilla, sen sijaan kirja lisää hyvinvointiani. Itse asiassa kirja sai minut hyvälle tuulelle jo pari vuotta sitten kun näin sen oslolaisessa kirjakaupassa suositushyllylle nostettuna!


Näin hienon kotimaisen romaanin luettuaan ei voi kuin hyvillä mielin pistää vuoden 2017 kirjankannet kiinni ja odotella uutta kirjavuotta 2018 alkavaksi. Hyvää Uutta Vuotta, kaikki kirjaystäväni!

**
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014

Helmet-lukuhaaste: 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Kommentit

  1. Anonyymi1/1/18 07:52

    Minustakin tämä oli tosi hyvä kirja! Mutta totta kyllä, että jos kaikki hehkuttavat hirveästi jostain kirjasta, minullekin tulee joskus kumman vastahakoinen olo siihen tutustumisen suhteen. Enkä tietysti aina pidäkään siitä mistä "kaikki muut" pitävät, mutta on sentään paljon poikkeuksiakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on hirveä trauma siitä Ferrantesta, väkipakolla sain luettua ensimmäisen osan... /Mari

      Poista
  2. Tommi Kinnunen on viimevuosien ilahduttavin uusi kirjailija. Sekä Neljän tien risteys että Lopotti olivat antoisia lukukokemuksia. Toivottavasti tulee samaa laatua jatkossa. Pidän siitä, että Kinnunen ei kirjoita lukijan mieliksi vaan tuntuu pysyy koko ajan itselleen uskollisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin juuri hakemassa Lopotin ja se on jo hyvää vauhtia etenemässä 😊 Olen samaa mieltä kanssasi, näin vahvan oman äänen omaavaa kirjailijaa on nautinto lukea ja jännittävä seurata miten teokset kehittyvät! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...