Siirry pääsisältöön

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan (2017)


Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta Mikael lähtee ensin opiskelemaan äitinsä innoittamana kuvataiteita kunnes hän 18-vuotiaana pyrkii balettikouluun, jonne hän myös kaikkien hämmästykseksi pääsee. Mikael saa opintojen kuluessa mahdollisuuden työskennellä avustajana Dramatenissa itsensä Ingmar Bergmanin ohjauksessa, jolloin vihdoin löytyy oikea ura - teatteri. Loppu onkin sitten historiaa.

Mutta huh minkä matkan Persbrandt on tehnyt, helpommallakin voisi ihminen päästä eteenpäin! Tosin hän rivien välistä antaa ymmärtää, että näyttelijän tulee olla elämää nähnyt ja kokenut voidakseen tehdä uskottavia rooleja ja monin paikoin tuli tunne, että Persbrandt jopa mielellään luo kuvaa itsestään "kovana jätkänä". Alkusivuilla hän väittää, että on pohjimmiltaan ujo ja herkkä tyyppi mutta se puoli ei nyt välttämättä loistanut tässä tarinassa...

Persbrandt kertoo jännittäviä anekdootteja teatteri- ja filmimaailmasta ja monet kollegat saavat kuulla kunniansa. Mutta osaa hän kiittääkin silloin kun kiitos on paikallaan. Erityisen traagista on lukea ruotsalaisen teatterineron ja Persbrandtin ikätoverin Thorsten Flinckin kohtalosta, Persbrandt ei säästele sanojaan ylistäessään Flinckin lahjakkuutta mutta kuten lööpeistä on jo moneen kertaan käynyt ilmi, Flinck ei huumeriippuvuutensa vuoksi koskaan palanne teatteriin.

Niin, ne huumeet... Persbrandt heittää koko sen maailman  lukijan eteen kaikessa raadollisuudessaan, itseään säästelemättä. Siinä sivussa hän heittää lukijan eteen myös muutaman kanssaihmisensäkin, muun muassa agenttinsa ( joka, vaikkakin Persbrandtin mukaan on jo päässyt eroon omasta huumeongelmastaan, sanoi sopimuksensa irti heti kirjan julkaisun jälkeen). Muutaman naissuhteen kuvauksen olisin myös jättänyt pois, kokonaiskuva selviää joka tapauksessa: alkoholia, kokaiinia ja seksiä on kulunut vuosien varrella enemmän kuin kohtuullisesti.

Pelastus löytyy Persbrandtin nykyisen puolison epäilystä, ettei kyseessä olisikaan tavallinen huumeriippuvuus vaan että Persbrandt kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tästä kuluu vielä kuitenkin muutama vuosi ennen kuin lääkärit alkavat epäillä samaa, perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosi varmistuu ja ihmeiden ihme, Persbrandtin aloittaessa litium-lääkityksen huumeet häviävät ajatuksista saman tien.

Kirjan voi siis lukea sekä skandaalinkäryisenä elämänkertana (Persbrandt haluaa selvästikin peitota halveksimansa iltapäivälehdet ja paparazzit) mutta myös vertaustukena heille, jotka saattavat kärsiä samasta sairaudesta. Kirja lienee kuitenkin ennen kaikkea Persbrandtin yritys selittää omille lapsilleen, joille kirja on myös omistettu, mitä kaikkea niiden lukemattomien skandaalilööppien takana oikeasti oli.

Och jag ser det så tydligt nu: hade jag fortsatt därifrån hade jag förlorat allt. Sanna, barnen. Mitt hus. Alla möjligheter att jobba. Och inte minst mitt liv. Jag gjorde valet medan jag fortfarande hade det mesta kvar. Människor som älskade mig, min familj, min ekonomi, en liten gnutta renommé. 

Jag förstod det när jag reste mig ur soffan och ställde undan det tomma glaset. Jag hade lyckats, jag hade nått botten.

**
Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017
(Muistini mukaan, Tammi 2018)

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Kommentit

  1. KIitos esittelystä, nämä ovat kirjoja joita ei ole mukava lukea. Persbrandt on nimenä outo, enkä ole tätä Beckiä katsonut, mutta huomasin, että esiintyi Aurinkomyrsky-filmatisoinnissa Thomas Söderberginä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...