Siirry pääsisältöön

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan (2017)


Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta Mikael lähtee ensin opiskelemaan äitinsä innoittamana kuvataiteita kunnes hän 18-vuotiaana pyrkii balettikouluun, jonne hän myös kaikkien hämmästykseksi pääsee. Mikael saa opintojen kuluessa mahdollisuuden työskennellä avustajana Dramatenissa itsensä Ingmar Bergmanin ohjauksessa, jolloin vihdoin löytyy oikea ura - teatteri. Loppu onkin sitten historiaa.

Mutta huh minkä matkan Persbrandt on tehnyt, helpommallakin voisi ihminen päästä eteenpäin! Tosin hän rivien välistä antaa ymmärtää, että näyttelijän tulee olla elämää nähnyt ja kokenut voidakseen tehdä uskottavia rooleja ja monin paikoin tuli tunne, että Persbrandt jopa mielellään luo kuvaa itsestään "kovana jätkänä". Alkusivuilla hän väittää, että on pohjimmiltaan ujo ja herkkä tyyppi mutta se puoli ei nyt välttämättä loistanut tässä tarinassa...

Persbrandt kertoo jännittäviä anekdootteja teatteri- ja filmimaailmasta ja monet kollegat saavat kuulla kunniansa. Mutta osaa hän kiittääkin silloin kun kiitos on paikallaan. Erityisen traagista on lukea ruotsalaisen teatterineron ja Persbrandtin ikätoverin Thorsten Flinckin kohtalosta, Persbrandt ei säästele sanojaan ylistäessään Flinckin lahjakkuutta mutta kuten lööpeistä on jo moneen kertaan käynyt ilmi, Flinck ei huumeriippuvuutensa vuoksi koskaan palanne teatteriin.

Niin, ne huumeet... Persbrandt heittää koko sen maailman  lukijan eteen kaikessa raadollisuudessaan, itseään säästelemättä. Siinä sivussa hän heittää lukijan eteen myös muutaman kanssaihmisensäkin, muun muassa agenttinsa ( joka, vaikkakin Persbrandtin mukaan on jo päässyt eroon omasta huumeongelmastaan, sanoi sopimuksensa irti heti kirjan julkaisun jälkeen). Muutaman naissuhteen kuvauksen olisin myös jättänyt pois, kokonaiskuva selviää joka tapauksessa: alkoholia, kokaiinia ja seksiä on kulunut vuosien varrella enemmän kuin kohtuullisesti.

Pelastus löytyy Persbrandtin nykyisen puolison epäilystä, ettei kyseessä olisikaan tavallinen huumeriippuvuus vaan että Persbrandt kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tästä kuluu vielä kuitenkin muutama vuosi ennen kuin lääkärit alkavat epäillä samaa, perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosi varmistuu ja ihmeiden ihme, Persbrandtin aloittaessa litium-lääkityksen huumeet häviävät ajatuksista saman tien.

Kirjan voi siis lukea sekä skandaalinkäryisenä elämänkertana (Persbrandt haluaa selvästikin peitota halveksimansa iltapäivälehdet ja paparazzit) mutta myös vertaustukena heille, jotka saattavat kärsiä samasta sairaudesta. Kirja lienee kuitenkin ennen kaikkea Persbrandtin yritys selittää omille lapsilleen, joille kirja on myös omistettu, mitä kaikkea niiden lukemattomien skandaalilööppien takana oikeasti oli.

Och jag ser det så tydligt nu: hade jag fortsatt därifrån hade jag förlorat allt. Sanna, barnen. Mitt hus. Alla möjligheter att jobba. Och inte minst mitt liv. Jag gjorde valet medan jag fortfarande hade det mesta kvar. Människor som älskade mig, min familj, min ekonomi, en liten gnutta renommé. 

Jag förstod det när jag reste mig ur soffan och ställde undan det tomma glaset. Jag hade lyckats, jag hade nått botten.

**
Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017
(Muistini mukaan, Tammi 2018)

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Kommentit

  1. KIitos esittelystä, nämä ovat kirjoja joita ei ole mukava lukea. Persbrandt on nimenä outo, enkä ole tätä Beckiä katsonut, mutta huomasin, että esiintyi Aurinkomyrsky-filmatisoinnissa Thomas Söderberginä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Akateemisen eron käsikirja

Pankkihenkilö palaa huoneeseen. Hän ilmoittaa pirteästi että kaupat on tehty. Rahat on siirretty. Nyt me olemme eronneet. Ostajat nousevat. Me kättelemme. Onnittelemme heitä. Heillä ei ole meille toivotuksia, meitä ei tarvitse saati voi onnitella mistään. Me emme ole ansainneet mitään, saavuttaneet mitään. Olen lukenut uskollisesti kaikki Riikka Pulkkisen romaanit vuosien varrella sillä pidän todella paljon tarinoista, jotka käsittelevät arkipäivän draamaa. Jostain syystä Pulkkinen aiheuttaa minulle kuitenkin aina pienen pettymyksen. Viimeiselle sivulle päästyäni tunnen jääneeni ulkopuolelle, tarina sinänsä on minulle tutusta aiheista ja ongelmista mutta en koskaan tunne kuuluvani kirjan "kohderyhmään". Pulkkinen kirjoittaa mutkatonta proosaa, jota on helppo lukea mutta välillä saan jarrutella kun jokin hieno ajatus menee ohi aivan kuin huomaamatta. Sanat kantavat enemmän merkityksiä kuin ensilukemalta arvaisi. Siinä siis yksi Pulkkisen lukijan haaste: pitää malttaa lu...