Siirry pääsisältöön

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan (2017)


Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta Mikael lähtee ensin opiskelemaan äitinsä innoittamana kuvataiteita kunnes hän 18-vuotiaana pyrkii balettikouluun, jonne hän myös kaikkien hämmästykseksi pääsee. Mikael saa opintojen kuluessa mahdollisuuden työskennellä avustajana Dramatenissa itsensä Ingmar Bergmanin ohjauksessa, jolloin vihdoin löytyy oikea ura - teatteri. Loppu onkin sitten historiaa.

Mutta huh minkä matkan Persbrandt on tehnyt, helpommallakin voisi ihminen päästä eteenpäin! Tosin hän rivien välistä antaa ymmärtää, että näyttelijän tulee olla elämää nähnyt ja kokenut voidakseen tehdä uskottavia rooleja ja monin paikoin tuli tunne, että Persbrandt jopa mielellään luo kuvaa itsestään "kovana jätkänä". Alkusivuilla hän väittää, että on pohjimmiltaan ujo ja herkkä tyyppi mutta se puoli ei nyt välttämättä loistanut tässä tarinassa...

Persbrandt kertoo jännittäviä anekdootteja teatteri- ja filmimaailmasta ja monet kollegat saavat kuulla kunniansa. Mutta osaa hän kiittääkin silloin kun kiitos on paikallaan. Erityisen traagista on lukea ruotsalaisen teatterineron ja Persbrandtin ikätoverin Thorsten Flinckin kohtalosta, Persbrandt ei säästele sanojaan ylistäessään Flinckin lahjakkuutta mutta kuten lööpeistä on jo moneen kertaan käynyt ilmi, Flinck ei huumeriippuvuutensa vuoksi koskaan palanne teatteriin.

Niin, ne huumeet... Persbrandt heittää koko sen maailman  lukijan eteen kaikessa raadollisuudessaan, itseään säästelemättä. Siinä sivussa hän heittää lukijan eteen myös muutaman kanssaihmisensäkin, muun muassa agenttinsa ( joka, vaikkakin Persbrandtin mukaan on jo päässyt eroon omasta huumeongelmastaan, sanoi sopimuksensa irti heti kirjan julkaisun jälkeen). Muutaman naissuhteen kuvauksen olisin myös jättänyt pois, kokonaiskuva selviää joka tapauksessa: alkoholia, kokaiinia ja seksiä on kulunut vuosien varrella enemmän kuin kohtuullisesti.

Pelastus löytyy Persbrandtin nykyisen puolison epäilystä, ettei kyseessä olisikaan tavallinen huumeriippuvuus vaan että Persbrandt kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tästä kuluu vielä kuitenkin muutama vuosi ennen kuin lääkärit alkavat epäillä samaa, perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosi varmistuu ja ihmeiden ihme, Persbrandtin aloittaessa litium-lääkityksen huumeet häviävät ajatuksista saman tien.

Kirjan voi siis lukea sekä skandaalinkäryisenä elämänkertana (Persbrandt haluaa selvästikin peitota halveksimansa iltapäivälehdet ja paparazzit) mutta myös vertaustukena heille, jotka saattavat kärsiä samasta sairaudesta. Kirja lienee kuitenkin ennen kaikkea Persbrandtin yritys selittää omille lapsilleen, joille kirja on myös omistettu, mitä kaikkea niiden lukemattomien skandaalilööppien takana oikeasti oli.

Och jag ser det så tydligt nu: hade jag fortsatt därifrån hade jag förlorat allt. Sanna, barnen. Mitt hus. Alla möjligheter att jobba. Och inte minst mitt liv. Jag gjorde valet medan jag fortfarande hade det mesta kvar. Människor som älskade mig, min familj, min ekonomi, en liten gnutta renommé. 

Jag förstod det när jag reste mig ur soffan och ställde undan det tomma glaset. Jag hade lyckats, jag hade nått botten.

**
Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017
(Muistini mukaan, Tammi 2018)

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Kommentit

  1. KIitos esittelystä, nämä ovat kirjoja joita ei ole mukava lukea. Persbrandt on nimenä outo, enkä ole tätä Beckiä katsonut, mutta huomasin, että esiintyi Aurinkomyrsky-filmatisoinnissa Thomas Söderberginä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...