Siirry pääsisältöön

Eeva Tenhunen: Rakas perhe (1982)



Enpä olisi osannut tähän kirjaan tarttua jos sitä ei olisi minulle usealta taholta suositeltu. Kirjan nimi on epämääräinen ja ulkomuoto sitäkin epäilyttävämpi  (80-luku soitti muuten jo aikoja sitten ja pyysi takaisin regina-tyyliset kansikuvansa). Mutta onneksi uskoin suositteluja, sillä tämä kirja oli todellakin "hyväntuulinen", kuten monissa kirjablogeissa sitä on luonnehdittu.

Kesäkuussa kuollut Eeva Tenhunen tunnetaan dekkarikirjailijana mutta teoslistalta löytyy myös yksi rakkausromaani. Kirjeromaani Rakas perhe on rakenteeltaan erikoinen. Päähenkilö Tuuli Tammela kirjoittaa vuonna 1982 tulevalle tyttärentyttärelleen, joka täyttäisi 23 vuotta "vuonna kaksituhatta-ja-jotakin". Itse kirjeet ovat 60-luvun alusta, jolloin isoäiti Tuuli on 23-vuotias ja kirjoittaa perheelleen opiskellessaan Turussa opettajaksi. Tämä kolmitasoinen aikarakenne tuntuu hieman keinotekoiselta ja Tenhunen on jättänyt sinänsä hauskan idean hyödyntämisen hiukan keskeneräiseksi. Siitä huolimatta Tenhunen on onnistunut luomaan vauhdikkaan ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Kirjeissään Tuuli kertoo perheelleen yksityiskohtaisesti opiskelusta ja opettajaharjoittelustaan. Vaatimukset ovat kovat, auskultanttien tulee olla moitteettomasti pukeutuvia ja käyttäytyviä. Tuuli tulee tietysti työn tuiskeessa rikkoneeksi yhtä sun toista etikettisääntöä - nuttura hajoaa ja istahtaapa hän huomaamatta pöydän reunallekin harjoitusluokan edessä. Apua! Tuuli kuitenkin selviää hankalistakin tilanteista luontaisella nokkeluudellaan ja huumorilla.

Tenhunen itse opiskeli opettajaksi juuri Turussa kirjeiden kirjoitusvuosina. Niinpä tässä aukeaa mielenkiintoinen ja ehkä ihan autenttinenkin kuvaus 60-luvun opiskelijaelämästä. Hiukan kyllä mietin Tuulin kuvaillessa sen ajan ruokavaliota - oliko tosiaan spagetti jo silloin suomalaiskauppojen valikoimissa? Googlesta löytämäni lähteet nimittäin väittävät sen rantautuneen Suomeen vasta 70-luvulla. Mutta ei tartuta pikkuseikkoihin, tämä nyt vain esimerkkinä siitä mitkä yksityiskohdat kiinnittävät huomioni.

Sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea nuorten opiskelijoiden ihmissuhdesäätämisestä. Avioliitto näyttää olleen normi, johon päädytään kuin huomaamatta. Tuulillakin on takanaan jo kaksi kosintaa kun hän sitten kolmannella kerralla vastaa myöntävästi, mielestäni hämmästyttävän lyhyen harkinnan jälkeen. Ja entäpä sitten itse avioliitto. Juuri lukemassani Diana-kirjassa korostettiin moneen otteeseen kuinka tavallisia syrjähypyt ovat yläluokan avioliitoissa. Mutta osattiin sitä näemmä 60-luvun suomalaisliitoissakin. Tuuli siteeraa äitinsä lakonista toteamusta isän sivusuhteista:

- Yritä sentään rauhoittua, Tuuli kulta, hän sanoi lempeästi. - Totta kai minä tiedän. Ei tämä ole ensimmäinen kerta. Eikä luultavasti viimeinenkään. Mutta ei se merkitse maailmanloppua. Siihen kyllä tottuu.

Huh! Sisäinen feministini pitää vaimentaa useaan otteeseen tätä kirjaa lukiessa, mutta hoen sille että tämä nyt vain on ajankuvaa 60-luvulta. Vaikka Tuulin serkulle Maritalle tekisi kyllä mieli huutaa, että ruotsalainen "kreivi" on ilmiselvä huijari etkä nyt hyvä tyttö mene vielä maksamaan miehen taksimatkojakin! Tenhunen kirjoittaa kuitenkin niin aseista riisuvan hersyvästi, ettei voi kuin hihitellä Tuulihatun kommelluksille. Ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo alusta saakka niin tekstin keveys ja humoristisuus kannattelevat läpi koko tarinan. Lisänä vielä hauskat henkilöhahmot, yksi murhaepäily ja hitunen romantiikkaa - Tenhusen 80-luvun viihdepläjäys toimii yhä!

**
Eeva Tenhunen: Rakas perhe. Kaksikymmentä kirjettä kommentteineen
WSOY 1982

Kirpparilöytö

Kommentit

  1. Kuulostaa kyllä suoraan sanottuna vanhentuneelta. Sen verran 60-luvun nuorena voin vahvistaa, että kyllä oli spagettia 60-luvulla Suomessa. Sitä kutsuttiin silloin vain makaroniksi. Eikä sitä varmaan kypsennetty al dente vaan vellimäiseksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meilläkään 70-luvulla maalla puhuttu vielä spagetista, makaroonia se oli :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj