Siirry pääsisältöön

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)



Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!

Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!

Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...

Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja sopii täydellisesti kirjan teemaan ja zen-buddhalaiseen tunnelmaan. Kirjassa esitelty maailma on kutkuttava ajatusleikki, yhdistelmä tuttua maantiedettä mutta sitten kuitenkin jotain niin vierasta. Kirjailija ei liikaa myöskään lähtenyt selittelemään vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä, siitäkin pidän. (Muistissa on vielä yritelmäni lukea Ferranten Loistavaa ystävää, jossa lukijan mielikuvitukselle ei paljoakaan jätetä tilaa. Ahdistava kokemus...)

Lukiessani mietin erityisesti Norian ja Sanjan ystävyyssuhdetta. Tyttöjen välillä on vahva yhteys, sen ymmärtää jo alkusivuilta, mutta jotain tapahtuu joka muuttaa suhdetta. Norian isä kuolee, jolloin tytär jää veden salaisuuden vartijaksi. Sanjan sairas pikkusisko saa Norian kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä ja jakamaan vettä Sanjan perheelle ja sitten onkin vain ajan kysymys milloin salaisuus paljastuu koko kylälle. Noria ei pysty elämään sen tosiasian kanssa, että hänellä olisi puhdasta vettä samaan aikaan kun kyläläiset ja parhaan ystävän perhe joutuvat kärsimään puutteesta. Pettääkö Sanja lopulta Norian? Perheen etu saa kenties mennä ystävyyden edelle? Noria vaikuttaa uskovan loppuun asti Sanjan uskollisuuteen mutta lukija epäröi.

Toisaalta kirjan maailmassa ihmissuhteetkaan eivät tunnu olevan ihan sitä mihin me olemme tottuneet. Mietin erityisesti Norian ja tämän äidin välistä suhdetta - äiti päättää lähteä kaukaiseen Xingjingin kaupunkiin saatuaan työpaikan sikäläisestä yliopistosta. Noria päättää jäädä jatkamaan isänsä viitoittamaa teemestarin työtä. Kirjan henkilöt tekevät suuria päätöksiä kummallisen kylmäpäisesti.

Itäranta on rakentanut kirjaansa maailman, joka tuntuu pelottavan todelta mutta samalla kuitenkin lohduttavalta. Maailma on olemassa ja siinä voi elää mutta isojen ympyröiden sijaan ihmisen kannattaa keskittyä lähipiiriinsä, pieniin elämän iloihin. Teeseremoniasta on tullut tärkeä rituaali, vedestä  himoittu nautintoaine. Lukijan suuta kuivaa jo pelkkä ajatus, että vettä ei saisikaan halutessaan vain hanasta valuttamalla.

Teatterissa tarina on saanut osuvasti nimen "Veden muistista" mikä ei olekaan kovin kaukaa haettu sillä kirjan alkuperäinen nimi oli juuri "Veden muisti". Näytelmäsovitus on yllättävän uskollinen alkuperäiskirjalle mikä oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan luettuani olisin nimittäin halunnut pikemminkin mennä syvemmälle tarinaan kuin vain nähdä se kuvitettuna uudestaan. Jos olisin tämän tiennyt niin olisin säästänyt kirjan vasta teatteriesityksen jälkeen. Nyt lähinnä ärsytti se miten omat kirjasta muodostamani vahvat kuvat eivät täsmänneetkään teatteriesityksen kanssa. (Kirjan sotilaat esimerkiksi oli tehty lähinnä koomisiksi hahmoiksi.) Mutta Talvikki Eerola Norian roolissa on loistava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen roolisuoritus ja jo sen takia kannattaa lähteä katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin esitys jos se vain sattuu osumaan matkan varrelle!

Jälkimiete... Tällä hetkellä tätä "kehutun kirjan syndroomaa" saa kantaa Minna Rytisalon Lempi, jota en ole vieläkään lukenut vaikka sitä ylistetään joka suunnalla. Mutta pidän siitä tunteesta kun saan ottaa kirjan käteeni ilman mitään ennakko-odotuksia ja kun kirja sitten yllättää niin saa ikään kuin "ihan itse" oivaltaa, että tämähän on mahtava kirja. Onko teillä muilla kirjaihmisillä moista ongelmaa?


**
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja.

Kommentit

  1. Kyllä, tunnistan tuon ongelman. Mietin sitä usein siltä kannalta, että koska kirjaa on kehuttu niin kovasti niin entäs jos minä en pidäkään siitä? Onko minussa lukijana jotain vikaa? Tiedän toki ettei ole mutta en voi silti estää tuota ajatusta. Teemestarin kirjasta kyllä pidin todella paljon, Lempistäkin tietyissä määrin mutta en rakastunut niin kuin monet muut.

    VastaaPoista
  2. Minulla oli juuri tuo tunne kun luin Ferranten Loistavaa ystävääni! Mietin kuumeisesti ensimmäiset sata sivua, että mikä nyt mättää kun en haltioidu. Sitten jätin kirjan kesken :) / Mari

    VastaaPoista
  3. Minullakin on samainen kehuongelma monen kirjan kanssa. :) Teemestarin luin vasta jokin aika sitten, mutta minulle se jäi vaisuksi kirjaksi. Kieli oli kaunista, mutta juonen osalta en innostunut kirjasta kovinkaan paljon. Mutta Itärannen Kudottujen kujien kaupunki - se on hieno kirja! Voisin lukea uudelleenkin. :) Onneksi sentään otin sen lukuun, vaikka Teemestarin jälkeen olin lähes varma, että Itäranta oli minun osaltani siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä en tällä kertaa sitten odota neljää vuotta tämän Itärannan toisen kirjan kanssa :D /Mari

      Poista
  4. Täälläkin viittaa yksi, juu mulla sama ongelma. Ja se koskee kaikkia uusia kehuttuja kotimaisia! Aika rasittavaa, en tiedä mistä 'rasismini' on peräisin kun jotenkin niin vastentahtoisesti tartun kotimaisiin. Ilmeisesti haluan kirjalta kunnollista pakoa näistä maisemista. Silti kun luin pitkän ajan päästä esim Aki Ollikaisen Nälkävuoden, olin tosi vaikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotin neljä vuotta ennen kuin "suostuin" lukemaan Ollikaisen Nälkävuoden mutta taas piti todeta, että kyllä se oli tosiaan kehujensa väärti! /Mari

      Poista
  5. Teemestarin kirja oli mielestäni vuoden 2012 paras kirja ♥
    Ferrante ei sytyttänyt, mutta luen kyllä jatkokirjatkin.
    Lempi sytytti tarinallaan, hieno hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme näköjään sen verran samoilla linjoilla, että sitten uskallan tarttua tuohon Lempiinkin :) /Mari

      Poista
  6. Itselläkin oli olo, että Sanja on petturi, ja tuntemus lähti jo heidän "ystävyytensä" alkuajoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teatteriversio oli armollisempi Sanjaa kohtaan (tai Sanjaa vastaavaa roolia, joka näytelmässä oli mies) joten nyt en taas tiedä mitä ajatella. Tekisi mieli lukea kirja uudestaan siltä varalta, etten ensimmäisellä kerralla ehkä huomannut kaikkia vivahteita. /Mari

      Poista
  7. Mulla oli myös tätä kohtaan vaikka mitä ihan tuulesta temmattuja ennakkoluuloja, mutta ne kaikki karisivat tiehensä lukiessa. Tosi hieno kirja.

    PS. Mulla Lempin kanssa sama tilanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normiaikatauluni mukaan tulisin lukemaan Lempin vuonna 2020 :D

      Poista
  8. Minulla oli Riikka Pulkkisen romaanien kohdalla pulkkisähky, koska häntä esikoiskirjansa aikana tulvi joka tuutista. Luin hänen kirjansa sitten vuosia myöhemmin, kun pöly oli laskeutunut ja ihmeekseni pidin kovasti. Jostain syystä olin ajatellut, etteivät ne ole minua varten. Sama juttu on nyt Itärannan kanssa, mutta se ei johdu "hehkutuksista", vaan oikeastaan kirjan genrestä eli vierastan edelleen dystopioita, vaikka olen muistaakseni lähes kaikista lukemistani pitänyt. Tämä on taas joku minun oma päänsisäinen juttu. :D

    Minusta kirjan alkuperäinen ja siten myös enkunkielinen nimi on kauniimpi ja houkuttelevampi: Teemestarin kirja kuulostaa minun korviini harvinaisen tylsältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, nyt kun mainitsit niin muistan myös hylkineeni kirjaa juuri tuon tylsähkön nimen vuoksi :) /Mari

      Poista
    2. Tosiaan, Memory of Water kuulostaa kirjan tyyliin sopivalta nimeltä toisin kuin Teemestarin kirja.
      Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Lempi on myös hyvä!
      Elena Ferranten Napoli-sarja on minulle liian runsasta. Muita valmiiksi hehkutettuja ja minulle pettymyksen tuottaneita on löytynyt ainakin dekkarigenrestä.
      Tällä hetkellä koen paljon kehujaan köykäisemmäksi Saara Turusen romaanin Järjettömiä asioita.

      Poista
    3. Lempikin tuli lopulta luettua ja se on tosiaan hyvä kirja! Ferranten Napoli-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan mutta luin sen englanniksi, siinä teksti tuntui hengittävän kevyemmin. Mutta se sai riittää minulle siitä sarjasta 🙂

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York