Siirry pääsisältöön

Muuttoliikkeessä - Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina (2015)


"Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton.Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso."

Tämän kirjan arvosteluksi riittänee se tieto, että luin kirjan samana päivänä kuin hain sen kirjastosta. Kertakaikkisen mainio kirja siis! Taustallani oli tosin vuosien suuri kiinnostus Islantia kohtaan ja tämä kirja oli kuin suora vastaus kaikkiin niihin kysymyksiin, joita olin mietiskellyt jo pidempään. Takanani on pari työmatkaa Reykjavikiin ja yksi islannin alkeiskurssi täällä Tukholmassa, lisänä muutama islantilaiskollega.

Viimeksi kun kävin Islannissa kuulin muuten, että yksi kollegoistani olikin päättänyt ryhtyä presidenttiehdokkaaksi. Olin siis jo huomannut islantilaisten kanssa seurustellessani sen minkä Rämö kirjassaan kiteyttää - islantilaisilla ei tunnu olevan mitään rajoja, vain mahdollisuuksia. Ja ajatus siitä, että minä päivänä hyvänsä koko kotisaari voi peittyä tuhkaan ja laavaan kuitataan olankohautuksella ja sanoin: "Siihen nyt pitää vain tottua".

Rämöllä on pitkä suhde Islantiin, joka alkaa Kreetan saarelta satunnaisen islantilaisryhmän kohtaamisesta ja Islannissa vietetyn vaihto-opiskelijavuoden kautta oman islantilaisperheen perustamiseen. Rämö on toiminut toimittajana ja raportoinut Islannista suomalaismediaan mutta on samalla opiskellut islannin kieltä ja kirjallisuutta, luennoinut suomalaiskirjallisuudesta Islannissa ja perustanut vieläpä suomalaisen design-kaupan Reykjavikiin. Mutta kuten hän kirjassaan toteaa, tällainen "säätäminen" on islantilaismittapuussa ihan normaalia. Leipä hankitaan sieltä mistä milloinkin osuu sopiva mahdollisuus kohdalle eikä haasteita pelätä. Mutta kaiken säätämisen ohessa Rämö on hankkinut perusteellisen tietopohjan Islannin kulttuurista ja yhteiskunnasta mikä tekee kirjasta aivan huikean teoksen. Joka sivulta heltiää tiedon murusia siihen tahtiin, että luin kirjan todellakin lähes yhdeltä istumalta.

Mukavana lisämausteena on kirjoittajan huumori ja lempeä itseironia ja paikoin ei voi kuin nauraa hekottaa ääneen. Kuten esimerkiksi silloin kun Rämön islantilaissukulaiset varoittavat ensimmäiseen islantilaisjouluun valmistautuvaa, ettei nyt sitten vaan pistetä päälle niitä "suomikalsareita" jotka näkyivät Suomen joulua esittelevissä valokuvissa. Islannissa nimittäin joulua vietetään juhlapuku päällä eikä suinkaan "oloilla" rentona kuten Suomessa joulusaunan päälle.

Kirja antoi myös todella hyvän ja helppotajuisen taustan Islannin muutaman vuoden takaiselle talouskriisille, josta muistan kyllä lukeneeni paljonkin mutta näin kiteytettynä siitä saa aivan uuden käsityksen. En osaa sanoa miltä kirja maistuu jos ei tunne hitustakaan mielenkiintoa Islantia kohtaan mutta kaikille jotka edes suunnittelette matkaa tuolle myyttien ja menninkäisten saarelle suosittelen Rämön kirjaa etukäteislukemistoksi. Ihan jo vain senkin vuoksi, että osaa sitten käyttäytyä jos osuu Björkin kanssa samaan baariin...

Tällä kirjalla osallistun Eniten minua kiinnostaa tie-blogin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen mutta kuittaanpa samalla myös Helmet-lukuhaasteesta kohdan kirjasta, jossa liikutaan luonnossa. Rämö kertoo suurella rakkaudella Islannin jylhän kauniista luonnosta ja lukijaan se ihastus tarttuu niin voimallisesti, että täällä jo katsellaan lentolippujen hintoja. En ehkä kuitenkaan lähtisi spontaanitelttailemaan, siitäkin Rämö antaa varoittavan omakohtaisen esimerkin. Tämän kirja luettuaan ymmärtää viimeistään, että Islannissa ei luonnonvoimien kanssa leikitä.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin kirjanurkka ja häneltä myös sain vinkin pistää kirjasta varaus kirjastoon. Kiitos vinkistä!

Jälkisoitto... Kirjan koskettavin hetki on se jolloin Rämö kertoo tajuavansa, että on tainnut tulla Islantiin sinne myös jäädäkseen. Rämö istuu autossa koko pienen islantilaisperheensä kanssa matkalla maaseudulta kotiin Reykjavikiin, vettä sataa kaatamalla. "Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella." Ja radiosta kuuluu seuraava laulu:



**
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY 2015
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Kommentit

  1. <3 Aivan mahtava teksti upeasta kirjasta! Hurahdin siihen ihan totaalisesti, joten olipa kivaa saada vertaistukea!

    VastaaPoista
  2. Joukkohurahdus! Kiitos vielä vinkistä, tosi hauska lukea tämä kirja samaan aikaan toisen kanssa, olisi ollut tylsä täällä yksin hihkua :) /Mari

    VastaaPoista
  3. Itselläni jäi kerran tämän kirjan lukeminen kesken, vaikka se mielenkiintoinen olikin, mutta nyt kun luen näitä teidän postauksianne täällä, täytyy varmaan pian ottaa uusiksi tämän kirjan kanssa! Minullakin on jäänyt sieltä mieleen tuo varoitus suomikalsarien pitämisestä jouluna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin, että pitääkö tässä olla jonkin sortin Islanti-kiinnostus jo ennen kirjan lukemista mutta ehkä se vain vaatii sopivan mielentilan että innostuu. Joka tapauksessa mielenkiintoisesti jäsennelty ja kirjoitettu kirja! /Mari

      Poista
    2. Minusta ei ole pakko olla juuri Islanti-kiinnostusta, vaan itseäni esimerkiksi kiinnostavat melkein kaikki maat, ja varsinkin sellaiset, joista en tiedä paljoa. Kuten en Islannistakaan ole tiennyt.

      Poista
  4. Kiitos kauniista sanoista ja mahtavista huomioista; tuli ihan huikean kiva fiilis! Tuo Hraunin biisi on niin upea taideteos, että joka kerta vähän itkettää kun sen kuulee. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu! Kirjasi on täysosuma :) Yritin ihan keksimällä keksiä jotain kriittistäkin sanottavaa, mutta ei tätä voinut kuin ylistää! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjo...