Siirry pääsisältöön

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)



Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!

Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!

Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...

Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja sopii täydellisesti kirjan teemaan ja zen-buddhalaiseen tunnelmaan. Kirjassa esitelty maailma on kutkuttava ajatusleikki, yhdistelmä tuttua maantiedettä mutta sitten kuitenkin jotain niin vierasta. Kirjailija ei liikaa myöskään lähtenyt selittelemään vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä, siitäkin pidän. (Muistissa on vielä yritelmäni lukea Ferranten Loistavaa ystävää, jossa lukijan mielikuvitukselle ei paljoakaan jätetä tilaa. Ahdistava kokemus...)

Lukiessani mietin erityisesti Norian ja Sanjan ystävyyssuhdetta. Tyttöjen välillä on vahva yhteys, sen ymmärtää jo alkusivuilta, mutta jotain tapahtuu joka muuttaa suhdetta. Norian isä kuolee, jolloin tytär jää veden salaisuuden vartijaksi. Sanjan sairas pikkusisko saa Norian kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä ja jakamaan vettä Sanjan perheelle ja sitten onkin vain ajan kysymys milloin salaisuus paljastuu koko kylälle. Noria ei pysty elämään sen tosiasian kanssa, että hänellä olisi puhdasta vettä samaan aikaan kun kyläläiset ja parhaan ystävän perhe joutuvat kärsimään puutteesta. Pettääkö Sanja lopulta Norian? Perheen etu saa kenties mennä ystävyyden edelle? Noria vaikuttaa uskovan loppuun asti Sanjan uskollisuuteen mutta lukija epäröi.

Toisaalta kirjan maailmassa ihmissuhteetkaan eivät tunnu olevan ihan sitä mihin me olemme tottuneet. Mietin erityisesti Norian ja tämän äidin välistä suhdetta - äiti päättää lähteä kaukaiseen Xingjingin kaupunkiin saatuaan työpaikan sikäläisestä yliopistosta. Noria päättää jäädä jatkamaan isänsä viitoittamaa teemestarin työtä. Kirjan henkilöt tekevät suuria päätöksiä kummallisen kylmäpäisesti.

Itäranta on rakentanut kirjaansa maailman, joka tuntuu pelottavan todelta mutta samalla kuitenkin lohduttavalta. Maailma on olemassa ja siinä voi elää mutta isojen ympyröiden sijaan ihmisen kannattaa keskittyä lähipiiriinsä, pieniin elämän iloihin. Teeseremoniasta on tullut tärkeä rituaali, vedestä  himoittu nautintoaine. Lukijan suuta kuivaa jo pelkkä ajatus, että vettä ei saisikaan halutessaan vain hanasta valuttamalla.

Teatterissa tarina on saanut osuvasti nimen "Veden muistista" mikä ei olekaan kovin kaukaa haettu sillä kirjan alkuperäinen nimi oli juuri "Veden muisti". Näytelmäsovitus on yllättävän uskollinen alkuperäiskirjalle mikä oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan luettuani olisin nimittäin halunnut pikemminkin mennä syvemmälle tarinaan kuin vain nähdä se kuvitettuna uudestaan. Jos olisin tämän tiennyt niin olisin säästänyt kirjan vasta teatteriesityksen jälkeen. Nyt lähinnä ärsytti se miten omat kirjasta muodostamani vahvat kuvat eivät täsmänneetkään teatteriesityksen kanssa. (Kirjan sotilaat esimerkiksi oli tehty lähinnä koomisiksi hahmoiksi.) Mutta Talvikki Eerola Norian roolissa on loistava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen roolisuoritus ja jo sen takia kannattaa lähteä katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin esitys jos se vain sattuu osumaan matkan varrelle!

Jälkimiete... Tällä hetkellä tätä "kehutun kirjan syndroomaa" saa kantaa Minna Rytisalon Lempi, jota en ole vieläkään lukenut vaikka sitä ylistetään joka suunnalla. Mutta pidän siitä tunteesta kun saan ottaa kirjan käteeni ilman mitään ennakko-odotuksia ja kun kirja sitten yllättää niin saa ikään kuin "ihan itse" oivaltaa, että tämähän on mahtava kirja. Onko teillä muilla kirjaihmisillä moista ongelmaa?


**
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja.

Kommentit

  1. Kyllä, tunnistan tuon ongelman. Mietin sitä usein siltä kannalta, että koska kirjaa on kehuttu niin kovasti niin entäs jos minä en pidäkään siitä? Onko minussa lukijana jotain vikaa? Tiedän toki ettei ole mutta en voi silti estää tuota ajatusta. Teemestarin kirjasta kyllä pidin todella paljon, Lempistäkin tietyissä määrin mutta en rakastunut niin kuin monet muut.

    VastaaPoista
  2. Minulla oli juuri tuo tunne kun luin Ferranten Loistavaa ystävääni! Mietin kuumeisesti ensimmäiset sata sivua, että mikä nyt mättää kun en haltioidu. Sitten jätin kirjan kesken :) / Mari

    VastaaPoista
  3. Minullakin on samainen kehuongelma monen kirjan kanssa. :) Teemestarin luin vasta jokin aika sitten, mutta minulle se jäi vaisuksi kirjaksi. Kieli oli kaunista, mutta juonen osalta en innostunut kirjasta kovinkaan paljon. Mutta Itärannen Kudottujen kujien kaupunki - se on hieno kirja! Voisin lukea uudelleenkin. :) Onneksi sentään otin sen lukuun, vaikka Teemestarin jälkeen olin lähes varma, että Itäranta oli minun osaltani siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä en tällä kertaa sitten odota neljää vuotta tämän Itärannan toisen kirjan kanssa :D /Mari

      Poista
  4. Täälläkin viittaa yksi, juu mulla sama ongelma. Ja se koskee kaikkia uusia kehuttuja kotimaisia! Aika rasittavaa, en tiedä mistä 'rasismini' on peräisin kun jotenkin niin vastentahtoisesti tartun kotimaisiin. Ilmeisesti haluan kirjalta kunnollista pakoa näistä maisemista. Silti kun luin pitkän ajan päästä esim Aki Ollikaisen Nälkävuoden, olin tosi vaikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotin neljä vuotta ennen kuin "suostuin" lukemaan Ollikaisen Nälkävuoden mutta taas piti todeta, että kyllä se oli tosiaan kehujensa väärti! /Mari

      Poista
  5. Teemestarin kirja oli mielestäni vuoden 2012 paras kirja ♥
    Ferrante ei sytyttänyt, mutta luen kyllä jatkokirjatkin.
    Lempi sytytti tarinallaan, hieno hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme näköjään sen verran samoilla linjoilla, että sitten uskallan tarttua tuohon Lempiinkin :) /Mari

      Poista
  6. Itselläkin oli olo, että Sanja on petturi, ja tuntemus lähti jo heidän "ystävyytensä" alkuajoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teatteriversio oli armollisempi Sanjaa kohtaan (tai Sanjaa vastaavaa roolia, joka näytelmässä oli mies) joten nyt en taas tiedä mitä ajatella. Tekisi mieli lukea kirja uudestaan siltä varalta, etten ensimmäisellä kerralla ehkä huomannut kaikkia vivahteita. /Mari

      Poista
  7. Mulla oli myös tätä kohtaan vaikka mitä ihan tuulesta temmattuja ennakkoluuloja, mutta ne kaikki karisivat tiehensä lukiessa. Tosi hieno kirja.

    PS. Mulla Lempin kanssa sama tilanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normiaikatauluni mukaan tulisin lukemaan Lempin vuonna 2020 :D

      Poista
  8. Minulla oli Riikka Pulkkisen romaanien kohdalla pulkkisähky, koska häntä esikoiskirjansa aikana tulvi joka tuutista. Luin hänen kirjansa sitten vuosia myöhemmin, kun pöly oli laskeutunut ja ihmeekseni pidin kovasti. Jostain syystä olin ajatellut, etteivät ne ole minua varten. Sama juttu on nyt Itärannan kanssa, mutta se ei johdu "hehkutuksista", vaan oikeastaan kirjan genrestä eli vierastan edelleen dystopioita, vaikka olen muistaakseni lähes kaikista lukemistani pitänyt. Tämä on taas joku minun oma päänsisäinen juttu. :D

    Minusta kirjan alkuperäinen ja siten myös enkunkielinen nimi on kauniimpi ja houkuttelevampi: Teemestarin kirja kuulostaa minun korviini harvinaisen tylsältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, nyt kun mainitsit niin muistan myös hylkineeni kirjaa juuri tuon tylsähkön nimen vuoksi :) /Mari

      Poista
    2. Tosiaan, Memory of Water kuulostaa kirjan tyyliin sopivalta nimeltä toisin kuin Teemestarin kirja.
      Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Lempi on myös hyvä!
      Elena Ferranten Napoli-sarja on minulle liian runsasta. Muita valmiiksi hehkutettuja ja minulle pettymyksen tuottaneita on löytynyt ainakin dekkarigenrestä.
      Tällä hetkellä koen paljon kehujaan köykäisemmäksi Saara Turusen romaanin Järjettömiä asioita.

      Poista
    3. Lempikin tuli lopulta luettua ja se on tosiaan hyvä kirja! Ferranten Napoli-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan mutta luin sen englanniksi, siinä teksti tuntui hengittävän kevyemmin. Mutta se sai riittää minulle siitä sarjasta 🙂

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...