Siirry pääsisältöön

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni perheen ja äitini siskon kanssa ja kävimme läpi kaikki tavarat, nuppineuloja myöten. Äitini oli oikea käsityöhullu joten löysimmekin paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Jokainen otti mukaansa sen minkä tunsi itselleen tärkeäksi, loput haki vanhan tavaran myyjä.

Muut eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita äitini kirjoista joten sain vapaasti valita mieluisimmat. Jätin kylmästi päätalot ja hietaniemet/hirvisaaret mutta otin mukaani muutaman kirjan jotka muistan jo lapsuudestani. Näissä kirjoissa on mukana myös lapsuudenkotini tuttu ja ihana tuoksu - isäni nimittäin poltti piippua ja sen tuoksu häivähtää edelleen kirjoja selaillessa.

Ensimmäinen kirja tuosta pinosta on nyt luettu, Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset. Olen kyllä vähän pettynyt itseeni etten ole aikaisemmin lukenut Tenhusta, Lehtolaisia paljon lukeneena kun tunnistan heti mistä esikuva on löytynyt. Ja nyt kun nopeasti googlailen niin saan tietää, että Leena Lehtolainen teki lisensiaatintyönsäkin Tenhusesta. Jäljet johtavat siis suoraan sylttytehtaalle!

Tenhusen kirjassa on samaa leppoisaa kielenkäyttöä kuin Lehtolaisen Kallio-sarjassakin mutta ehkä kuitenkin hiukan enemmän huumoria joka tulee esiin siellä täällä kirjailija-Liisan kommentoidessa henkilöitä ja tapahtumia. Kirjan miespäähenkilö esimerkiksi esitellään seuraavin ironisin sanakääntein:
Bengt Bagge, 30. Muodikkaasti itsensä rappiolle ryypännyt taiteilija - ja jumalattoman kaunis mies muun ohessa.
Itse juoni on aika sekava eikä välttämättä tämän kirjan parhaita puolia mutta se ei toisaalta edes haittaa sillä Tenhunen kirjoittaa hauskasti pienen paikkakunnan skandaaleista. Hyvän juoniselostuksen sitä kaipaaville tarjoaa mm. Kirjavuori blogissaan.

Eeva Tenhunen on pysynyt visusti poissa julkisuudesta mutta Dekkariseura teki hänestä jutun Hornanlinna-palkinnon luovuttamisen yhteydessä. Jutusta selviää mm. että kirjassa esiintyvä Mustikkamäki onkin ihan oikeasti olemassa. Haastattelussa Tenhunen mainitsee myös opettajamaailman ankaran käsityksen yksinäisen naisen elämästä mikä onkin juuri yksi kantavia teemoja tässäkin kirjassa.

Tuosta kirjan naiskuvasta ehkä huomaa parhaiten ajankulun vaikka se ei suinkaan tee kirjaa huonommaksi, päinvastoin. On hyödyllistä näin 2000-luvun naisenakin muistaa, että vielä oman elämäni alkutaipaleella 70-luvulla ei yksinäisen naisen asema ollut mikään helppo, varsinkaan jos oli opettaja pienemmällä paikkakunnalla.  Kirjassa mennäänkin ajan hengen mukaan ripeään tahtiin sekä kihloihin että naimisiin, onpa lisämausteena myös yksi ei-toivottu raskaus. Nykyään ei kenenkään enää tarvinne Aunen tavoin menettää ihmisarvoaan vaikka olisi kuinka vanhapiika tai "neiti".

Mahtaako Neiti Saarnio olla edes tietoinen siitä tosiasiasta", se aloitti edes itseään esittelemättä - ja sanoi tosiaan neiti, ei lehtori eikä maisteri vaan pelkkä neiti - sen verran ivallisesti painottaen että Aunen ihmisarvolta heti puhuttelussa luiskahti pohja pois. (Ettei ole vielä tähän ikään onnistunut aviomiestä pyydystämään, se painotus vihjaisi.)

Nyt kiireesti siis lainaamaan lisää Tenhusta! Mitä kirjaa mahdatte suositella seuraavaksi?

Kommentit

  1. Rakas perhe! Lohtukirja, jonka olen lukenut varmaan kymmeniä kertoja.

    VastaaPoista
  2. Oi, sen täytyy siis olla hyvä! Bongasin sen jo tuolla googlaillessani Tenhusen kirjoja, nyt peukut pystyyn että löydän sen täältä kirjastosta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York