Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

  Olenkohan nyt vihdoinkin kokemassa Edith Södergran -kauteni? Siis sen saman, jonka useimmat käyvät läpi teini-iässä. Olen kyllä muutenkin myöhässä kaikesta - jos ajoin ajokortin viisikymppisenä niin ehkä tämä Södergran-kuumekin sopii juuri tähän ikään. Tai sitten syynä on yksinkertaisesti se, että viime vuonna (2023) oli kulunut sata vuotta Södergranin kuolemasta, mikä taas on selvästikin innoittanut kirjailijoita ja kustantajia julkaisemaan tuoretta Södergran-kirjallisuutta. Ja tämä on kyllä erittäin hyvä idea! Ainakin nyt lukemani Nina Ulmajan teos tuo Södergranin kertaheitolla 2000-luvulle enkä ole kyllä pitkään aikaan innostunut lukemastani niinkuin nyt tätä Ulmajan kirjaa lukiessani. Tässä on oikeasti saatu puhallettua uusia tuulia sata vuotta sitten Karjalan Raivolassa eläneeseen kirjailijattareen, joka on suoraan sanoen päässyt jo vähän pölyttymään kirjallisuuden historian arkistoissa. Ulmajan kirja ei ole tosin ihan kaikkia miellyttänyt, mutta siitä vähän myöhemmin lisää....

  T änään 12. kesäkuuta juhlitaan Helsinkiä ja vaikka olen asunut täällä Tukholmassa jo pian 24 vuotta niin mikä siinä onkin, että kotikaupunkia kysyttäessä vastaan yhä edelleen "Helsinki". Usein muodossa "asun Tukholmassa, mutta olen kotoisin Helsingistä". Erityisen siteen kaupunkiin muodostaa tietysti se seikka, että olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä kaksi ensimmäistä vuottani.  Ja vaikka nuoruuden vuosina asuin välillä muuallakin niin aina jossain vaiheessa muuttokuorma suuntasi uudestaan pääkaupunkiseudulle. Edellisen kerran lähdin sieltä 30. lokakuuta 2000, laivalla kohti Tukholmaa. Sen jälkeen olen vain käynyt kääntymässä, mutta se on sitten jo toinen tarina... Usein kun muistelen Helsinkiä muistan erityisesti ensimmäisen oikean "oman" kotini Vilhonvuorenkujalla Sörnäisissä. Silloin en vielä ymmärtänyt asuintaloni kulttuurihistoriallista arvoa. Lähinnä kiroilin mereltä puhaltavaa tuulta ja talon huonoa eristystä. Muistan jopa lämmittäneeni k...

  Kirjailija Anja Snellman täytti viime viikolla 70 vuotta ja sen kunniaksi kävin kirjastoreissulla katsastamassa myös kirjastomme pienen suomenkielisen osaston josko sieltä löytyisi jotain Snellmannilta. Tällä kertaa hyllyssä oli Parvekejumalat (2010) ja vaikka olen sen muistaakseni lukenut aikoinaan ihan tuoreeltaan niin päätin lukea kirjan uudemman kerran. Kumma kyllä, vaikka en yleensä tykkää lukea kirjoja uudestaan (vaikka olisivat loistaviakin teoksia) niin juuri Anja Snellmannia luen mielelläni uudestaan. Hänen teoksensa ovat aina monitasoisia ja usein myös monimerkityksellisiä, joten joka lukukerralla luen kirjan jotenkin aina uudella tavalla. Usein olen myös unohtanut juonen ja muut tapahtumat, joten kirja tuntuu aina uudelta. Näin kävi myös Parvekejumalien kanssa.  Parvekejumalat kertoo kahdesta nuoresta tytöstä, somaliperheen Aniksesta ja kantasuomalaisen taiteilijaperheen tyttärestä Allasta, joka etsii uutta identiteettiä islamista ja muuttaa nimensä Zahraksi. Ani...

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano...

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm...

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaise...