Siirry pääsisältöön

Levoton lukija

 


Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa!

Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. 

Kaltaiseni levoton lukija on nimittäin jo siirtynyt aivan uusiin maisemiin! Käväisin tässä ennen pääsiäistä Jerusalemissa ja kiitos matkavinkistä kuuluu bloggaajakollegoilleni Marjatan kirjoille ja Donna mobilen kirjat. Kanadalainen sarjakuvakirjailija Guy Delisle on julkaissut sarjan teoksia, joissa hän kertoo kokemuksistaan eri maissa, mm. Pohjois-Koreassa ja Burmassa. Jerusalemissa Delisle asui vuoden ajan vaimonsa Lääkärit ilman rajoja -pestin vuoksi. Alunperin tarkoituksena oli hyödyntää aika omien töiden tekemiseen, mutta elämä Jerusalemissa osoittautui logistiseksi painajaiseksi ja kahden pienen lapsen isä sai keskittyä koti-isän rooliin.

Tuloksena oli kuitenkin tämä paksu kirja, ikäänkuin päiväkirja, joka sisältää kohtauksia ja hajahuomioita elämästä tässä monikulttuurissa hotspotissa. Kirjan huippuhetkiä ovat juuri ne odottamattomat tilanteet ja kohtaamiset, joihin Delisle meidät tutustuttaa. Kääntöpuolena on sitten se, että kirjan hajanainen rakenne herättää paljon kysymyksiä, joihin saa yrittää itse googlailla vastauksia. Olen esimerkiksi nyt lukenut lisätietoa juutalaissiirtokunnista, jotka Delisle nostaa esille useaan kertaan. Olin toki tiennyt niiden olemassaolosta, mutta vasta nyt havahduin etsimään taustatietoa. 

Olen muuten alkanut lukea viime aikoina aktiivisemmin Goodreadsin kommentteja ja juuri tämän Delislen kirjan kohdalla kommentit ovat olleet mielenkiintoisia. Sarjakuva ei ole helppo laji, kuvat voi ymmärtää niin monin tavoin. Eräs Goodreads-lukija esimerkiksi mainitsee englanninkielisen version sivulla 107 olevan kohtauksen, jossa kirjan kertoja on ystävänsä kanssa eläintarhassa ja näkee ortodoksijuutalaisten katselevan apinoita. "Too bad I don't have my camera", toteaa kertoja. Sitä seuraavan ruudun kyseinen lukija tulkitsee niin, että Delisle rinnastaa ortodoksijuutalaiset apinoiksi. Ja näinhän sen voi myös nähdä, vaikkakaan itse en sitä näin tulkinnut. Itselleni kuva näyttäytyi lähinnä hauskana kuva-asetelmana. Mutta ymmärrän, että kuvan voi tulkita myös monilla muilla tavoin.


Mutta jätetään Jerusalem ja siirrytään Teerimäelle, Pohjois-Pohjanmaalle, joka on ruotsinsuomalaisen kirjailijan Tiina Laitila Kälvemarkin valtakuntaa. Uusimmassa teoksessaan Laitila Kälve
mark kertoo erään ulkosuomalaisen paluutarinan. Paluu ei ole kaunis, Pariisissa jo pitkään asunut toimittaja Saara on nimittäin onnistunut tuhoamaan sekä avioliittonsa että maineikkaan uransa. Mutta jäljellä on kotikylä Teerimäki ja äiti, jonka hoteisiin Saara palaa.

Mutta Laitila Kälvemark ei tyydy tähän asetelmaan vaan rinnalle muodostuu tarina Mikaelista, käärmepojasta, jonka kohtalo värittää kylää edelleen. Kolmetoistavuotias Mikael siepattiin 90-luvun alussa pojan ollessa matkalla partioleirillä. Muutaman kuukauden kuluttua hänet löydettiin, mutta poika ei koskaan kertonut mitä näiden kuukausien aikana oli oikeasti tapahtunut. Syyllinen saatiin kiinni ja huhut lähtivät leviämään. 

Laitila Kälvemark punoo tässä teoksessaan hienon kudelman Saaran ja Mikaelin elämänkohtaloista ja tuloksena on maaginen kertomus. Kirjailija pitää hyvää huolta henkilöistään ja saa lopussa kaikki langat suoriksi. Nautinnollinen lukukokemus! Pidin erityisesti tästä ulkosuomalaisuus-tematiikasta, joka on tietysti tärkeä osa myös omaa elämääni. 

Mitä kauemmin asun täällä "ulkomailla", sitä vieraammaksi muuttuu myös "kotimaani". Ja lopulta nämä kaksi käsitettä joko vaihtavat paikkaa tai sulautuvat yhdeksi. On vain tämä yksi paikka, jossa kulloinkin olen. Ja ne ihmiset...niiden kanssa on vain opittava olemaan.

Hän sulki silmät ja ajatteli: ihmiset ovat erilaisia kaikkialla.


Käväisin pikaisesti myös Annie Ernaux'n lapsuudessa omaelämäkerrallisten tekstien "Isästä/Äidistä" johdatuksella. Vaivuin lukemisen jälkeen vähän sellaisen oudon surulliseen olotilaan, omakin lapsuuteni alkoi kummitella mielessä. Minulla oli hyvä lapsuus, mutta ne muistot alkavat tuntua jo samanlaiselta historian oikulta kuin Ernoux'n muistelut. Aika, joka oli kauan sitten. Minun lapsuuteni päähenkilöt ovat molemmat jo poistuneet näyttämöltä ja heidän mukanaan se maailmakin. Mutta Ernoux herätti ajatuksen voisinko minäkin sanoittaa vielä oman lapsuuteni, ennen kuin se häviää kokonaan. 

**

Tämä postaukseni on nimeltään "Levoton lukija" ja se olkoon kunnianosoitus Kirsi Pihan samannimiselle kirjalle, joka siis kertoo Pihan intohimosta kirjoihin ja lukemiseen. Vaikkakin se ennen kaikkea kertoo elämästä, omaelämäkerraksikin sitä voisi kutsua. Rakastuin tähän kirjaan! Pihan tekstit saivat minut myös ymmärtämään miksi pidän niin paljon lukemisesta. Onko upeampaa ajanvietettä kuin tämä eri maailmoihin kurkistaminen ja kaikkien erilaisten ja uskomattomien elämäntarinoiden seuraaminen? Elämä on kyllä parasta huumetta...

**

Juli Zeh: Yli-ihmisiä (suomentanut Anne Kilpi, Huippu 2023)

Juli Zeh & Simon Urban: Zwischen Welten (Luchterhand 2023)

Guy Delisle: Jerusalem. Chronicles from the Holy City (Drawn & Quarterly 2012)

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023)

Annie Ernaux: Isästä. Äidistä (suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022)

Kirsi Piha: Levoton lukija (WSOY 2023)

Kaikki yllämainitut kirjat ovat kirjastolainoja.

Kommentit

  1. Minulla on parhaillaan tuo Delislen Jerusalem kesken ja sen hajanaisuus hieman häiritsee. Siis asiasta toiseen pomppiminen ja hyvin vähän tosiaan avataan mitään aiheita. Mutta ihan kiinnostava se on noin yleisesti.

    Laitila Kälvemarkilta minua kiinnostaa romaani H2O. Tuo Valon ja pimeän sonaatit voisi myös olla kiintoisa samasta syystä kuin sinulla eli ulkosuomalaisuuden käsittelyyn liittyen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. H2O taitaakin olla ainoa kirja Laitila Kälvemarkilta, jota en ole lukenut. Se jäi itse asiassa kesken... täytyy tehdä uusi yritys!

      Poista
  2. Zeh ja Laitila Kälvemark kiinnostavat. Isästä/Äidistä luin syksyllä ja olivat hieno kirjapari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempiin kannattaa tutustua! Laitila Kälvemarkilta suosittelen tätä uusinta.

      Poista
  3. Se, että näkee tuon eläintarhaepisodin pilkkaavan ortodoksijuutalaisia kertoo paljon myös lukijasta. Minusta siinä näkyy tuo ihmiselle kiusallinen asetelma, että olemme vanginneet evoluution lähisukulaisia, älykkäitä otuksia jotka myös katsovat meitä, sieltä kaltereiden takaa. Hieno opus, minua ei häirinnyt ollenkaan pirstaleisuus, se teki siitä vielä elävämmän, kuin olisi mukana siinä katuvilinässä ja arjessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juuri näin, tulkinta lähtee lukijan omasta kokemuksesta. Mikä taas tekee kirjallisuudesta keskustelemisen niin mielenkiintoiseksi, koska kukaan ei koe samaa teosta täsmälleen samalla tavalla. Olin hämmästynyt tuosta Goodreads-kommentista, sillä mielestäni Delisle kirjoittaa kautta koko kirjan melko neutraalisti, ikäänkuin hämmästellen enkä koe hänen pilkkaavan ketään. Mutta olen yleensäkin tällainen "hyväntahtoinen" lukija, tulkitsen kaikki aina parhainpäin :)

      Olen samaa mieltä, että pistaleisuus teki tästä hyvin eläväisen kirjan, katuvilinä-efekti on hyvä vertaus. Olenkin jo varannut kirjastosta lisää luettavaa Delisleltä, pidin todella paljon tästä kirjasta!

      Poista
    2. Ja minä jo kannoin kirjastosta tänään Delislen Merkintöjä Burmasta! :) Pjongjangia en löytänyt tällä kertaa ja sekin kiinnostaa kovasti.

      Poista
  4. Delisle ei ole ennakkoluuloinen matkakirjoissaan. Minusta tässäkään jonkun kriittisesti tulkitsemassa kohdassa ei ole mitään pahantahtoista. Mutta... turhasta pahastuminen ja pahastumisen syiden etsiminen on yleistä nykyään.
    Ruohonjuuritason tuokioista koostuu Delislen kirjoissa kiinnostava tarina, joka saa kiinnostumaan kuvatusta kohteesta entistä enemmän. Pjonjangissa minua viehätti seurata, miten Delisle tarkkailee ihmetellen oppaansa ja vartijansa reaktioita ja toivoo, että edes kerran sieltä robottikäyttäytymisen takaa paljastuisi ihminen.

    Julia Zehin ja Tiina Laitila Kälvemarkin kirjat kiinnostavat lukea. Olen myös levoton lukija, ja monesti on harmittanut, kun on jäänyt kirjoittamatta hyvästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu pitkälti ehkä lukijan omista kokemuksista kuinka tulkitsee kunkin tilanteen. Huomaan esimerkiksi itse, että pahastun herkästi jos suomalaisista kirjoitetaan täällä Ruotsissa jotenkin erikoisesti. Eikä sen tarvitse olla pahantahtoistakaan, mutta tämän aiheen osalta tuntosarveni ovat herkillä 😉 Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että Delisle kuvaa näitä tilanteita hyväntahtoisesti ihmetellen. Pidän tästä tyylistä!

      Poista
  5. Kerroit ytimekkään kiinnostavasti monesta hyvästä kirjasta. Olen nämä kaikki muut lukenut, paitsi Kirsi Pihan. Delisle on yksi suosikkisarjakuvakirjailijani, hän pystyy hienosti kertomaan vaikeistakin aiheista ymmärrettävävästi. Ehkä se on myös sarjiksen taika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarjakuva tuntuu tosiaan olevan hyvä kerrontamuoto vaikeisiin aiheisiin. Kuvan avulla voi kertoa paljon sellaista mikä ei sanoiksi taivu!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun keski-ikäinen ihminen alkaa miettiä elämäänsä uusiksi

  Olin todella hämmästynyt kun viime vuoden lukusaldoani laskiessani sain tulokseksi 90 luettua kirjaa. Yleensä luen noin 60-70 kirjaa vuosittain. Mutta sitten äkkäsin, että aloin viime vuonna käydä tiheämmin toimistolla töissä, mikä taas tarkoitti enemmän metrossa istumista. Ja metrossa luen aina kirjaa. Yksi toimistopäivä tarkoittaa 2 x 42 minuuttia lukuaikaa!   Luenkin sitten työmatkoillani ihan kaikkea, laidasta laitaan. Ainoa kirja, jota en vuoden aikana kelpuuttanut mukaan, oli Heini Junkkaalan Saisio-kirja, mutta sekin seuloutui vain kokonsa vuoksi. 1000 sivua on yksinkertaisesti liikaa. Joskus kohdalle osuu kirja, joka on kuin räätälöity työmoodiin pääsemiseksi. Sellainen oli tämä Michiko Aoyaman "What you are looking for is in the library". Ja kiitos siitä, että ylipäänsä löysin kirjan menee  Elegialle , jolta olen saanut paljon muitakin osuvia vinkkejä aasialaiseen kulttuuriin liittyen. Elegia kirjottaa omassa postauksessaan Aoyaman kirjasta, että se on "to...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

In Memoriam Marianne Faithfull

Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025). Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta. Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen r...