Siirry pääsisältöön

Tekstit

Lopun ajan kirjat

  Katselin näin sunnuntaiaamun ratoksi kirjahyllyäni ja selailin kirjoja sillä silmällä mikä sieltä mahtaisi tuntua sopivalta juuri nyt. Ja silloin, yht'äkkiä, masentava ajatus valtasi mieleni: en tule koskaan ehtimään lukea kaikkia kirjoja, jotka haluaisin lukea! Hyllystäni toki ehkä kyllä, jos ei niitä penteleen kirjoja ilmestyisi koko ajan lisää. Hetken henkeäni haukottuani istahdin sohvalle ja aloin pohtia asiaa rationaalisesti. Jos en kerran ehtisi lukea kaikki kirjoja niin täytyy sitten tehdä selvät linjaukset miten niitä kirjoja loppuelämäni ajan valitsen.  Dekkareita luen nykyään enää hyvin harvoin ja sen linjan aion pitää. Luen lähinnä jonkin satunnaisen dekkarin silloin tällöin ja yleensä lomanaloituskirjana. Mutta pienen dekkarisuman jälkeen tuntui jo siltä, että kaikki dekkaristit kertovat samaa tarinaa. Lisäksi väkivalta ei kiinnosta -  tämän maailmanmenon aikana tuntuu todellakin aivan turhalta lukea yhtään mitään väkivaltaista kirjallisuutta. Enemmän elämäk...

Tyhjän penkin syndrooma

  Hui, blogini on hypännyt yhden kuukauden yli. Mihin hävisi lokakuu? Täällä on ollut penkki tyhjänä, en ole ehtinyt sille istahtaa ja tuulettamaan ajatuksiani. Sellainen paikka tämä blogi minulle nimittäin on. Istahdan hetkeksi ja mietin mitä kaikkea on tullut luettua tai nähtyä ja mitä ajatuksia minussa on herännyt. Olen toki lukenut ja ajatellut paljonkin myös lokakuussa, mutta ei ole vain ollut aikaa sulatella. On itse asiassa aika kova ähky. Marjatta pohtii tuoreessa blogipostauksessaan  mielikuvituksen, kuvittelun ja kirjoittamisen taitoa. Mihin se lapsuuden supervoimamme oikein häviää? Minulle tämä blogiin kirjoittaminen (muualle en ole vielä tohtinut yrittää) on osaltaan yritystä tämän taidon palauttamiseksi. Tai kuten Marjatan siteerama runoilija Elina Sallinen sanoo: "kirjoittaminen on jatkuvaa esiin piirtämistä". Samoin toteaa israelilainen kirjailija David Grossman juuri näkemässäni dokumenttielokuvassa 'Grossman' (2021): jos ei pääse kirjoittamaan, kaikki...

Nyt on vakavan kirjallisuuden aika

  Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema. Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS. Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikaj...

Syksyn kirjapinot ja saksalaisia klassikkoja

  Syksy on saatu vauhdikkaasti käyntiin mikä tarkoittaa sitä, että lukuharrastus jää nyt enemmän sattumanvaraiseksi toiminnaksi. Ja samalla ehkä tämä blogikirjoittaminenkin, mutta raporttia tulee heti kun olen saanut näistä kirjapinoni lukuisista levällään olevista kirjoista jonkin luettua. Yksi isompi pino on varattu yliopiston saksan kirjallisuuden kurssille, jolla tällä kertaa käsitellään ajanjaksoa 1871-1945. Ja jo parin seminaarin jälkeen uskallan todeta, että tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi parhaita kursseja joita olen ylipäänsä opiskelijaurani aikana opiskellut. Eikä vähiten opettajamme, saksalaisen Frau Merkelin ansiosta. En ole vielä tohtinut kysyä olisiko hän sukua eräälle toiselle Frau Merkelille... Mutta tämä meidän Frau Merkelimme on joka tapauksessa todella hurmaava tapaus, jonka johdolla saksalaiset klassikot taittuvat kuin leikiten. Tällä hetkellä kahlaan kurssikirjoista läpi Theodor Fontanen klassikkoa 'Effi Briest', joka on todella koskettava tarina er...

Tämän kesän Anna-Leenat

Kun ollaan astuttu syyskuun puolelle niin on turha enää hymistellä - se oli sitten siinä se kesä. Omani oli minulle armollinen, ehdin tehdä suunnilleen sen minkä halusinkin. Vain muutaman lempeän kesäillan olisin halunnut lisää. Kesälukemisiani hallitsi tänä kesänä ensinnäkin kirjahyllynraivausurakkani ja toisaalta Suomi-lomani kirppismaraton. Molemmista näistä kesäkaveriksi tupsahti vanha tuttu Anna-Leena Härkönen. "Vanha tuttu" on Anna-Leena Härkösen tapauksessa kunniamaininta. Olen lukenut lähestulkoon kaikki hänen kirjansa ja monet niistä ovat päässeet myös uusintalukuun. Ja sitä kunniaa ei moni kirjailija minun osaltani saa!  Härkösen kirjat ovat minulle kuin kirjallista lohturuokaa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että hänen kirjoissaan käsitellään lähestulkoon jokaisessa melkoisen rankkoja teemoja. Mutta Härkösen soljuva dialogi ja erityisesti terävät huomiot arkipäivän elämästä tekevät kirjoista niin herkullisen elämänmakuisia, että luen niitä aina kun omassa elämässän...

Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

  Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta. Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään " Alvar Aalto 125 " -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...? Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus...

Kielikylpyä ja ruisleipää

Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta. Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä.  Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsek...