Nyt on vakavan kirjallisuuden aika

 

Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema.

Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS.

Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikajanan loppupää olikin aivan nenän edessä. Lindquist alkoi kirjoittaa ja lopputuloksena oli tämä kirja, "Ro utan åror" (kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä "Ken voi airoitta soutaa".) Kirja ilmestyi vain pari viikkoa ennen Lindquistin kuolemaa.

Asuin kirjan ilmestyessä 2004 jo täällä Tukholmassa ja luin tietysti kirjan heti tuoreeltaan, kuten kaikki muutkin. Mutta nyt kun luin kirjan toistamiseen parikymmentä vuotta myöhemmin olin muuttunut lukijana. Ensinnäkin olen suunnilleen saman ikäinen kuin Lindquist oli kuollessaan. Ensimmäinen lukukokemukseni antoi minulle suojamuurin, olinhan paljon nuorempi, ei minulle tällaista nyt vielä voi tapahtua pitkään aikaan. Tällä kertaa asetun lukijana kirjailijan rinnalle: minäkin voisin olla aivan samassa tilanteessa.

Ja tällä toisella lukukierroksella olen ennen kaikkea myös äiti. Kuinka kertoisin lapselleni, että kuolen ja todennäköisesti jo vuoden sisällä. Mitä vastaisin lapselleni, joka tiuskaisee: "Etkö voi edes yrittää puhua selvemmin"? Tai kun hän murehtii, ettei tunne ketään toista jolla olisi kuollut äiti. Kuinka viettäisin itse joulua, jos tietäisin sen olevan viimeinen? 

Lindquist mainitsee useaan kertaan, että juuri ne viimeiset kerrat ovat kokemuksina paljon vahvempia kuin ensimmäiset. Kuten esimerkiksi se kerta kun Lindquist syö viimeisen ateriansa ennen kuin hänet operoidaan letkuravitsemukseen. Mitä itse valitsisit viimeiselle ateriallesi? Lundquist valitsi muussattua rapua hummerikastikkeella, hienonnettua babypinaattia sitruunaöljyssä lämmitettynä, avokadomoussea ja puoli lasia valkoviiniä pillillä juotuna.

Lindquistin kirjan alkupuolta hallitsee pelko, epätoivo ja suuttumus. Mutta kun diagnoosi on saatu ja realiteetit  hyväksytty Lindquistin kerrontaan ilmestyy toinen sävy. Hän alkaa huomioida elämän pieniä hetkiä ja arjen sattumuksia. Lindquistia lämmittää ystävien vierailut sillä, kuten Lindquist toteaa: ruusut ovat tietysti aina hienoja mutta parasta on kun saa toisen aikaa. Kun joku lukee kirjaa ääneen. Tai hieroo. Tai vain istuu vieressä ja antaa itsestään jotain arvokasta. Kuten esimerkiksi hyvän keskustelun.

Ja ennen kaikkea Lindquist arvostaa läsnäoloa lastensa kanssa. Itseäni järkytti erityisesti se miten Lindquistin lapset toteavat äidillä olevan paljon enemmän aikaa heille nyt sairaana ollessaan kuin aiemmin, terveenä ja työelämässä ollessaan. Eihän sen niin pitäisi mennä!

Täytän ensi viikolla taas yhden vuoden lisää. Olen jo hyvin tukevasti viidenkympin rajapyykin toisella puolella, mikä aina silloin tällöin saa minut alakuloiseksi. Aika menee liian nopeasti! Mutta sellaisina hetkinä ajattelen työkaveriani, joka kuoli pari vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Hänelle osuivat 50-vuotispäivä ja kuolinpäivä samalle päivälle. Aamulla hän juhli sairaalassa läheistensä kanssa tätä tärkeää merkkipäivää, illalla hän nukkui pois. 

Ymmärrän siis, että olen saanut jo rutkasti bonuspäiviä ja että näistä vielä jäljelläolevista päivistä on pidettävä  huolta. Haluan hyvän elämän! Kuinka ollakaan, kirjakassistani löytyi myös Ann Heberleinin kirja "Ett gott liv", jossa etiikan tohtori ja ruotsalaiseen yhteiskuntakeskusteluun aktiivisesti osallistuva kirjailija miettii juuri sitä mitä se "hyvä elämä" sitten voisi olla. 

Kirja on jatkoa teokselle "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (Atena 2010), joka on masentuneen ihmisen päiväkirja. Tässä seuraavassa kirjassaan Haberlein on jo pitkällä paranemisprosessissaan ja psykiatrinsa kehotuksesta hän kirjoittaa kirjan siitä kuinka tulla terveeksi. Haberleinin omakohtainen ja raa'asti itsensäpaljastava teksti herättää paljon ajatuksia ja haastaa myös lukijan pohtimaan omaa suhdettaan elämän peruspilareihin - rakkauteen, lapsiin, asumiseen, kuluttamiseen, identiteettiin, luontoon...

Elämme juuri nyt luonnon kuolemisen aikaa. Se tuntuu haikealta, mutta toisaalta meillä useimmilla on vielä siellä aikajanan päässä häämöttävä uusi kevät. Ja silti: Memento mori - muista kuolevasi? 

Ei, vaan muista elää!

**

Ulla-Carin Lindquist: Ro utan åror (2004)

Ann Heberlein: Ett gott liv (2011)