Siirry pääsisältöön

Nyt on vakavan kirjallisuuden aika

 


Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema.

Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS.

Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikajanan loppupää olikin aivan nenän edessä. Lindquist alkoi kirjoittaa ja lopputuloksena oli tämä kirja, "Ro utan åror" (kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä "Ken voi airoitta soutaa".) Kirja ilmestyi vain pari viikkoa ennen Lindquistin kuolemaa.

Asuin kirjan ilmestyessä 2004 jo täällä Tukholmassa ja luin tietysti kirjan heti tuoreeltaan, kuten kaikki muutkin. Mutta nyt kun luin kirjan toistamiseen parikymmentä vuotta myöhemmin olin muuttunut lukijana. Ensinnäkin olen suunnilleen saman ikäinen kuin Lindquist oli kuollessaan. Ensimmäinen lukukokemukseni antoi minulle suojamuurin, olinhan paljon nuorempi, ei minulle tällaista nyt vielä voi tapahtua pitkään aikaan. Tällä kertaa asetun lukijana kirjailijan rinnalle: minäkin voisin olla aivan samassa tilanteessa.

Ja tällä toisella lukukierroksella olen ennen kaikkea myös äiti. Kuinka kertoisin lapselleni, että kuolen ja todennäköisesti jo vuoden sisällä. Mitä vastaisin lapselleni, joka tiuskaisee: "Etkö voi edes yrittää puhua selvemmin"? Tai kun hän murehtii, ettei tunne ketään toista jolla olisi kuollut äiti. Kuinka viettäisin itse joulua, jos tietäisin sen olevan viimeinen? 

Lindquist mainitsee useaan kertaan, että juuri ne viimeiset kerrat ovat kokemuksina paljon vahvempia kuin ensimmäiset. Kuten esimerkiksi se kerta kun Lindquist syö viimeisen ateriansa ennen kuin hänet operoidaan letkuravitsemukseen. Mitä itse valitsisit viimeiselle ateriallesi? Lundquist valitsi muussattua rapua hummerikastikkeella, hienonnettua babypinaattia sitruunaöljyssä lämmitettynä, avokadomoussea ja puoli lasia valkoviiniä pillillä juotuna.

Lindquistin kirjan alkupuolta hallitsee pelko, epätoivo ja suuttumus. Mutta kun diagnoosi on saatu ja realiteetit  hyväksytty Lindquistin kerrontaan ilmestyy toinen sävy. Hän alkaa huomioida elämän pieniä hetkiä ja arjen sattumuksia. Lindquistia lämmittää ystävien vierailut sillä, kuten Lindquist toteaa: ruusut ovat tietysti aina hienoja mutta parasta on kun saa toisen aikaa. Kun joku lukee kirjaa ääneen. Tai hieroo. Tai vain istuu vieressä ja antaa itsestään jotain arvokasta. Kuten esimerkiksi hyvän keskustelun.

Ja ennen kaikkea Lindquist arvostaa läsnäoloa lastensa kanssa. Itseäni järkytti erityisesti se miten Lindquistin lapset toteavat äidillä olevan paljon enemmän aikaa heille nyt sairaana ollessaan kuin aiemmin, terveenä ja työelämässä ollessaan. Eihän sen niin pitäisi mennä!

Täytän ensi viikolla taas yhden vuoden lisää. Olen jo hyvin tukevasti viidenkympin rajapyykin toisella puolella, mikä aina silloin tällöin saa minut alakuloiseksi. Aika menee liian nopeasti! Mutta sellaisina hetkinä ajattelen työkaveriani, joka kuoli pari vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Hänelle osuivat 50-vuotispäivä ja kuolinpäivä samalle päivälle. Aamulla hän juhli sairaalassa läheistensä kanssa tätä tärkeää merkkipäivää, illalla hän nukkui pois. 

Ymmärrän siis, että olen saanut jo rutkasti bonuspäiviä ja että näistä vielä jäljelläolevista päivistä on pidettävä  huolta. Haluan hyvän elämän! Kuinka ollakaan, kirjakassistani löytyi myös Ann Heberleinin kirja "Ett gott liv", jossa etiikan tohtori ja ruotsalaiseen yhteiskuntakeskusteluun aktiivisesti osallistuva kirjailija miettii juuri sitä mitä se "hyvä elämä" sitten voisi olla. 

Kirja on jatkoa teokselle "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (Atena 2010), joka on masentuneen ihmisen päiväkirja. Tässä seuraavassa kirjassaan Haberlein on jo pitkällä paranemisprosessissaan ja psykiatrinsa kehotuksesta hän kirjoittaa kirjan siitä kuinka tulla terveeksi. Haberleinin omakohtainen ja raa'asti itsensäpaljastava teksti herättää paljon ajatuksia ja haastaa myös lukijan pohtimaan omaa suhdettaan elämän peruspilareihin - rakkauteen, lapsiin, asumiseen, kuluttamiseen, identiteettiin, luontoon...

Elämme juuri nyt luonnon kuolemisen aikaa. Se tuntuu haikealta, mutta toisaalta meillä useimmilla on vielä siellä aikajanan päässä häämöttävä uusi kevät. Ja silti: Memento mori - muista kuolevasi? 

Ei, vaan muista elää!

**
Ulla-Carin Lindquist: Ro utan åror (2004)
Ann Heberlein: Ett gott liv (2011)



Kommentit

  1. Olen lukenut Heberleinilta 'En tahdo kuolla, en vai jaksa elää' ja 'Pieni kirja pahuudesta'. Tätä 'Ett gott liv' ei ilmeisesti ole vielä suomennettu. Kerran juutuin seuraamaan netistä jotain paneelikekustelua, jossa Heberlein oli mukana. Arvostan hänen näkemyksiään ja tapaansa keskustella kovasti.
    Ulla-Carin Lindquistin teos löytyi kirjastostani, varasin.
    Kiitos kun esittelit näin hyvät kirjat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiikutin jo Lindquistin kirjan naapurikylän kirjanvaihtokaappiin kun olin tänään sielläpäin, sille kirjalle suon enemmän kuin mielelläni lisää uusia lukijoita. Mahtavaa, että kiinnostuit myös!

      Heberlein on vähän ristiriitainen hahmo täällä Ruotsissa, kaikki eivät tykkää. Ja arvaat varmasti miksi: sanavalmis ja älykäs nainen joutuu aina tulilinjalle... Heberlein ei pelkää tuoda ajatuksiaan julki ja hän osallistuu usein päivänpolttaviin keskusteluihin. Luen aina mielenkiinnolla hänen tekstejään!

      Poista
  2. Olen lukenut Heberleiniltä Pienen kirjan pahuudesta ja mahdollisesti joskus myös tuon En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Hyvä kirjailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että hänen kirjojaan on suomennettu! Heberlein kirjoittaa myös ahkerasti artikkeleita eri lehtiin, arvostan häntä todella paljon - enemmänkin tarvittaisiin tällaisia yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuvia kirjailijoita!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o