Siirry pääsisältöön

Tyhjän penkin syndrooma

 

Hui, blogini on hypännyt yhden kuukauden yli. Mihin hävisi lokakuu? Täällä on ollut penkki tyhjänä, en ole ehtinyt sille istahtaa ja tuulettamaan ajatuksiani. Sellainen paikka tämä blogi minulle nimittäin on. Istahdan hetkeksi ja mietin mitä kaikkea on tullut luettua tai nähtyä ja mitä ajatuksia minussa on herännyt. Olen toki lukenut ja ajatellut paljonkin myös lokakuussa, mutta ei ole vain ollut aikaa sulatella. On itse asiassa aika kova ähky.

Marjatta pohtii tuoreessa blogipostauksessaan mielikuvituksen, kuvittelun ja kirjoittamisen taitoa. Mihin se lapsuuden supervoimamme oikein häviää? Minulle tämä blogiin kirjoittaminen (muualle en ole vielä tohtinut yrittää) on osaltaan yritystä tämän taidon palauttamiseksi. Tai kuten Marjatan siteerama runoilija Elina Sallinen sanoo: "kirjoittaminen on jatkuvaa esiin piirtämistä". Samoin toteaa israelilainen kirjailija David Grossman juuri näkemässäni dokumenttielokuvassa 'Grossman' (2021): jos ei pääse kirjoittamaan, kaikki tapahtumat jäävät irrallisiksi kokemuksiksi. Kirjoittamisen avulla niistä syntyy syvempi kokonaisuus, Grossman sanoo. 

Jotkut kirjoittavat romaaneja, toiset blogipostauksia...

Tuossa kuvan penkin edustalla näkyy tyhjä peltoaukea, mutta kun istahdan penkille voin kuvitella siihen maailmoja. Voin elää siinä monta elämää - sekä omaani että kirjoista lukemiani. Tällä hetkellä esimerkiksi elän ruotsalaisen kolmekymppisen Ingridin elämää. Hän asuu yksin ekaluokkalaisen tyttärensä kanssa Tukholman Östermalmilla. Elämä on kovaa, rahasta on puute, uusi työ on vaativa, äiti on alkoholisti, ex-mies vaatii tytärta vuoroviikoiksi itselleen. Mutta Ingrid ei halua, hänelle tytär Juni on kaikki kaikessa. Koko elämä. Ja sitten on alkoholi. Äitinsä tavoin myös Ingrid rauhoittaa hermojaan alkoholin avulla. Kirjan alussa se on vielä kohtuullista viinin lipittelyä mutta olen nyt kirjan puolivälissä ja olemme menossa Ingridin kanssa kohti katastrofia, tukevasti kirjailija Moa Herngrenin käsipuolessa. Pelkään pahinta, mutta tämä tie on pakko katsoa loppuun asti.

Kävin myös Gustav von Achenbachin kanssa Venetsiassa. Muistattehan tuon Thomas Mannin luomuksen. Onko Aschenbach pedofiili vai vain kadotetun nuoruutensa perään itkevä kuolemalla merkitty mies? Itse kallistun jälkimmäiseen tulkintaan, mutta nuoremmat kurssikaverini saksan kirjallisuuden seminaariryhmässä olivat ankaran tuomitsevia. He tuskin pystyivät lukemaan kirjaa, koska kirjan päähenkilö ällötti heitä. Minä -  noin puoli elettyä elämää vanhempana - olin armeliaampi. Eihän mies edes koskenut nuoreen Tadzioon. Voiko pelkkä katse vaurioittaa?

Kävimme viime viikolla pienellä syyslomaretkellä Ruotsin länsirannikolla Göteborgissa ja sieltä tulee myös kuluneen viikonlopun sympaattisin uutinen. Göteborgin kirjaston työntekijät olivat unohtaneet lukita pääkirjaston ovet lauantaiksi, joka oli pyhäinpäivä jolloin kirjasto oli siis suljettu. Mutta sadat ihmiset tulivat kirjastoon, lukivat lehtiä ja lainasivat kirjoja aivan normaalisti ja kesti melkoinen tovi ennen kuin sana ennätti vapaana olevalle henkilökunnalle asti. Kirjasto eli omaa elämäänsä, mutta ennen kaikkea: kirjastoon tulleet ihmiset käyttäytyivät siivosti. Antaa kieltämättä pientä toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle - ainakin jos se tulevaisuus olisi meidän kirjanystävien hallussa.


Moa Herngren: Jag ska bara fixa en grej i köket (Bonnier Pocket 2010)

Thomas Mann: Der Tod in Venedig (1913)

Kommentit

  1. Olipa ihanan mietiskelevä teksti! Ymmärrän hyvin tuon eron sinun ja nuoremman sukupolven välillä suhtautumisessa vanhenevan (homo)miehen rakastumiseen. Nuorena on niin helposti tosi jyrkkä. Myöhemmin huomaa, että kaikessa on niin paljon sävyjä, harmaata, ei mustaa tai valkoista, ei ehdottomia totuuksia - ihmissuhteissa siis. Tuli mieleen Christer Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Hieno pieni romaani. Ja tuo auki jäänyt kirjasto! Ruotsissakin voi siis joskus sattumalta esiintyä anarkistista toimintaa, positiivishenkistä sellaista, ei uskoisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla meidän kurssilla syntyy kyllä mielenkiintoisia keskustelua ja huomaan usein juuri ikäni puolesta esittäväni ehkä niitä "radikaalimpia" ajatuksia, siis nuorempien kurssitoverien mielestä. Koska tosiaankin, niin moni asia jää lopulta sinne "harmaalle" alueelle.

      Tämä kirjastouutinen oli sikälikin hieno, että juuri viime vuosina on monissa kirjastoissa täällä Ruotsissa ollut pahoja häiriköintiongelmia. Mutta ehkä nämä häiriköt liikkuvat enemmän iltasaikaan eivätkä (onneksi) osuneet paikalle.

      Poista
  2. Ihmisten sietokyky erilaisuudelle taitaa olla nykyään itse asiassa heikompaa kuin aiemmin, vaikka monien vähemmistöjen puolesta signaloidaan julkisuudessa. Onhan suomalainen politiikkakin polarisoitunut todella paljon viime vuosina. Muistan lähivuosilta tapauksen, jossa opettajat Teatterikorkeassa olivat helisemässä, kun opiskelijat protestoivat luettavaa "sortavaa" kirjallisuutta vastaan. Tapaus tuli heti mieleeni kurssitovereidesi reaktioista Mannin kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella pelottavaa seurata miten juuri tuo asioiden polarisointi on yleistynyt. Ja tahallaan väärinymmärtäminen! Pahansuopaisuus ja yletön ilkkuminen ovat tämän meidän aikamme todellisia vitsauksia. Nuoruuden piikkiin laitan mielelläni esimerkiksi nämä kurssitoverieni reaktiot, mutta vanhempien ihmisten pahansuopuus on oikeasti pelottavaa...

      Kaikkia kirjoja pitää voida lukea omien aikakausiensa tuotoksina, niistä voi oppia paljonkin juuri sen kautta miten oma yhteiskuntamme on kehittynyt. N-sanojen ja muiden vahvasti leimaavien sanojen muuttaminen uudemmista painoksista on mielestäni kylläkin ihan suotavaa, mutta että kirjoja kiellettäisiin vain se takia, että ne eivät vastaa oman aikamme moraalikäsityksiä on aika vaarallinen tie. Tulee mieleen esimerkiksi Saksan kirjaroviot 1930-luvulla.

      Poista
    2. En ymmärrä myöskään vanhojen painosten korjaamista siinä mielessä, että muutetaan entisten aikojen kieltä ja termeja nykyisin hyväksyttävään muotoon. Se myös osaltaan sumentaa tietoa koko siitä historiasta rasistisessa maailmassa, kirjallisuus mukaanluettuna, jossa mustat ovat joutuneet kamppailemaan ja edelleen kamppailevat.

      Poista
  3. Kaunis kirjoitus, rauhallinen ja silti paljon asiaa sisältävä!

    Olen nähnyt kahdesti Thomas Mannin novelliin perustuvan elokuvan Kuolema Venetsiassa, en ole lukenut itse tekstiä. Haluaisin taas nähdä tuon elokuvan. Miten kauniisti siinä onkin saatu kuvatuksi kuoleman porteilla olevan miehen kaipaus ja tuska. Ja miten kaunis tuo nuorta Tadziota esittävä poika onkaan.
    Onhan se ristiriitaista jos samaan aikaan ollaan arvostavinaan sukupuolista moninaisuutta, mutta tuomitaan fiktiivinen yksinäinen homomies, joka tuskin uskaltaa puhua etäältä ihailemalleen pojalle.

    Tuossa lehtijutussa ei sanota, oliko tässä kirjastossa muulloin omatoimiaikoja. Onko Ruotsin kirjastoissa sellaisia? Meillä on. Minunkin lähikirjastoni on auki klo 7 - 20, viikonloppuisin 7 - 18, josta ajasta henkilökunta on paikalla vain 6 tuntia, la ja su ei ollenkaan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kun kävit lukemassa :)

    Suosittelen muuten lukemaan myös itse kirjan, elokuva on (kuulemma, en ole vielä nähnyt) hiukan eri lailla dramatisoitu. Ruotsin tv:ssä on vielä tällä hetkellä nähtävänä dokumentti ruotsalaispojasta, joka näytteli elokuvassa Tadziota ("Världens vackraste pojke") ja se järkyttää oikeasti. Kirjassahan päähenkilö ei edes koske poikaan, luo vain kaipaavia katseita ja Tadzio jää kirjan koko kehityskaaressa melko taka-alalle. Viscontin elokuva taas nosti Tadziota esittäneen 15-vuotiaan ruotsalaispojan julkisuuteen tavalla, joka nykyään luokiteltaisiin hyväksikäyttämiseksi.

    Täällä meilläkin on kyllä omatoimikirjastoja, mutta aika vähän käsittääkseni. Täällä on ainakin viime vuosina ollut aika paljon ongelmia järjestyshäiriöiden kanssa juurikin kirjastoissa. Mutta kävin katsomassa Tukholman kaupunginkirjaston sivuilta ja heillä on muutama sivukirjasto, jossa on aamuisin ja iltaisin kirjastot ilman henkilökuntaa. Mutta sisälle päästäkseen täytyy erikseen rekisteröidä kirjastokortti ja allekirjoittaa vielä käyttösopimus. Eli aivan avoimia kirjastoja ne eivät ole. Tosin sama ehkä Suomessakin käytäntönä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kortilla mennään sisään. Välillä näitä kirjastoja joillain paikkakunnilla myös suljetaan, kun on ollut häiriöitä.

      Olen nähnyt tuon dokkarin Tadzion esittäjästä. Visconti ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että löytää sen maailman kauneimman pojan, nosti ja hylkäsi pojan, kun tämä kasvoi ohi kauniin iän. Ne mainoskiertueet olivat nuorelle pojalle liikaa.

      Minä muistan, ettei elokuvassakaan tapahtunut muuta kuin pojan seuraamista. Kamera kyllä katsoi poikaa ihailijan silmin, ihmetellen pojan vaaleaa kauneutta.
      Kävin varaamassa kirjan.

      Poista
    2. Nyt sain kirjan. Käytin edellä virheellisesti sanaa novelli, romaanihan se on.

      Poista
    3. Tai ainakin pienoisromaani, vaikka novelliksi se usein myös luokitellaan. Odotan suurella mielenkiinnolla mitä ajatuksia kirja sinussa herättää!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...