Siirry pääsisältöön

Tekstit

Akateemisen eron käsikirja

Pankkihenkilö palaa huoneeseen. Hän ilmoittaa pirteästi että kaupat on tehty. Rahat on siirretty. Nyt me olemme eronneet. Ostajat nousevat. Me kättelemme. Onnittelemme heitä. Heillä ei ole meille toivotuksia, meitä ei tarvitse saati voi onnitella mistään. Me emme ole ansainneet mitään, saavuttaneet mitään. Olen lukenut uskollisesti kaikki Riikka Pulkkisen romaanit vuosien varrella sillä pidän todella paljon tarinoista, jotka käsittelevät arkipäivän draamaa. Jostain syystä Pulkkinen aiheuttaa minulle kuitenkin aina pienen pettymyksen. Viimeiselle sivulle päästyäni tunnen jääneeni ulkopuolelle, tarina sinänsä on minulle tutusta aiheista ja ongelmista mutta en koskaan tunne kuuluvani kirjan "kohderyhmään". Pulkkinen kirjoittaa mutkatonta proosaa, jota on helppo lukea mutta välillä saan jarrutella kun jokin hieno ajatus menee ohi aivan kuin huomaamatta. Sanat kantavat enemmän merkityksiä kuin ensilukemalta arvaisi. Siinä siis yksi Pulkkisen lukijan haaste: pitää malttaa lu...

Kirja, ja sen monet tulkinnat

Blogissani on ollut kovin hiljaista koko toukokuun ja syy siihen on ollut pitkäaikaisen projektini grande finale. Minulla on nyt ajokortti! Mieleni tekisi kirjoittaa tästä urakasta enemmänkin mutta viittaan nyt vain Hannu Mäkelän kertomukseen omasta autokouluajastaan, joka löytyy hänen muistelmakirjastaan 'Muistan - Vapaus'. Olemme Mäkelän kanssa hankkineet ajokorttimme suunnilleen samanikäisinä ja suunnilleen samanlaisin tuntemuksin. Mutta nyt päällimmäisenä on helpotuksen tunne ja se suurin kaikista: vapaus! Mutta olen ennättänyt tässä lukeakin ja kirjoja odottaa tuolla pinossa jotta ehtisin kirjoittaa niistä myös tänne blogiini. Sillä hassu juttu on se, että tästä blogiin kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa koko lukuprosessia. Onko sitä kirjaa kunnolla edes lukenutkaan jos ei ole siitä postausta ilmoille pykännyt? Tällä viikolla tapasin pitkästä aikaa toisen lukupiirini, vaikkakin typistetyssä muodossa, mutta väliäkö sillä kun molemmilla paikalla olevilla oli poltt...

Michelle Obama: Becoming

Kun Barack Obama valittiin presidentiksi 2008 olin innoissani. En niinkään ajatellut sitä, että hän oli ensimmäinen tummaihoinen virkaan valittu. Näin Barack ja Michelle Obamassa ennen kaikkea ikätoverini, suhteellisen vaatimattomista kotioloista maailmalle ponnistaneen ja koulutuksen voimaan uskovan "tavallisen" pariskunnan. Säästin Dagens Nyheterin numeron, jonka kannessa Obaman perhe vilkutti iloisina, muistona päivästä jolloin saimme kokea uuden poliittisen aikakauden synnyn. Näin juhlallisesti todella ajattelin enkä voinut kuvitellakaan, että kahdeksan vuoden kuluttua olisimmekin sitten jo aivan toisenlaisen aikakauden alussa. Avasin myös tämän Michelle Obaman kirjan hyvin juhlallisella mielellä. Michelle on ollut esikuvani kaikki nämä vuodet ja muistan erityisesti hänen sanansa kun seuraavan presidentin ala-arvoinen käytös järkytti. "When they go low, we go high." Olen jo kirjan ensi sivuilta otettu siitä miten sujuvasti Obama kirjoittaa. Elämäntarina j...

Erään ystävyyden muotokuva

Lähdin tämän vuoden pääsiäisenviettoon sen verran kovilla verenpainelukemilla, että päätin ottaa koko viikonlopun erittäin rennosti. Suuntana oli siis kotisohva. Ja luonnollisesti kirja! Lukeminenhan on yksi hyviksi havaituista keinoista alentaa verenpainetta. Olin suunnitellut pääsiäisen lukuseurakseni Michelle Obamaa mutta sitten satuin aukaisemaan kirja-alesta ostamani kirjan, jossa on koottuna Astrid Lindgrenin kirjeenvaihtoa saksalaisen ystävänsä kanssa. Tämä kirja pitikin minut sitten tiukasti sohvalla lukuasennossa koko pääsiäisen. Astrid Lindgren tapaa syksyllä 1953 Berliinissä Louise Hartungin ja lyhyestä tapaamisesta alkaa noin kymmenen vuotta kestänyt intensiivinen kirjeenvaihto, joka päättyy vasta Hartungin kuolemaan. Naisia yhdistää utelias mieli ja rakkaus sekä kirjallisuuteen että taiteeseen. Ja elämään! Mikään ei tunnu olevan vieras aihe Astridille ja Louiselle. Kirjeissä käydään läpi niin tavallista elämänmenoa, molempien työelämää, uusia kirjoja ja elokuvia kui...

Tämä yhteinen pallomme

Näin vaalipäivänä rauhoitan mieltäni ottamalla etäisyyttä pienen Suomen poliittiseen myllerrykseen. "Rajat kiinni" ja "ilmastohörhöilylle loppu" -huutojen kaikuessa on hyvä muistuttaa itselleen, että loppujen lopuksi mitään rajoja ei ole, on vain tämä yksi yhteinen pallomme, josta meidän tulisi pitää huolta. Astronautti Chris Hadfielin "opas elämään maapallolla" kertoo Hadfieldin oman tarinan kuinka hänestä tuli astronautti. Lapsuuden unelma oli niin vahva, että hän keskittyi koko nuoruutensa ajan tekemään valintoja, jotka voisivat auttaa häntä saavuttamaan tämän päämäärän. Toisaalta Hadfield ymmärsi jo varhain, että mahdollisuudet onnistua eivät olleet kovin realistiset. Kanadan kansalaisena mahdollisuus oli vielä pienempi. Niinpä Hadfieldin strategia oli tehdä kaikki voitava mikä veisi hänet lähemmäksi unelmaansa mutta samalla pitäen avoinna myös muita mahdollisuuksia. Taistelulentäjän koulutus toisi leivän pöytään vaikka se suurin unelma jäisikin t...

Nopeasti piirretyt pilvet

Pohjalaistalo ei ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia ja tulevaisuus. Posti toi terveisiä Suomesta, uunituoreen esikoiskirjan, ja sen mukana kirjeen, jossa kirjailija kutsui minut "avaamaan veräjän (--) istumaan Liisan kanssa jokirantaan". Olin saanut tarinan ja jotenkin tuo saatekirje sai minut tuntemaan, että tätä kirjaa ei pidä hotkaista. Se pitää lukea rauhallisesti ja tarinan vaatimalla herkkyydellä. Kun sitten olin lähdössä työmatkalle Varsovaan oli "Nopeasti piirretyt pilvet" ensimmäinen asia, jonka pakkasin kapsäkkiini. Ja Liisasta sainkin hyvän matkatoverin! Hän kertoi tarinaansa aina kun ehdin kuunnella mutta odotti kärsivällisesti sen aikaa kun joutui olemaan sivussa. Tarinan tunnelmaan oli aina helppo päästä uudelleen. Paula Nivukoski teki tarinan jo itse kirjoitusprosessista. Kaikki alkoi 100 Kirjettä -projektista, jolloin hän Suomen 100-vuotisjuhlavuonna kirjoitti kirjeen sadalle itselleen tuntemattomalle...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...