Siirry pääsisältöön

Reidar ulos muotista

 


Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?!

Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin. 

Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja näin nykyajan näkökulmasta katsottuna ei seksuaalista suuntaumista välttämättä tarvitse julkisuuteen tuodakaan. Nykyään se ei onneksi edes ole mikään ihmetyksen aihe - ainakaan täällä Ruotsissa. 

Noora Vaarala tuo kirjassaan kuitenkin aivan uuden ulottuvuuden Särestöniemen taiteeseen. Kannattaa katsoa siis vähän tarkemmin kun seuraavan kerran näkee Särestönimen maalauksia. Toisiaan syleilevä karhupari symboloi myös miesten välistä rakkautta. Kirjassa tulevat esiin myös Särestöniemen rakastetulleen Yrjö Kaijärvelle kirjoittamat kirjeet, joiden runollisuus paljastaa syvällisen taiteilijasielun.

Omat mielikuvani Särestöniemestä olivat ennen tätä kirjaa juuri niitä 70- ja 80-lukujan lehtiotsikoita, joita Vaarala kirjassaan ruotii. Särestöniemi oli showmiehiä ja media oli leikissä mukana. Vaarala kumoaa tämän yksipuolisen kuvan ja tuloksena on teos, josta Reidar suorastaan pursuaa ulos. Kirja on karnevalistinen kunnianosoitus taiteilijalle, joka oli niin paljon muuta kuin median yksioikoisesti lanseerama "Lapin shamaani".

Ja koska olen siis saanut Särestöniemi-tietoni lähinnä Hymy-lehden sivuilta, saan yllättyä moneen kertaan. Särestöniemi ei ollut suinkaan mikään itseoppinut erakkotaiteilija. Hän kävi taideopintoja sekä Helsingissä että silloisessa Leningradissa. Lisäksi hän matkusteli aktiivisesti, jopa Etelämerta myöten. Särestöniemen identiteetti ei ollut niinkään suomalainen, vaan hän oli Pohjoisen kasvatti ja asukas. Media yritti häntä pusertaa sen ajan tiukkaan muottiin, mutta tuloksena oli irvikuva. 

Hän oli marginaalin marginaalia. 1970-luvun suomalaisessa mediakuvastossa ei ole minkäänlaista mallia siihen, miten Reidaria olisi pitänyt katsoa ja ymmärtää. Lappilaisia ei juuri näkynyt, homoja ei juuri näkynyt. Lappilainen homo? Mahdoton juttu.

 Noora Vaarala on itse kasvanut Särestöniemen kotiseudulla Kittilässä, mutta myös hänelle Särestöniemi oli tuttu lähinnä julkisen kuvansa kautta. Kirjaansa Vaarala kuvaa tutkimusmatkaksi, jonka tarkoituksena on paikata Särestöniemen puutteellista julkista kuvaa. 

Ja kirjaa oli todella hauska lukea! Vaarala pistää tässä myös itsensä peliin, hieman samaan tyyliin kuin esimerkiksi Anna Kortelainen usein kirjoissaan tekee. Kirjasta tulee näin henkilökohtainen ja intiimi. Pidän tästä tyylistä, tosin lukijana saa olla vähän varovainen, ettei ihan kaikkea pureksimatta niele. Vaaralallakin on omat suosikkinsa ja joissakin kohdin hän kärjistää tilanteita tarpeettomasti. Tämä tulee mielestäni erityisesti esille Särestönimen perintökiistaa selvitellessä. Vaaralan kirja ei ehkä tuo esille ihan kaikkia faktoja?

Nyt pitää sitten päästä katsomaan niitä Särestöniemen tauluja! Olen nähnyt elämässäni vain yhden, tosin elin maalauksen (Ilves ja Jäämeri kohtaavat) kanssa lähes päivittäin ollessani töissä Urho Kekkosen museossa Tamminiemessä. Kesällä 2026 näyttää avautuvan mahdollisuus meille Etelä-Suomessa liikkuvillekin kun Taidekeskus Salmela avaa laajan näyttelyn Kouvolan Vuohijärvellä. Aika mennä siis kohtaamaan Särestöniemi uusin silmin.

***

Noora Vaarala: Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025)

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Marjatta Mentula21/11/25 15:34

    Ja korostettakoon vielä - kröhöm - että Vuohijärvi ja Salmela kuuluvat kulttuurikaupunki Kouvolaan, jolla myös on väärä imago. Meillä oli laaja Särestöniemi-näyttely jo viime kesänä
    Tästä ensi kesänä avautuvasta näyttelystä tulee Suomen suurin, se päivittyy vuosittain ja on esillä useamman vuoden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee22/11/25 13:09

      Totta!! Kouvola taiteen maailmankartalle! Pistin sen nyt vielä tuohon itse tekstiinkin selvennykseksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...
19 kommenttia
Lue lisää