Siirry pääsisältöön

Kun keski-ikäinen ihminen alkaa miettiä elämäänsä uusiksi

 


Olin todella hämmästynyt kun viime vuoden lukusaldoani laskiessani sain tulokseksi 90 luettua kirjaa. Yleensä luen noin 60-70 kirjaa vuosittain. Mutta sitten äkkäsin, että aloin viime vuonna käydä tiheämmin toimistolla töissä, mikä taas tarkoitti enemmän metrossa istumista. Ja metrossa luen aina kirjaa. Yksi toimistopäivä tarkoittaa 2 x 42 minuuttia lukuaikaa!  

Luenkin sitten työmatkoillani ihan kaikkea, laidasta laitaan. Ainoa kirja, jota en vuoden aikana kelpuuttanut mukaan, oli Heini Junkkaalan Saisio-kirja, mutta sekin seuloutui vain kokonsa vuoksi. 1000 sivua on yksinkertaisesti liikaa.

Joskus kohdalle osuu kirja, joka on kuin räätälöity työmoodiin pääsemiseksi. Sellainen oli tämä Michiko Aoyaman "What you are looking for is in the library". Ja kiitos siitä, että ylipäänsä löysin kirjan menee Elegialle, jolta olen saanut paljon muitakin osuvia vinkkejä aasialaiseen kulttuuriin liittyen. Elegia kirjottaa omassa postauksessaan Aoyaman kirjasta, että se on "toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen". Hän jopa lupaili, että tämä saattaisi palauttaa uskon ihmiskuntaan. Ja kyllä - näin kävi!

Kirja sisältää viiden eri ihmisen elämäntarinan, joilla kaikilla on jonkinlainen pattitilanne elämässä, monilla juuri työuraan liittyen. Kaikkien tiet vievät kuin sattumien kautta paikallisessa toimintakeskuksessa sijaitsevaan kirjastoon, jossa työskentelevät kirjastonhoitaja Sayuri Komachi sekä kirjastoharjoittelija Nozomi Morinaga. Tämä parivaljakko onnistuu palauttamaan kunkin viidestä henkilöstä taas raiteilleen. Tähän tarvitaan kirjastonhoitajan tiukka kysymys "Mitä etsit?" ja etsittyjen kirjojen päälle bonuskirja, joka on jotain aivan muuta kuin henkilö on tullut hakemaan. Mutta juuri tästä kirjasta löytyy aina lopulta vastaus siihen alkuperäiseen kysymykseen. Maagista!

Sain kirjasta niin monta hyvää ja oivaltavaa elämänohjetta, että mietin jo pitäisikö tämä kirja hankkia omaan hyllyyn. Mutta ehkä riittää, jos pistän ne tähän nyt muistiin:

Ensinnäkin, ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi jos haluaa toteuttaa jonkun haaveen. Elämää voi yrittää suunnata pikkuhiljaa siihen suuntaan, että pystyy tekemään myös itselleen tärkeitä asioita. Palkkatyö, jos sellainen on, voi olla todella hyödyllinen tulonlähteenä, jonka turvin voi sitten toteuttaa itseään muilla elämänalueilla.

Ja sitten ehkä se tärkein ohje: kaiva sieltä, missä seisot. Rakenna ympärillesi yhteisö, jossa viihdyt ja jonka kanssa voit yhdessä rakentaa maailmaa sellaiseksi, jossa viihdyt. Aoyaman kirjan kaunein sanoma on juuri yhteisöllisyys ja se miten tärkeitä asioita voi oppia yllättäviltäkin tahoilta. Kun puhuu haaveistaan ääneen, ne saattavat yhtäkkiä lähteä lentoon.

On myös turha stressata tulevasta, tärkeintä on elää tässä ja nyt. Kannattaa tehdä asioita, esimerkiksi opiskella, vaikka ei välttämättä ole vielä selvillä mihin suuntaan on menossa. Pahin virhe on, jos jää vain odottelemaan jotain "jumalaista" sattumaa tai tienviittaa. Koska sitten kun se "sattuma" tulee, on paikalleen jämähtänyt kivi sammaloitunut jo aikoja sitten.

**

Sattumoisin luin samoihin aikoihin työpaikan lounaskeittiössä artikkelin Svenska Dagbladetissa (valitettavasti maksumuurin takana), jossa ruotsalainen historioitsija David Larsson Heidenblad miettii keski-iän mukanaan tuomia muutoksia ja miten niihin pitäisi suhtautua. Hän siteeraa Herminia Ibarran kirjaa "Working identity; Unconventional strategies for reinventing your career" vuodelta 2003, jossa Ibarra painottaa meillä kaikilla olevan monia "mahdollisia itsejä" (possible selves). Näitä ei voi kuitenkaan löytää vain kirjoja lukemalla tai itsekseen ajattelemalla vaan nimenomaan tutkimalla, mitä erilaiset vaihtoehdot käytännössä tarkoittaisivat. 

Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi jonkun sivutoimen ottamista tai muunlaisten kokeilujen harjoittamista. Ibarran tutkimustyö osoittaa, että jos haluaa muuttaa elämäänsä on käännyttävä pikemminkin ulos- kuin sisäänpäin. Keski-iässä oleva ihminen kehittää uusia identiteettejä ja olosuhteita nimenomaan tekojen kautta.

Olen itse juuri sellaisessa solmukohdassa, jossa mietin työuralleni uutta polkua ja ehkä juuri sen takia tämä Aoyaman kirja sai pääni surisemaan. Ehkäpä palaan vielä tuohon Ibarrankin kirjaan täällä blogissani, tulin nimittäin siihen tulokseen että se kirja on saatava pikimmiten omaan hyllyyn. 

Kokeiluja olen jo tehnytkin, työurani ohessa. Saksankielen opiskeluni on todella arvoituksellinen ovi - löytyisikö sieltä jotakin uutta? Nämä blogikirjoituksenikin näen myös hyödyllisenä "kokeiluna" - olisiko minusta kirjoittamaan pidempiäkin tekstejä?

Juuri nyt, Aoyaman kirjan luettuani, tunnen oloni rauhalliseksi. Ei kannata stressata, pääasia että teen itselleni mieleisiä asioita ja tapaan ihmisiä. Aika näyttää sitten, mitä kaikkea tästä ihmisestä tulikaan.

**

Michiko Aoyama: What you are looking for is in the library (Doubleday 2023)

Englanniksi kääntänyt Alison Watts


Kommentit

  1. Kiinnostava kirja. Toivottavasti se käännetään suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomennos olisi tosiaan paikallaan tälle kirjalle!

      Poista
  2. Ihan mahtavaa kuulla, että luit tämän ja vieläpä pidit! Joskus kun kehuu paljon kirjaa, niin syntyy huoli, että entäs jos se sitten muiden mielestä onkin ihan paska :D Vaikka makuasioitahan nämä ovat, mutta selkeästi olet saanut tästä irti sellaista iloa ja rauhaa, jota itsekin koin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tämä kirja "resonoi" täydellisesti tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa 😀 Silläkin kun on merkitystä, milloin sen kirjan lukee - monta kertaa joku aikaisemmin kesken jäänyt kirja onkin sitten myöhemmin ollut yllättäen todella kiinnostava. Kiitos vielä vinkistä!! (Tunnistan tuon huolen kun jotakin kirjaa kehuu maasta taivaisiin ja sitten toinen sanookin vain, että se oli ihan ookoo 🤨)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...