Siirry pääsisältöön

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

 


Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta... 

Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan?

Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea.

Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit erityisen paljon Ann Napolitanon kirjasta, lopeta postaukseni lukeminen tähän!

Aloin lukea kirjaa positiivisin mielin, sillä ennakkotietojeni perusteella odottelin hienoa perhesaagaa ja yllättäviä juonenkäänteitä. Aika pian kuitenkin mietin, että kirjassa on jotain tuttua. Tuli mieleen sekä Hanya Yanagiharan Pieni elämä (josta pidin paljon) että Elena Ferranten Napoli-sarja (joka oli kaikessa yksityiskohtaisuudessaan tuskastuttavaa luettavaa). 

Sitten eräänä päivänä jouduin töissä kahlaamaan läpi ison määrän tekoälyllä tuotettuja tekstin pätkiä ja silloin välähti. Tämähän on kuin Ann Napolitanon romaanin tekstiä! Sujuvaa, täsmällisesti eteenpäin menevää juonenkerrontaa, jossa henkilöt pysyvät ruodussaan. Aivan kuin AI olisi saanut käskyn luoda tietyn tyyppiset henkilöhahmot, joiden välille rakennetaan tarinan eteenpäin kuljettamiseen tarvittava määrä yhteyksiä. 

Sanottakoon nyt kuitenkin, että kirja on todennäköisesti ihan oikean ihmisen luoma teos. Mutta mielestäni teksti on kirjoitettu tyylillä, jonka ehkä ajatellaan myyvän helpoiten. Olisiko tässä jopa ajateltu jo valmiiksi äänikirjamarkkinoita?

*

En ala tässä sen kummemmin selostamaan kirjan juonta tai henkilöitä, koska - suoraan sanoen - en innostunut kirjassa oikeastaan mistään. Ainoa syy miksi luin kirjan loppuun oli se, että se oli lukupiirimme seuraava kirja. Mutta tässä muutama hajahavainto:

- Kirjan henkilöt jäivät hyvin pinnallisiksi. Heidän tekemänsä päätökset tuntuivat osin täysin päättömiltä, sillä henkilöiden kuvaus (tai sen puuttuminen) ei millään tavalla tukenut heidän toimintaansa.

- Kirjassa syntyy kaksi tyttölasta, joista kumpikin kasvaa aikuiseksi ilman isää. Kirjailija väittää kirkkain silmin, että kumpikaan tytöistä ei kyseenalaistanut äitiensä päätöstä olla paljastamatta isää. Eikö siis edes teinivuosina tullut sitä vaihetta, että edes jompikumpi tytöistä olisi halunnut tietää isänsä nimen?

- Toinen tytöistä (Izzy) oli saanut kuulla samanikäisestään serkustaan (Alice), vaikka he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Eikö tämäkään tieto herättänyt sen vertaa mielenkiintoa, että Izzy olisi hiukan vanhempana alkanut etsiä tietoa serkustaan? Tarinan loppuvaiheessa elettiin kuitenkin jo internetin aikakautta.

- Perheen äidin päätös jättää kaikki neljä aikuista tytärtään ja muuttaa Floridaan heti miehensä kuoleman jälkeen oli yksi näistä käsittämättömistä päätöksistä. Varsinkin kun tulossa oli samanaikaan kaksi lastenlasta. Yhtä käsittämätön on myös lopun suuri grand finale, jossa kaikki vuosikymmenten erimielisyydet pyyhkäistään kerralla pois.

- Tarinan lomaan oli myös ripoteltu täysin irrallisia yksityiskohtia, jotka tuntuivat osin naurettaviltakin sillä ne eivät mitenkään syventäneet henkilökuvausta tai juonta. Aivan kuin AI olisi saanut käskyn sijoittaa säännöllisin väliajoin kohtauksia, jotka muistuttavat lukijaa siitä, että kysymys on ihan "oikeasta" elämästä.

*

Tässä eräänä aamuna tunnelbanassa satuin kuulemaan kun kaksi keski-ikäistä miestä kohtasivat sattumalta. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut selvästikin useampi vuosi, sillä elämän tapahtumat selvitettiin suurempien muutosten avulla. Ensin tuli uutiset uudesta kodista, työpaikanvaihdoksesta sekä tyttären juuri alkaneesta vaihto-oppilasvuodesta. 

Toinen miehistä oli epäilyttävän hiljaa, mietin oliko hänellä jotain vähemmän repäisevää kerrottavana - avioerosta tai sairaudesta ei ehkä halua puhua julkisissa kulkuvälineissä. Jäin kuuntelemaan miesten jutustelua (samalla kun olin lukevinani kirjaa) ja mieltä ärsytti, etten saanut kuulla enemmän yksityiskohtia. 

Ja juuri sama minua ärsytti tässä Napolitanon Kaunokaiset-kirjassa. Kirjan kertojaääni oli kuin nämä kaksi miestä, jotka raportoivat toisilleen elämän tärkeät käänteet. Ongelma oli vain, että kirjasta jäi nyt pois kaikki se, mitä tapahtui näiden elämän käännekohtien välillä - se kaikki, mikä oikeasti on kiinnostavaa. 

Elämä.

**

Ann Napolitano: Hello Beautiful (Viking 2023)

Suomennettu nimellä Kaunokaisia (suomennos Minna Kujamäki, WSOY 2024)

Kommentit

  1. Mielenkiintoista.
    Välistä kirjallisuuden maailmassa luodaan turhia odotuksia isolla mainoskampanjalla ja saadaan paljon lukijoita keskinkertaiselle teokselle, jonka luettua lukijalle jää halju olo "tässäkö se oli".
    Olen muutaman kirjan kohdalla tuntenut samansuuntaisesti kuin sinä tätä Napolitanon kirjaa lukiessa.
    Onko tosiaan laskelmoitu, että kun Yanagihara ja Ferrante myyvät, niin matkitaan niiden piirteitä ja saadaan aikaan bestseller? Mutta sehän ei riitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yleensä kirjoita näin negatiivisesti lukemistani kirjoista, huonot kirjat päätyvät harvoin tänne blogiini. Mutta juuri tämän kirjan kohdalla tunsin, että on hyvä saada esille vähän toisenlaisiakin lukukokemuksia.Lisäksi löysin netistä ainakin yhden toisen arvion, jossa epäiltiin että tekoälyllä olisi sormensa pelissä.

      Mutta sen verran tämä jäi nyt kaivelemaan, että olen varannut kirjastosta Napolitanon aikaisemman kirjan. Haluan nähdä minkälaista tekstiä silloin on syntynyt 😊

      Poista
    2. Minusta on aina virkistävää lukea perusteltua kirjoitusta siitä, jos joku ei pidä jostain kirjasta. Itse en vain useinkaan osaa analysoida vastenmielisyyden tunteitani.

      Poista
    3. Juuri tämän kirjan kohdalla olisi muuten mielenkiintoista lukea myös miksi sitä pidetään niin hyvänä. "Loistava lukuromaani" ei kerro oikeastaan mitään. Luen kaikki tästä kirjasta näkemäni arviot, tämä on todella jäänyt kaihertamaan mieltä 😀

      Poista
  2. Minusta on hyvä kirjoittaa “risumietteitäkin”, kun eivät kaikki kirjat voi mitenkään kaikkia koskettaa ja subjektiivisia kokemuksiahan nämä ovat. Kaunokaisten lukemista olen ehkäillyt tyyliin “luen joskus jos en muuta keksi” (eli tuskin ikinä, heh) mutta nyt se lensi siitäkin ehkä-laarista kaaressa EI-laariin. Kirjoituksesi vahvistaa omaa intuitiotani siitä, ettei kirja ole minua varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin tosiaan lämpimästi suositella, että ei kannata lukea - paitsi jos pidit siitä Ferranten Napoli-sarjasta, silloin voisit tykätäkin 😉

      Poista
    2. En ole lukenut Ferranten Napoli-sarjaa, en tiedä luenko ikinä (on siis siellä "luen, jos en muuta keksi" -osastolla) Pienen elämän olen lukenut ja sitä inhosin. :D

      Poista
    3. Okei, siinä tapauksessa: älä lue tätä 😄

      Poista
  3. Kuulostaa tutulta tuo junamatkasi :) Tuo kuuntelu oli parasta hupia puolen tunnin lähijunamatkalla Espoosta Hkiin minulla. Silloin siis, kun en lukenut, jota kyllä enimmäkseen tein. Välillä oli kuin olisi elokuvissa käynyt. Kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa hurjalta tuo, että olisi salassa AI:llä tehty kirja. Ei toisaalta yllättäisi millään tavalla, onhan kirjamaailmassakin kaikenlaisia huijauksia ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tämä on vielä vain oma pieni konspiraatioteoriani, teksti oli jotenkin niin hirveän tylsää luettavaa :)

      Poista
  5. Sain omassa blogissani vihjeen, että täältä löytyy hengenheimolainen. Minullakin Napolitanon kirja kirvoitti epätyypillisen kriittisen arvion, johon olen toivonut vertaiskokemuksia. Yksi niitä kirjoja, joiden suosiota on vaikea ymmärtää. Minulle vastaava oli myös Delia Owensin Suon villi laulu. Sijoitan nämä samaan kategoriaan. Sen sijaan Ferrante-faniksi tunnustaudun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sana siis on kiirinyt, että täällä toinen mokoma joka ei tykännyt 😀 Minulla on ollut vähän jo tunnontuskia siitä, että näin teilasin mutta tämä hypetys on jotenkin niin outo ilmiö, että oli pakko sanoa mitä mieltä olen kirjasta. Kiitos, että kävit antamassa vertaistukea!!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Ai ettenkö muka lue mieskirjailijoita - tässä kesän symppiskirja!

  En tiedä teenkö vain itse tästä ongelman vai pitäisikö oikeasti huolestua, mutta luen pääosin naiskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Ehkä vain noin 5-10% lukemistani kirjoista on mieskirjailijoiden kirjoittamia. Ja se on todella vähän! En valitse naiskirjailijoita mitenkään tietoisesti, mutta... totuus on se, että naiskirjailijoiden kirjojen aiheet kiinnostavat minua enemmän. Pidän historiallisista romaaneista ja elämäkerroista ja usein naiset kirjoittavat juuri niistä historian sivujen pimentoon jääneistä henkilöistä, usein toisista naisista.  Yksi näistä tänä vuonna löytämistäni naisista on esimerkiksi George Orwellin vaimo Eileen Blair , josta Anna Funder on kirjoittanut todella valaisevan ja myös hyvin henkilökohtaisen kirjan. Juuri tätä kirjaa minun on edes vaikea kuvitella, että mies olisi kirjoittanut.  Mutta kun joku itseäni kiinnostava aihe vilahtaa ohi kirjablogissa tai sosiaalisessa mediassa niin en katso onko kirjailija mies vai nainen. Kuten nyt esimerkiksi tämä David

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle