Siirry pääsisältöön

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

 


Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi. 

Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja!

Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruotsalaisten mielikuvia.

Jossain vaiheessa kirjaa alan rinnastaa itseäni kirjan henkilöihin. Olenhan Ruotsissa asuva suomalaisnainen - näinkö ruotsalaiset näkevät meidät suomalaiset? Ja nimenomaan naiset? Myönnettäköön, että teinityttäreni hyssyttelee minua ajoittain julkisilla paikoilla kun puhun kuulemma kovaan ääneen. Mutta ei se ole aggressiota vaan selkeää itsensä ilmaisemista!

Mieleeni nousee lopulta jopa vihamielisiä tunteita kirjailijaa kohtaan. Että eipä uskaltanut ruotsalaiskirjailija lähteä irrottelemaan millään ruotsalaisklassikolla, vaan piti mennä hakemaan materiaali Suomesta. Kun suomalaisethan ovat tunnetusti niin "alkukantaisia" ja "metsäläisiä"... Hah!

**

Kyseessä on tietysti ruotsalaisen Anneli Jordahlin vuonna 2022 ilmestynyt romaani "Karhunkaatajan tyttäret", joka nousi myös ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjaa on täällä kehuttu omaperäiseksi ja sen kieltä "hauskaksi ja teräväksi" (Dagens Nyheter). Sen on myös luonnehdittu olevan "tyylikäs kunnianosoitus Aleksis Kivelle" ja samalla teos, joka "tarkastelee sukupuolirooleja, sisarusten välistä kilpailua ja perheen sisäistä valtapeliä" (Svenska Dagbladet). 

Onko minulla oikeus lytätä näin "hauska ja terävä" kirja"? Joka vielä kaiken lisäksi on ollut August-ehdokas?

**

Onneksi sain purkaa mielipahaani kirjapiirissä. Kävi nimittäin ilmi, että kirjan voi tosiaan lukea myös toisella, huomattavasti neutraalimmalla, tavalla. 

Ensimmäinen virheeni oli se, että luin kirjan alkuperäiskielellä eli ruotsiksi. Jos olisin lukenut kirjan suomenkielisen käännöksen, olisin ehkä välttynyt kielen asettamasta ulkopuolisesta kertoja-näkökulmasta, joka minulla siis henkilöityi vahvasti ruotsalaisiin. Suomeksi kirjan lukeneet lukupiiritoverini eivät tätä asetelmaa tunnistaneet.

Todennäköisesti minun olisi myös kannattanut kuunnella kirja äänikirjana, sillä sekä suomenkielinen lukija Krista Kosonen että ruotsinkielisen tekstin lukija Stina Ekblad ovat saaneet paljon kehuja. Ja juuri minun kaltaiselleni herkälle lukijalle tällainen ulkopuolinen lukijaääni toisi turvallisen etäisyyden itse tekstiin. Nyt jäin oman päänsisäisen lukijani panttivangiksi.

Tiedän olevani erityisen herkkä raa'alle kielenkäytölle (Katja Ketun "Kätilö" esimerkiksi jäi minulta ikuisesti kesken), mutta ehkäpä jos kokeilisin kirjasta tehtyä ranskannosta? Jo käännöksen nimi "Les Filles du chasseurs d'ours" (kääntäjä Anna Gibson) saa mieleni laantumaan. 

Lopuksi minun myös kannattanee varata muutama terapiakerta, jotta voin käydä läpi tätä selvästikin oireilevaa vähemmistöidentiteettiäni. Luulin olevani tasapainossa, mutta Anneli Jordahl osoitti minun olleen väärässä.

**

Anneli Jordahl: Björnjägarens döttrar. En berättelse om sju systrar (Norstedts 2022)

Suomennettu: Karhunkaatajan tyttäret (Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023)


Kommentit

  1. Vasta oli joku Hesarin juttu ruotsalaissuomalaisesta naisartistista, joka kokee että juuri nyt suomalaisuus on siistiä. Oli tehnyt biisinkin suomeksi. Aiemmin häntäkin oli hävettänyt... Ruotsalaiset taitavat mielellään pitää yllä mainetta itsestään hyvin suvaitsevaisina ihmisinä, mutta ei se ihan koko totuus taida olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miriam Bryant on yksi Ruotsin tämän hetken tunnetuimpia artisteja, mutta hänen suomalaistaustastaan ei ole valtamediassa puhuttu ja tämäkin uutinen, että hän levyttää suomeksi, on uutisoitu vain ruotsinsuomalaisessa mediassa ja Suomessa. En tulkitse sitä niinkään suvaitsemattomuutena vaan ihan vain ruotsalaisten välinpitämättömyytenä. Heitä ei kiinnosta 🫤

      Poista
  2. Mietin kyllä, olisiko Nina Wähän Perintö-romaanin perhe voinut asua Tornionjoen länsirannalla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wähän Perintö-romaani kävi tosiaan mielessä monta kertaa, mietin että pitikö sekin romaani siirtää rajan yli Suomen puolelle että voisi irroitella paremmin 🤨

      Poista
  3. Mää tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta. Peilasin tätä lukuhetkellä opinnoissani menneillä olleeseen kurssiin Asiakkaan osallisuuden tukeminen ja mun mielestä tässä kirjassa näkyi se osattomuus tosi hyvin. Siskosten isä esti tyttäriltään osallisuudeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan yksi tärkeä teema, mutta multa meni kaikki ohi kun vain puhisin kiukustuneena. Mutta yritän nyt lukea tämän vielä suomeksi ja rauhallisemmin mielin, lukupiiritoverit vinkkasivat että sieltä tosiaankin löytyy paljon hyviä teemoja!

      Poista
  4. Heti nousi kiinnostus tähän kirjaan ja kävin varaamassa sen. Minua ihmetyttää näin kirjaa vielä lukematta se, että nämä raakalaisina elävät naiset on sijoitettu elämään nykyaikaan. Mutta - perästä kuuluu, olen jonossa sijalla 4.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tätäpä juuri pohdimme myös lukupiirissämme, tarinassa on nimittäin muutama epälooginen yksityiskohta. Mutta paras veikkaus oli, että tarina saattaisikin sijoittua tulevaisuuteen!

      Poista
    2. Ohho, dystopia.
      Minä olen kyllä pitänyt Ketun tyylistä. Ainoa, joka on minusta aivan liian raaka ja eritteinen on Piippuhylly, jossa on ilmeisesti Kätilön rakennnnusaineista ylijäänyttä materiaalia. Jos ei tietäisi kirjailijaa ja hänen aiempia teoksiaan, niin nämä novellit voiis lukea pornokirjallisuutena.
      Kettu sanoi jossain haastattelussa, että hänen on pitänyt ajaa itsensä aina kirjoittaesssa siihen kieleen ja se oli käynyt raskaaksi.

      Poista
    3. Siis nyt kun sanot "dystopia" niin mietin, että olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän jos olisin lukenut sen tämän nimikkeen alla!

      Aloitin muuten nyt Katja Ketun uusimman, "Erään kissan tutkimuksia", ja täytyy sanoa, että joko Kettu on maltillistanut kieltään tai sitten minä olen kasvattanut paksumman nahan. Todella mielenkiintoinen kirja lukea!

      Poista
    4. Joo, palautan selailtuna. Ei kiinnosta tarpeeksi.

      Poista
    5. Se oli kyllä varsinainen sekametelisoppa koko kirja 🤭

      Poista
  5. Minulla sama kokemus tästä kirjasta alkuun - ja niinpä lopetin sen lukemisen ;) Ei kiinnostanut ollenkaan. Myös Katja Kettu on jäänyt lukematta, en kestä noita verikekkereitä, överiä himokkuutta ja ruumiillisuutta, pelottavia Lapin naisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa kuulla 😊 Luitko muuten ruotsiksi vai suomeksi? Mietin, että olisiko tämä sittenkin ollut parempi suomenkielisenä käännöksenä.

      Poista
    2. Suomeksi luin, ei auttanut, sisältö siinä tökki, ei kieli tai väline :D

      Poista
  6. Kiinnostavaa! Täytyy lisätä tämä suomikirjalistalleni, sillä haluan testata miten tämän itse kokisin. Mahtavaa siis, kun tämä on suomennettukin.

    Olen lukenut joskus Susanna Alakosken Sikalat ja siitä tulee mieleeni enää muun muassa juopottelu ja lasten heitteillejättö. Muistelisin kuitenkin aikanaan pitäneeni kirjasta.

    Luin jokunen aika sitten irlantilaisen kirjailijan dekkarin, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Myös iso osa henkilöistä oli (olevinaan) suomalaisia. Kirja kävi hermoilleni, koska koin suomikuvauksen olevan niin vieras ja jotenkin romantisoitu, etten varsinaisesti tunnistanut siitä “suomalaisuutta”. Asian olisi tietysti voinut kuitata huumorilla, mutta ei jostain syystä naurattanut: lähinnä silmät pyöri kuopissaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri vähän aikaa sitten Alakosken Sikalat-kirjan filmatisoinnin ja kyllä teki pahaa katsoa. Itse tarinanahan se on loistava, mutta kun ne juovuksissa örveltävät vanhemmat ovat suomalaisia niin se on näin ruotsinsuomalaisena todella rankkaa katseltavaa. Ville Virtanen ja Outi Mäenpää tekevät hienot roolisuositukset, mutta heidän roolejahaan ei hirveästi täällä noteerattu, lähinnä hehkutettiin Noomi ja Ola Rapacea, jotka taas minun mielestäni tekivät aika perusroolit, ei mitään sen ihmeellisempää.No niin, taas tämä ruotsinsuomalainen katkeruus nostaa päätään näemmä...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...