Siirry pääsisältöön

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

 


Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi. 

Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja!

Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruotsalaisten mielikuvia.

Jossain vaiheessa kirjaa alan rinnastaa itseäni kirjan henkilöihin. Olenhan Ruotsissa asuva suomalaisnainen - näinkö ruotsalaiset näkevät meidät suomalaiset? Ja nimenomaan naiset? Myönnettäköön, että teinityttäreni hyssyttelee minua ajoittain julkisilla paikoilla kun puhun kuulemma kovaan ääneen. Mutta ei se ole aggressiota vaan selkeää itsensä ilmaisemista!

Mieleeni nousee lopulta jopa vihamielisiä tunteita kirjailijaa kohtaan. Että eipä uskaltanut ruotsalaiskirjailija lähteä irrottelemaan millään ruotsalaisklassikolla, vaan piti mennä hakemaan materiaali Suomesta. Kun suomalaisethan ovat tunnetusti niin "alkukantaisia" ja "metsäläisiä"... Hah!

**

Kyseessä on tietysti ruotsalaisen Anneli Jordahlin vuonna 2022 ilmestynyt romaani "Karhunkaatajan tyttäret", joka nousi myös ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjaa on täällä kehuttu omaperäiseksi ja sen kieltä "hauskaksi ja teräväksi" (Dagens Nyheter). Sen on myös luonnehdittu olevan "tyylikäs kunnianosoitus Aleksis Kivelle" ja samalla teos, joka "tarkastelee sukupuolirooleja, sisarusten välistä kilpailua ja perheen sisäistä valtapeliä" (Svenska Dagbladet). 

Onko minulla oikeus lytätä näin "hauska ja terävä" kirja"? Joka vielä kaiken lisäksi on ollut August-ehdokas?

**

Onneksi sain purkaa mielipahaani kirjapiirissä. Kävi nimittäin ilmi, että kirjan voi tosiaan lukea myös toisella, huomattavasti neutraalimmalla, tavalla. 

Ensimmäinen virheeni oli se, että luin kirjan alkuperäiskielellä eli ruotsiksi. Jos olisin lukenut kirjan suomenkielisen käännöksen, olisin ehkä välttynyt kielen asettamasta ulkopuolisesta kertoja-näkökulmasta, joka minulla siis henkilöityi vahvasti ruotsalaisiin. Suomeksi kirjan lukeneet lukupiiritoverini eivät tätä asetelmaa tunnistaneet.

Todennäköisesti minun olisi myös kannattanut kuunnella kirja äänikirjana, sillä sekä suomenkielinen lukija Krista Kosonen että ruotsinkielisen tekstin lukija Stina Ekblad ovat saaneet paljon kehuja. Ja juuri minun kaltaiselleni herkälle lukijalle tällainen ulkopuolinen lukijaääni toisi turvallisen etäisyyden itse tekstiin. Nyt jäin oman päänsisäisen lukijani panttivangiksi.

Tiedän olevani erityisen herkkä raa'alle kielenkäytölle (Katja Ketun "Kätilö" esimerkiksi jäi minulta ikuisesti kesken), mutta ehkäpä jos kokeilisin kirjasta tehtyä ranskannosta? Jo käännöksen nimi "Les Filles du chasseurs d'ours" (kääntäjä Anna Gibson) saa mieleni laantumaan. 

Lopuksi minun myös kannattanee varata muutama terapiakerta, jotta voin käydä läpi tätä selvästikin oireilevaa vähemmistöidentiteettiäni. Luulin olevani tasapainossa, mutta Anneli Jordahl osoitti minun olleen väärässä.

**

Anneli Jordahl: Björnjägarens döttrar. En berättelse om sju systrar (Norstedts 2022)

Suomennettu: Karhunkaatajan tyttäret (Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023)


Kommentit

  1. Vasta oli joku Hesarin juttu ruotsalaissuomalaisesta naisartistista, joka kokee että juuri nyt suomalaisuus on siistiä. Oli tehnyt biisinkin suomeksi. Aiemmin häntäkin oli hävettänyt... Ruotsalaiset taitavat mielellään pitää yllä mainetta itsestään hyvin suvaitsevaisina ihmisinä, mutta ei se ihan koko totuus taida olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miriam Bryant on yksi Ruotsin tämän hetken tunnetuimpia artisteja, mutta hänen suomalaistaustastaan ei ole valtamediassa puhuttu ja tämäkin uutinen, että hän levyttää suomeksi, on uutisoitu vain ruotsinsuomalaisessa mediassa ja Suomessa. En tulkitse sitä niinkään suvaitsemattomuutena vaan ihan vain ruotsalaisten välinpitämättömyytenä. Heitä ei kiinnosta 🫤

      Poista
  2. Mietin kyllä, olisiko Nina Wähän Perintö-romaanin perhe voinut asua Tornionjoen länsirannalla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wähän Perintö-romaani kävi tosiaan mielessä monta kertaa, mietin että pitikö sekin romaani siirtää rajan yli Suomen puolelle että voisi irroitella paremmin 🤨

      Poista
  3. Mää tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta. Peilasin tätä lukuhetkellä opinnoissani menneillä olleeseen kurssiin Asiakkaan osallisuuden tukeminen ja mun mielestä tässä kirjassa näkyi se osattomuus tosi hyvin. Siskosten isä esti tyttäriltään osallisuudeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan yksi tärkeä teema, mutta multa meni kaikki ohi kun vain puhisin kiukustuneena. Mutta yritän nyt lukea tämän vielä suomeksi ja rauhallisemmin mielin, lukupiiritoverit vinkkasivat että sieltä tosiaankin löytyy paljon hyviä teemoja!

      Poista
  4. Heti nousi kiinnostus tähän kirjaan ja kävin varaamassa sen. Minua ihmetyttää näin kirjaa vielä lukematta se, että nämä raakalaisina elävät naiset on sijoitettu elämään nykyaikaan. Mutta - perästä kuuluu, olen jonossa sijalla 4.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tätäpä juuri pohdimme myös lukupiirissämme, tarinassa on nimittäin muutama epälooginen yksityiskohta. Mutta paras veikkaus oli, että tarina saattaisikin sijoittua tulevaisuuteen!

      Poista
    2. Ohho, dystopia.
      Minä olen kyllä pitänyt Ketun tyylistä. Ainoa, joka on minusta aivan liian raaka ja eritteinen on Piippuhylly, jossa on ilmeisesti Kätilön rakennnnusaineista ylijäänyttä materiaalia. Jos ei tietäisi kirjailijaa ja hänen aiempia teoksiaan, niin nämä novellit voiis lukea pornokirjallisuutena.
      Kettu sanoi jossain haastattelussa, että hänen on pitänyt ajaa itsensä aina kirjoittaesssa siihen kieleen ja se oli käynyt raskaaksi.

      Poista
    3. Siis nyt kun sanot "dystopia" niin mietin, että olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän jos olisin lukenut sen tämän nimikkeen alla!

      Aloitin muuten nyt Katja Ketun uusimman, "Erään kissan tutkimuksia", ja täytyy sanoa, että joko Kettu on maltillistanut kieltään tai sitten minä olen kasvattanut paksumman nahan. Todella mielenkiintoinen kirja lukea!

      Poista
    4. Joo, palautan selailtuna. Ei kiinnosta tarpeeksi.

      Poista
    5. Se oli kyllä varsinainen sekametelisoppa koko kirja 🤭

      Poista
  5. Minulla sama kokemus tästä kirjasta alkuun - ja niinpä lopetin sen lukemisen ;) Ei kiinnostanut ollenkaan. Myös Katja Kettu on jäänyt lukematta, en kestä noita verikekkereitä, överiä himokkuutta ja ruumiillisuutta, pelottavia Lapin naisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa kuulla 😊 Luitko muuten ruotsiksi vai suomeksi? Mietin, että olisiko tämä sittenkin ollut parempi suomenkielisenä käännöksenä.

      Poista
    2. Suomeksi luin, ei auttanut, sisältö siinä tökki, ei kieli tai väline :D

      Poista
  6. Kiinnostavaa! Täytyy lisätä tämä suomikirjalistalleni, sillä haluan testata miten tämän itse kokisin. Mahtavaa siis, kun tämä on suomennettukin.

    Olen lukenut joskus Susanna Alakosken Sikalat ja siitä tulee mieleeni enää muun muassa juopottelu ja lasten heitteillejättö. Muistelisin kuitenkin aikanaan pitäneeni kirjasta.

    Luin jokunen aika sitten irlantilaisen kirjailijan dekkarin, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Myös iso osa henkilöistä oli (olevinaan) suomalaisia. Kirja kävi hermoilleni, koska koin suomikuvauksen olevan niin vieras ja jotenkin romantisoitu, etten varsinaisesti tunnistanut siitä “suomalaisuutta”. Asian olisi tietysti voinut kuitata huumorilla, mutta ei jostain syystä naurattanut: lähinnä silmät pyöri kuopissaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri vähän aikaa sitten Alakosken Sikalat-kirjan filmatisoinnin ja kyllä teki pahaa katsoa. Itse tarinanahan se on loistava, mutta kun ne juovuksissa örveltävät vanhemmat ovat suomalaisia niin se on näin ruotsinsuomalaisena todella rankkaa katseltavaa. Ville Virtanen ja Outi Mäenpää tekevät hienot roolisuositukset, mutta heidän roolejahaan ei hirveästi täällä noteerattu, lähinnä hehkutettiin Noomi ja Ola Rapacea, jotka taas minun mielestäni tekivät aika perusroolit, ei mitään sen ihmeellisempää.No niin, taas tämä ruotsinsuomalainen katkeruus nostaa päätään näemmä...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Vihdoinkin Berliinissä!

  Jostain syystä olen kovasti tykästynyt Berliiniin. Se ei ole mikään kovin kaunis kaupunki, jos vertaa muihin maailman suuriin turistikaupunkeihin, mutta Berliinin rosoisen ulkokuoren alta löytyy elämää nähnyt, hiukan väsähtänyt vanhus, joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää. Ja Berliinillä on tarjota jokaiselle jotakin: lentokoneessa meitä oli sekalaisia seurueita - lapsiperheitä, vastarakastuneita pariskuntia, teknoklubiharrastajia. Ja sitten minä, jonka tarkoituksena oli koluta kaupungin museoita ja kulttuurikohteita niin paljon kuin neljään vuorokauteen niitä mahtuu. Ja sain todellakin palata kotiin tyytyväisenä - askelmittariin kertyi 45 kilometriä! Paljon ehdin nähdä, mutta samalla listaan löytyi uusia kohteita, jotka täytyy tulla katsomaan. Ich bin noch nicht fertig mit dir, Berlin! Tässä muutama kohokohta: 1. Jüdisches Museum - tämä on todennäköisesti yksi hienoimpia museoita, joissa olen koskaan käynyt! Paikka on enemmänkin muistomerkki ja sitä rakennettaessa ei ole ed...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...