Siirry pääsisältöön

Levoton lukija

 


Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa!

Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. 

Kaltaiseni levoton lukija on nimittäin jo siirtynyt aivan uusiin maisemiin! Käväisin tässä ennen pääsiäistä Jerusalemissa ja kiitos matkavinkistä kuuluu bloggaajakollegoilleni Marjatan kirjoille ja Donna mobilen kirjat. Kanadalainen sarjakuvakirjailija Guy Delisle on julkaissut sarjan teoksia, joissa hän kertoo kokemuksistaan eri maissa, mm. Pohjois-Koreassa ja Burmassa. Jerusalemissa Delisle asui vuoden ajan vaimonsa Lääkärit ilman rajoja -pestin vuoksi. Alunperin tarkoituksena oli hyödyntää aika omien töiden tekemiseen, mutta elämä Jerusalemissa osoittautui logistiseksi painajaiseksi ja kahden pienen lapsen isä sai keskittyä koti-isän rooliin.

Tuloksena oli kuitenkin tämä paksu kirja, ikäänkuin päiväkirja, joka sisältää kohtauksia ja hajahuomioita elämästä tässä monikulttuurissa hotspotissa. Kirjan huippuhetkiä ovat juuri ne odottamattomat tilanteet ja kohtaamiset, joihin Delisle meidät tutustuttaa. Kääntöpuolena on sitten se, että kirjan hajanainen rakenne herättää paljon kysymyksiä, joihin saa yrittää itse googlailla vastauksia. Olen esimerkiksi nyt lukenut lisätietoa juutalaissiirtokunnista, jotka Delisle nostaa esille useaan kertaan. Olin toki tiennyt niiden olemassaolosta, mutta vasta nyt havahduin etsimään taustatietoa. 

Olen muuten alkanut lukea viime aikoina aktiivisemmin Goodreadsin kommentteja ja juuri tämän Delislen kirjan kohdalla kommentit ovat olleet mielenkiintoisia. Sarjakuva ei ole helppo laji, kuvat voi ymmärtää niin monin tavoin. Eräs Goodreads-lukija esimerkiksi mainitsee englanninkielisen version sivulla 107 olevan kohtauksen, jossa kirjan kertoja on ystävänsä kanssa eläintarhassa ja näkee ortodoksijuutalaisten katselevan apinoita. "Too bad I don't have my camera", toteaa kertoja. Sitä seuraavan ruudun kyseinen lukija tulkitsee niin, että Delisle rinnastaa ortodoksijuutalaiset apinoiksi. Ja näinhän sen voi myös nähdä, vaikkakaan itse en sitä näin tulkinnut. Itselleni kuva näyttäytyi lähinnä hauskana kuva-asetelmana. Mutta ymmärrän, että kuvan voi tulkita myös monilla muilla tavoin.


Mutta jätetään Jerusalem ja siirrytään Teerimäelle, Pohjois-Pohjanmaalle, joka on ruotsinsuomalaisen kirjailijan Tiina Laitila Kälvemarkin valtakuntaa. Uusimmassa teoksessaan Laitila Kälve
mark kertoo erään ulkosuomalaisen paluutarinan. Paluu ei ole kaunis, Pariisissa jo pitkään asunut toimittaja Saara on nimittäin onnistunut tuhoamaan sekä avioliittonsa että maineikkaan uransa. Mutta jäljellä on kotikylä Teerimäki ja äiti, jonka hoteisiin Saara palaa.

Mutta Laitila Kälvemark ei tyydy tähän asetelmaan vaan rinnalle muodostuu tarina Mikaelista, käärmepojasta, jonka kohtalo värittää kylää edelleen. Kolmetoistavuotias Mikael siepattiin 90-luvun alussa pojan ollessa matkalla partioleirillä. Muutaman kuukauden kuluttua hänet löydettiin, mutta poika ei koskaan kertonut mitä näiden kuukausien aikana oli oikeasti tapahtunut. Syyllinen saatiin kiinni ja huhut lähtivät leviämään. 

Laitila Kälvemark punoo tässä teoksessaan hienon kudelman Saaran ja Mikaelin elämänkohtaloista ja tuloksena on maaginen kertomus. Kirjailija pitää hyvää huolta henkilöistään ja saa lopussa kaikki langat suoriksi. Nautinnollinen lukukokemus! Pidin erityisesti tästä ulkosuomalaisuus-tematiikasta, joka on tietysti tärkeä osa myös omaa elämääni. 

Mitä kauemmin asun täällä "ulkomailla", sitä vieraammaksi muuttuu myös "kotimaani". Ja lopulta nämä kaksi käsitettä joko vaihtavat paikkaa tai sulautuvat yhdeksi. On vain tämä yksi paikka, jossa kulloinkin olen. Ja ne ihmiset...niiden kanssa on vain opittava olemaan.

Hän sulki silmät ja ajatteli: ihmiset ovat erilaisia kaikkialla.


Käväisin pikaisesti myös Annie Ernaux'n lapsuudessa omaelämäkerrallisten tekstien "Isästä/Äidistä" johdatuksella. Vaivuin lukemisen jälkeen vähän sellaisen oudon surulliseen olotilaan, omakin lapsuuteni alkoi kummitella mielessä. Minulla oli hyvä lapsuus, mutta ne muistot alkavat tuntua jo samanlaiselta historian oikulta kuin Ernoux'n muistelut. Aika, joka oli kauan sitten. Minun lapsuuteni päähenkilöt ovat molemmat jo poistuneet näyttämöltä ja heidän mukanaan se maailmakin. Mutta Ernoux herätti ajatuksen voisinko minäkin sanoittaa vielä oman lapsuuteni, ennen kuin se häviää kokonaan. 

**

Tämä postaukseni on nimeltään "Levoton lukija" ja se olkoon kunnianosoitus Kirsi Pihan samannimiselle kirjalle, joka siis kertoo Pihan intohimosta kirjoihin ja lukemiseen. Vaikkakin se ennen kaikkea kertoo elämästä, omaelämäkerraksikin sitä voisi kutsua. Rakastuin tähän kirjaan! Pihan tekstit saivat minut myös ymmärtämään miksi pidän niin paljon lukemisesta. Onko upeampaa ajanvietettä kuin tämä eri maailmoihin kurkistaminen ja kaikkien erilaisten ja uskomattomien elämäntarinoiden seuraaminen? Elämä on kyllä parasta huumetta...

**

Juli Zeh: Yli-ihmisiä (suomentanut Anne Kilpi, Huippu 2023)

Juli Zeh & Simon Urban: Zwischen Welten (Luchterhand 2023)

Guy Delisle: Jerusalem. Chronicles from the Holy City (Drawn & Quarterly 2012)

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023)

Annie Ernaux: Isästä. Äidistä (suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022)

Kirsi Piha: Levoton lukija (WSOY 2023)

Kaikki yllämainitut kirjat ovat kirjastolainoja.

Kommentit

  1. Minulla on parhaillaan tuo Delislen Jerusalem kesken ja sen hajanaisuus hieman häiritsee. Siis asiasta toiseen pomppiminen ja hyvin vähän tosiaan avataan mitään aiheita. Mutta ihan kiinnostava se on noin yleisesti.

    Laitila Kälvemarkilta minua kiinnostaa romaani H2O. Tuo Valon ja pimeän sonaatit voisi myös olla kiintoisa samasta syystä kuin sinulla eli ulkosuomalaisuuden käsittelyyn liittyen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. H2O taitaakin olla ainoa kirja Laitila Kälvemarkilta, jota en ole lukenut. Se jäi itse asiassa kesken... täytyy tehdä uusi yritys!

      Poista
  2. Zeh ja Laitila Kälvemark kiinnostavat. Isästä/Äidistä luin syksyllä ja olivat hieno kirjapari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempiin kannattaa tutustua! Laitila Kälvemarkilta suosittelen tätä uusinta.

      Poista
  3. Se, että näkee tuon eläintarhaepisodin pilkkaavan ortodoksijuutalaisia kertoo paljon myös lukijasta. Minusta siinä näkyy tuo ihmiselle kiusallinen asetelma, että olemme vanginneet evoluution lähisukulaisia, älykkäitä otuksia jotka myös katsovat meitä, sieltä kaltereiden takaa. Hieno opus, minua ei häirinnyt ollenkaan pirstaleisuus, se teki siitä vielä elävämmän, kuin olisi mukana siinä katuvilinässä ja arjessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juuri näin, tulkinta lähtee lukijan omasta kokemuksesta. Mikä taas tekee kirjallisuudesta keskustelemisen niin mielenkiintoiseksi, koska kukaan ei koe samaa teosta täsmälleen samalla tavalla. Olin hämmästynyt tuosta Goodreads-kommentista, sillä mielestäni Delisle kirjoittaa kautta koko kirjan melko neutraalisti, ikäänkuin hämmästellen enkä koe hänen pilkkaavan ketään. Mutta olen yleensäkin tällainen "hyväntahtoinen" lukija, tulkitsen kaikki aina parhainpäin :)

      Olen samaa mieltä, että pistaleisuus teki tästä hyvin eläväisen kirjan, katuvilinä-efekti on hyvä vertaus. Olenkin jo varannut kirjastosta lisää luettavaa Delisleltä, pidin todella paljon tästä kirjasta!

      Poista
    2. Ja minä jo kannoin kirjastosta tänään Delislen Merkintöjä Burmasta! :) Pjongjangia en löytänyt tällä kertaa ja sekin kiinnostaa kovasti.

      Poista
  4. Delisle ei ole ennakkoluuloinen matkakirjoissaan. Minusta tässäkään jonkun kriittisesti tulkitsemassa kohdassa ei ole mitään pahantahtoista. Mutta... turhasta pahastuminen ja pahastumisen syiden etsiminen on yleistä nykyään.
    Ruohonjuuritason tuokioista koostuu Delislen kirjoissa kiinnostava tarina, joka saa kiinnostumaan kuvatusta kohteesta entistä enemmän. Pjonjangissa minua viehätti seurata, miten Delisle tarkkailee ihmetellen oppaansa ja vartijansa reaktioita ja toivoo, että edes kerran sieltä robottikäyttäytymisen takaa paljastuisi ihminen.

    Julia Zehin ja Tiina Laitila Kälvemarkin kirjat kiinnostavat lukea. Olen myös levoton lukija, ja monesti on harmittanut, kun on jäänyt kirjoittamatta hyvästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu pitkälti ehkä lukijan omista kokemuksista kuinka tulkitsee kunkin tilanteen. Huomaan esimerkiksi itse, että pahastun herkästi jos suomalaisista kirjoitetaan täällä Ruotsissa jotenkin erikoisesti. Eikä sen tarvitse olla pahantahtoistakaan, mutta tämän aiheen osalta tuntosarveni ovat herkillä 😉 Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että Delisle kuvaa näitä tilanteita hyväntahtoisesti ihmetellen. Pidän tästä tyylistä!

      Poista
  5. Kerroit ytimekkään kiinnostavasti monesta hyvästä kirjasta. Olen nämä kaikki muut lukenut, paitsi Kirsi Pihan. Delisle on yksi suosikkisarjakuvakirjailijani, hän pystyy hienosti kertomaan vaikeistakin aiheista ymmärrettävävästi. Ehkä se on myös sarjiksen taika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarjakuva tuntuu tosiaan olevan hyvä kerrontamuoto vaikeisiin aiheisiin. Kuvan avulla voi kertoa paljon sellaista mikä ei sanoiksi taivu!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luin sittenkin uusimman Sally Rooneyn - onneksi!

  Irlantilainen Sally Rooney kuuluu kohdallani niihin harvalukuisiin kirjailijoihin, joilta olen lukenut koko tuotannon. Vaikkakin vähän vastahakoisesti. Olen usein tuntenut jääväni "kohdeyleisön" ulkopuolelle ja olen myös hieman ihmetellyt Rooneyn chicklitmäisiä juonenkäänteitä. Lisäksi edellinen Rooneyn teos jätti minut aika lailla kylmäksi . Niinpä olin jo ehtinyt päättää, että Rooney saa nyt jäädä. Mutta sitten tätä hänen uusinta teostaan luettiinkin yhtäkkiä joka paikassa ja ajattelin, että ehkä se pitäisi nyt kuitenkin... Ja onneksi pyörsin mieleni! Nimittäin, palataanpa vielä viime vuoteen, jolloin luin  Ann Napolitanolta peräti kaksi kirjaa ja traumatisoiduin lievästi Napolitanon haluttomuudesta syventyä henkilöhahmojensa motiiveihin ja pyrkimyksiin. Mutta mitä tekee Sally Rooney: "Hold my beer! Tässä joukko henkilöhahmoja, joiden sielunelämään pääset oikein rypemällä rypemään." Kiitos! Se toimii. Voin kertoa, että koukutuin heti ensisivuilta. Oli kieltäm...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...