Siirry pääsisältöön

Kiitos ja anteeksi, kirjastonväki!

 


Istun kirjastossa ja odotan. Jossakin takahuoneessa valmistellaan juuri lainauskuntoon kirjaa, joka on vuodelta 1964 ja jota ei todennäköisesti ole lainattu muutamaan vuosikymmeneen, tai ainakaan sitten kirjaston digitalisaation. Kunnes minä ryntään kirjastoon ja vaadin saada kirjan. Nyt. Heti.

Kyseessä on tietysti saksan kirjallisuudenkurssini, jossa oli nyt koittanut viimeinen seminaarikerta. Kurssimme päättääksi lukisimme Bertolt Brechtin näytelmän 'Sezuanin hyvä ihminen', sen jonka hän kirjoitti ollessaan maanpaossa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Olin selvinnyt kurssin aikaisemmista saksalaisklassikoista sähkökirjojen avulla, mutta Brechtin tekijänoikeuksien haltijat pitävät teoksista kynsin hampain kiinni eikä niitä ole saatavilla sähköisessä muodossa. Kotikuntani kirjaston tietokannan mukaan kirja ja vieläpä sen alkuperäinen saksankielinen painos olisi kuitenkin hyllyssä lainattavissa, joten astelen paikalle päättäväisin askelin. 

Kirja ei ole hyllyssä.

Menen tiskille, jolla kohtaan kirjaston työntekijän, aksentista päätellen alunperin Euroopan ulkopuolella syntyneen. Hänelle nimi Bertolt Brecht ei sano mitään. "Oliko se Roberto?". Kaivan puhelimestani todistusaineistoa. Kirja on täällä! Käymme yhdessä vielä pyllistelemässä peränurkan saksankielisen kirjan hyllyn edessä, mutta Roberton kirjaa ei löydy.

Seuraavaksi haetaan paikalle kirjaston vastaava henkilö. Hän tunnistaa onneksi kirjan heti ja selittää, että valitettavasti kirja on varastossa eikä sitä ole laitettu lainauskuntoon (lue: digitalisoitu). Mutta he lähettäisivät viestin heti kun kirja on lainattavissa.

Tässä vaiheessa saan henkisen itkupotkuraivarin. En suostu mihinkään kompromisseihin. Tarvitsen kirjan nyt heti. Seminaari on jo kolmen päivän päästä! Kirjaston vastaava aloittaa neuvottelut kanssani. Voinko odottaa kaksi tuntia? En. Puolitoista? Ei. Tunti? Okei.

Istuudun näyttävästi pienen kirjaston keskellä sijaitsevaan pöytäryhmään ja jään odottamaan. Ja tapahtuu ihme: vain noin parinkymmenen minuutin kuluttua kirjastovirkailija tulee hymyillen ja heilutellen kädessään pientä keltaista kirjaa. Hän oli sittenkin ymmärtänyt kirjallisen hätätilani!

**

Minua on täällä Tukholmassa siunattu peräti neljän eri kirjaston jäsenyydellä (Tukholman kaupunginkirjasto, kotikuntani kirjasto, Suomi-Instituutin kirjasto sekä lisäksi työpaikkani pieni kirjasto). Yritän tosin pitää lainaukseni minimissä, sillä harrastamani fiilislukeminen näkyy ikävä kyllä sakkomaksujen suuruudessa. Tosin nämä ovat sakkoja, jotka maksan levollisin mielin - ehkäpä niillä on saatu hankittua taas muutama kirja lisää?

Tämän kirjoituksen myötä toivotan erityisesti kaikille kirjastossa työskenteleville Hyvää Uutta Kirjastovuotta 2024. Kiitos - ja anteeksi...



Kommentit

  1. Ihana postaus ja mahtavaa paneutumista kirjastolta! Kyllähän kirja on saatava asap, jos on ns. tilanne päällä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli todella tilanne päällä ja olin ihan yllättynyt itsestäni kuinka tiukkana olin. Olen pitänyt itseäni vähän nössönä, mutta näköjään ihan turhaan!

      Poista
  2. Heh, hauska tilanne hauskasti kuvattuna.
    Sezuanin hyvä ihminen oli ensimmäinen teatteriesitys, jonka näin oikeassa teatterissa Porissa, samassa johon Jorma Uotinen oli pyrkinyt töihin 10-vuotiaana - ja päässytkin jotain puuhastelemaan. Näytelmä vaikutti vahvasti, kirjoitin siitä kouluaineenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole nähnyt Brechtiä vielä näyttämöllä, mutta kunhan tilaisuus tulee niin menen heti katsomaan!

      Poista
  3. Anonyymi7/1/24 10:09

    Olen nähnyt Sezuanin hyvän ihmisen Oulun kaupungin teatterissa. Hyvää kirjastovuotta 2024
    t. Mai / Kirjasähkökäyrä

    VastaaPoista
  4. Hauska kuvaus! Brecht oli kova luu. :D Luin itse yliopistoa varten hänen kirjansa Herr Puntila und Sein Knecht Matti. Tosin myöhemmin olen nähnyt kirjaa laitettavan vähän myös Hella Wuolijoen nimiin.

    Ihmettelen edelleen, miten mitättömästi meidän saksaa ihan pääaineenakin lukevien tarvitsi lukea kirjallisuutta. Jos en ihan väärin muista, niin ainut oikea kirjallisuuskurssi oli perusopintojen yksi kurssi, johon piti lukea huimat kolme ohutta kirjaa... Kirjallisuuden historiasta oli oma kurssi myöhemmin, mutta siinäkin taisi olla vain opettajan valikoimia tekstikatkelmia eri ajalta. Sitten taas ruotsi sivuaineena vaati kirjoja ehkä jopa useammankin kuin kolme. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä taas kandin opintoihin kuuluu ainakin kaksi kirjallisuuden kurssia ja sitten vielä kolmas jos aikoo tehdä tutkielmansa kirjallisuuden alalta. Ekalla kurssilla oli vähän lyhyempiä tekstejä mutta tällä toisella joutui lukemaan jo ihan paksujakin opuksia. Näitä klassikkoja on kyllä paljon mukavampi lukea opettajan ohjauksessa kuin itsekseen 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o