Siirry pääsisältöön

Kiitos ja anteeksi, kirjastonväki!

 


Istun kirjastossa ja odotan. Jossakin takahuoneessa valmistellaan juuri lainauskuntoon kirjaa, joka on vuodelta 1964 ja jota ei todennäköisesti ole lainattu muutamaan vuosikymmeneen, tai ainakaan sitten kirjaston digitalisaation. Kunnes minä ryntään kirjastoon ja vaadin saada kirjan. Nyt. Heti.

Kyseessä on tietysti saksan kirjallisuudenkurssini, jossa oli nyt koittanut viimeinen seminaarikerta. Kurssimme päättääksi lukisimme Bertolt Brechtin näytelmän 'Sezuanin hyvä ihminen', sen jonka hän kirjoitti ollessaan maanpaossa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Olin selvinnyt kurssin aikaisemmista saksalaisklassikoista sähkökirjojen avulla, mutta Brechtin tekijänoikeuksien haltijat pitävät teoksista kynsin hampain kiinni eikä niitä ole saatavilla sähköisessä muodossa. Kotikuntani kirjaston tietokannan mukaan kirja ja vieläpä sen alkuperäinen saksankielinen painos olisi kuitenkin hyllyssä lainattavissa, joten astelen paikalle päättäväisin askelin. 

Kirja ei ole hyllyssä.

Menen tiskille, jolla kohtaan kirjaston työntekijän, aksentista päätellen alunperin Euroopan ulkopuolella syntyneen. Hänelle nimi Bertolt Brecht ei sano mitään. "Oliko se Roberto?". Kaivan puhelimestani todistusaineistoa. Kirja on täällä! Käymme yhdessä vielä pyllistelemässä peränurkan saksankielisen kirjan hyllyn edessä, mutta Roberton kirjaa ei löydy.

Seuraavaksi haetaan paikalle kirjaston vastaava henkilö. Hän tunnistaa onneksi kirjan heti ja selittää, että valitettavasti kirja on varastossa eikä sitä ole laitettu lainauskuntoon (lue: digitalisoitu). Mutta he lähettäisivät viestin heti kun kirja on lainattavissa.

Tässä vaiheessa saan henkisen itkupotkuraivarin. En suostu mihinkään kompromisseihin. Tarvitsen kirjan nyt heti. Seminaari on jo kolmen päivän päästä! Kirjaston vastaava aloittaa neuvottelut kanssani. Voinko odottaa kaksi tuntia? En. Puolitoista? Ei. Tunti? Okei.

Istuudun näyttävästi pienen kirjaston keskellä sijaitsevaan pöytäryhmään ja jään odottamaan. Ja tapahtuu ihme: vain noin parinkymmenen minuutin kuluttua kirjastovirkailija tulee hymyillen ja heilutellen kädessään pientä keltaista kirjaa. Hän oli sittenkin ymmärtänyt kirjallisen hätätilani!

**

Minua on täällä Tukholmassa siunattu peräti neljän eri kirjaston jäsenyydellä (Tukholman kaupunginkirjasto, kotikuntani kirjasto, Suomi-Instituutin kirjasto sekä lisäksi työpaikkani pieni kirjasto). Yritän tosin pitää lainaukseni minimissä, sillä harrastamani fiilislukeminen näkyy ikävä kyllä sakkomaksujen suuruudessa. Tosin nämä ovat sakkoja, jotka maksan levollisin mielin - ehkäpä niillä on saatu hankittua taas muutama kirja lisää?

Tämän kirjoituksen myötä toivotan erityisesti kaikille kirjastossa työskenteleville Hyvää Uutta Kirjastovuotta 2024. Kiitos - ja anteeksi...



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Elegia6/1/24 15:28

    Ihana postaus ja mahtavaa paneutumista kirjastolta! Kyllähän kirja on saatava asap, jos on ns. tilanne päällä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee6/1/24 19:33

      Tässä oli todella tilanne päällä ja olin ihan yllättynyt itsestäni kuinka tiukkana olin. Olen pitänyt itseäni vähän nössönä, mutta näköjään ihan turhaan!

      Poista
  2. Marjatta Mentula6/1/24 16:30

    Heh, hauska tilanne hauskasti kuvattuna.
    Sezuanin hyvä ihminen oli ensimmäinen teatteriesitys, jonka näin oikeassa teatterissa Porissa, samassa johon Jorma Uotinen oli pyrkinyt töihin 10-vuotiaana - ja päässytkin jotain puuhastelemaan. Näytelmä vaikutti vahvasti, kirjoitin siitä kouluaineenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee6/1/24 19:35

      En ole nähnyt Brechtiä vielä näyttämöllä, mutta kunhan tilaisuus tulee niin menen heti katsomaan!

      Poista
  3. Anonyymi7/1/24 10:09

    Olen nähnyt Sezuanin hyvän ihmisen Oulun kaupungin teatterissa. Hyvää kirjastovuotta 2024
    t. Mai / Kirjasähkökäyrä

    VastaaPoista
  4. Anki10/1/24 13:59

    Hauska kuvaus! Brecht oli kova luu. :D Luin itse yliopistoa varten hänen kirjansa Herr Puntila und Sein Knecht Matti. Tosin myöhemmin olen nähnyt kirjaa laitettavan vähän myös Hella Wuolijoen nimiin.

    Ihmettelen edelleen, miten mitättömästi meidän saksaa ihan pääaineenakin lukevien tarvitsi lukea kirjallisuutta. Jos en ihan väärin muista, niin ainut oikea kirjallisuuskurssi oli perusopintojen yksi kurssi, johon piti lukea huimat kolme ohutta kirjaa... Kirjallisuuden historiasta oli oma kurssi myöhemmin, mutta siinäkin taisi olla vain opettajan valikoimia tekstikatkelmia eri ajalta. Sitten taas ruotsi sivuaineena vaati kirjoja ehkä jopa useammankin kuin kolme. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee10/1/24 23:12

      Meillä taas kandin opintoihin kuuluu ainakin kaksi kirjallisuuden kurssia ja sitten vielä kolmas jos aikoo tehdä tutkielmansa kirjallisuuden alalta. Ekalla kurssilla oli vähän lyhyempiä tekstejä mutta tällä toisella joutui lukemaan jo ihan paksujakin opuksia. Näitä klassikkoja on kyllä paljon mukavampi lukea opettajan ohjauksessa kuin itsekseen 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...
2 kommenttia
Lue lisää

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...
2 kommenttia
Lue lisää

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...
7 kommenttia
Lue lisää

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...
2 kommenttia
Lue lisää