Siirry pääsisältöön

Tämän kesän Anna-Leenat

Kun ollaan astuttu syyskuun puolelle niin on turha enää hymistellä - se oli sitten siinä se kesä. Omani oli minulle armollinen, ehdin tehdä suunnilleen sen minkä halusinkin. Vain muutaman lempeän kesäillan olisin halunnut lisää.

Kesälukemisiani hallitsi tänä kesänä ensinnäkin kirjahyllynraivausurakkani ja toisaalta Suomi-lomani kirppismaraton. Molemmista näistä kesäkaveriksi tupsahti vanha tuttu Anna-Leena Härkönen.

"Vanha tuttu" on Anna-Leena Härkösen tapauksessa kunniamaininta. Olen lukenut lähestulkoon kaikki hänen kirjansa ja monet niistä ovat päässeet myös uusintalukuun. Ja sitä kunniaa ei moni kirjailija minun osaltani saa! 

Härkösen kirjat ovat minulle kuin kirjallista lohturuokaa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että hänen kirjoissaan käsitellään lähestulkoon jokaisessa melkoisen rankkoja teemoja. Mutta Härkösen soljuva dialogi ja erityisesti terävät huomiot arkipäivän elämästä tekevät kirjoista niin herkullisen elämänmakuisia, että luen niitä aina kun omassa elämässäni kaipaan jotain ajatuksia selkeyttävää kirjallisuutta.

Kirppikseltä löysin Härkösen tuotannon alkupäähän sijoittuvan romaanin "Avoimien ovien päivä" vuodelta 1998. Tässä teoksessaan Härkönen kuvaa hyvinkin raadollisesti erästä äiti-ihmistä, jota on siunattu kolmella tyttärellä. Kirjan kertojaääni on tyttäristä vanhin, Asta, joka ainakin sisartensa mielestä on ollut se äidin lempilapsi. Asta matkustaakin edelleen velvollisuudentunnosta juhlapyhinä kotiin, koska ei yksinkertaisesti uskalla sanoa äidilleen ei.

Ja aikamoinen äiti tässä onkin kuvattu, marttyyriäiti sieltä pahimmasta päästä. Härkönen kuvaa tarkalla silmällä kohtauksia sekä lapsuudesta että Astan aikuiselämästä - kuinka äiti toisaalta on aktiivinen vanhempi mutta lapsen epäonnistuessa tai sairastuessa hän ei pysty ottamaan tilannetta haltuunsa. "Mitä ne nyt kylälläkin sanoo, kauhea häpeä". Jopa Astan yrittäessä itsemurhaa äidin raivo saa sytykkeen siitä, että naapurit ovat nähneet pihalla poliisiauton. "Pitää ajatella isän mainetta".

Toisaalta äiti tekee itsestään tekovaatimattoman - "enhän minä nyt uusia vaatteita tarvitse" - ja toisaalta täyttää huoneen kuin kaasu. Äitiä ei pääse pakoon, ei edes yöllä jolloin pieni Asta vaikka mieluummin pissaa sänkyyn kuin menee vessaan ja herättää herkkäunisen äitinsä. 

Sattumalta aamulehteni Dagens Nyheter julkaisee tätä Härkösen kirjaa lukiessani artikkelin amerikkalaisen psykiatrin Lindsay C Gibsonin kirjasta "Adult children of emotionally immature parents: how to heal from distant, rejecting or self-involved parents". Ja kyllä, Asta! Tämä kirja on sinulle! Tosin kirjan lopussa oletkin jo matkalla kohti terveempää minäkuvaa ja pystyt antamaan äidillesi emotionaaliset rukkaset. Näin ainakin toivon...

Gibsonin mukaan lapsi voi olla perheensä ympäröimä, saada kaikki fyysiset tarpeet täytetyksi ja kaikki näyttää hyvältä ulkopuolelta katsottuna, mutta lapsi ei pysty luomaan syvää yhteyttä muihin ihmisiin, koska emotionaalisesti kypsymätön vanhempi ei pysty antamaan pyyteetöntä läheisyyttä. Astan kohdalla tämä näkyy ennen kaikkea siinä, että hän solmii avioliiton hyvin nuorena ja ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen. Härkösen kirja onkin kuin tapauskertomus alaviitteeksi Gibsonin teoriaan.

**

Omasta hyllystä löysin vielä toisen Härkösen, ehkäpä jopa koko hänen tuotantonsa parhaan. "Loppuunkäsitelty" (2005) on autofiktiota ja kertoo Härkösen sisaren itsemurhasta. 

Kirja on loistava! Härkönen sanoittaa surun murtaman ihmisen kaikki järjettömät ajatuskulut niin, että ne tuntuvat todelta. Ja kaiken huipuksi kirja on hauska, mikä tietysti herättää eettisiä pohdintoja. Saako nauraa kun ihminen kirjoittaa siskonsa itsemurhasta? Mutta Härkönen kuvaa tässäkin kirjassa hienosti  elämän epäloogisuutta: ilot ja surut eivät löydy omista lokeroistaan vaan ovat tässä esillä kuin missäkin ruotsinlaivan buffetissa. Surun keskellä voi ja kannattaakin valita jotain myös sieltä lohturuokapuolelta.

**

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä (Otava 1998)

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)





Kommentit

  1. Luin Loppuunkäsitelty-kirjan heti silloin kirjan ilmestymisen jälkeen ja minusta se oli kertakaikkisen hieno teos. Luin kirjan sitten uudelleen tyttäreni kuoleman jälkeen ja yhä edelleen kirja oli hyvä, mutta en osannut asemoitua kirjailijan suruun, koska koin että minun suruni oli niin erilaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja varmasti "toimii" paremmin jos ei ole omaa akuuttia surua päällä. Mutta toivoisin, että kirja antaisi ajatuksia myös heille, jotka kohtaavat surevia lähipiirissään. Pidin tässä Härkösen kirjassa nimittäin myös siitä yhteisöllisyydestä, jota hän kuvaa.

      Poista
  2. Kyllä, Härkönen osaa ja uskaltaa kirjoittaa auki sellaista, mitä ei usein kehdata sanoa ääneen. Olen tuon Avoimien ovien päivän lukenut, oli todella ahdistava. Myös Härkösen kolumnikokoelmat ovat viihdyttäneet kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdin mainita, että luin tämä kesänä myös yhden Härkösen kolumnikirjan! Pidän hänen rohkeasta tyylistään ja juuri näistä arkipäivän huomioista.

      Tämä oli todella ahdistava, varsinkin lopussa kun äiti ilmestyy yllättäin Astan oven taakse. Mutta tulkitsin lopun niin, että Asta pystyy murtautumaan ulos äitinsä "taikapiiristä"?

      Poista
    2. Just sen verran aikaa lukemisesta, että en saa loppua ollenkaan mieleeni. Lähinnä mielessä on tunnelma.

      Poista
  3. Luettu on ja melkein kaikista lukemistani on myös postaukset Kirjasähkökäyrässä. Minuakin naurattaa välillä Härkösen kirjojen tarinat. Niissä on niin paljon arkielämän sattumuksia jne.
    En kyllä usko, että kukaan nainen haluaa puolisokseen väkivaltaisen miehen. Ihan kaikkea ei voi äitien syyksi pistää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kaikkea ei voi pistää äitien syyksi mutta riski ajautua epäterveeseen suhteeseen kasvaa jos ei ole saanut lapsena kokea vanhemman kokonaisvaltaista huolenpitoa. Mutta tässä tapahtui onneksi Astan kohdalla jonkinlainen henkinen muutos, uskon hänen pääsevän irti riippuvuussuhteesta äitiinsä 😊

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...