Siirry pääsisältöön

Nyt on vakavan kirjallisuuden aika

 


Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema.

Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS.

Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikajanan loppupää olikin aivan nenän edessä. Lindquist alkoi kirjoittaa ja lopputuloksena oli tämä kirja, "Ro utan åror" (kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä "Ken voi airoitta soutaa".) Kirja ilmestyi vain pari viikkoa ennen Lindquistin kuolemaa.

Asuin kirjan ilmestyessä 2004 jo täällä Tukholmassa ja luin tietysti kirjan heti tuoreeltaan, kuten kaikki muutkin. Mutta nyt kun luin kirjan toistamiseen parikymmentä vuotta myöhemmin olin muuttunut lukijana. Ensinnäkin olen suunnilleen saman ikäinen kuin Lindquist oli kuollessaan. Ensimmäinen lukukokemukseni antoi minulle suojamuurin, olinhan paljon nuorempi, ei minulle tällaista nyt vielä voi tapahtua pitkään aikaan. Tällä kertaa asetun lukijana kirjailijan rinnalle: minäkin voisin olla aivan samassa tilanteessa.

Ja tällä toisella lukukierroksella olen ennen kaikkea myös äiti. Kuinka kertoisin lapselleni, että kuolen ja todennäköisesti jo vuoden sisällä. Mitä vastaisin lapselleni, joka tiuskaisee: "Etkö voi edes yrittää puhua selvemmin"? Tai kun hän murehtii, ettei tunne ketään toista jolla olisi kuollut äiti. Kuinka viettäisin itse joulua, jos tietäisin sen olevan viimeinen? 

Lindquist mainitsee useaan kertaan, että juuri ne viimeiset kerrat ovat kokemuksina paljon vahvempia kuin ensimmäiset. Kuten esimerkiksi se kerta kun Lindquist syö viimeisen ateriansa ennen kuin hänet operoidaan letkuravitsemukseen. Mitä itse valitsisit viimeiselle ateriallesi? Lundquist valitsi muussattua rapua hummerikastikkeella, hienonnettua babypinaattia sitruunaöljyssä lämmitettynä, avokadomoussea ja puoli lasia valkoviiniä pillillä juotuna.

Lindquistin kirjan alkupuolta hallitsee pelko, epätoivo ja suuttumus. Mutta kun diagnoosi on saatu ja realiteetit  hyväksytty Lindquistin kerrontaan ilmestyy toinen sävy. Hän alkaa huomioida elämän pieniä hetkiä ja arjen sattumuksia. Lindquistia lämmittää ystävien vierailut sillä, kuten Lindquist toteaa: ruusut ovat tietysti aina hienoja mutta parasta on kun saa toisen aikaa. Kun joku lukee kirjaa ääneen. Tai hieroo. Tai vain istuu vieressä ja antaa itsestään jotain arvokasta. Kuten esimerkiksi hyvän keskustelun.

Ja ennen kaikkea Lindquist arvostaa läsnäoloa lastensa kanssa. Itseäni järkytti erityisesti se miten Lindquistin lapset toteavat äidillä olevan paljon enemmän aikaa heille nyt sairaana ollessaan kuin aiemmin, terveenä ja työelämässä ollessaan. Eihän sen niin pitäisi mennä!

Täytän ensi viikolla taas yhden vuoden lisää. Olen jo hyvin tukevasti viidenkympin rajapyykin toisella puolella, mikä aina silloin tällöin saa minut alakuloiseksi. Aika menee liian nopeasti! Mutta sellaisina hetkinä ajattelen työkaveriani, joka kuoli pari vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Hänelle osuivat 50-vuotispäivä ja kuolinpäivä samalle päivälle. Aamulla hän juhli sairaalassa läheistensä kanssa tätä tärkeää merkkipäivää, illalla hän nukkui pois. 

Ymmärrän siis, että olen saanut jo rutkasti bonuspäiviä ja että näistä vielä jäljelläolevista päivistä on pidettävä  huolta. Haluan hyvän elämän! Kuinka ollakaan, kirjakassistani löytyi myös Ann Heberleinin kirja "Ett gott liv", jossa etiikan tohtori ja ruotsalaiseen yhteiskuntakeskusteluun aktiivisesti osallistuva kirjailija miettii juuri sitä mitä se "hyvä elämä" sitten voisi olla. 

Kirja on jatkoa teokselle "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (Atena 2010), joka on masentuneen ihmisen päiväkirja. Tässä seuraavassa kirjassaan Haberlein on jo pitkällä paranemisprosessissaan ja psykiatrinsa kehotuksesta hän kirjoittaa kirjan siitä kuinka tulla terveeksi. Haberleinin omakohtainen ja raa'asti itsensäpaljastava teksti herättää paljon ajatuksia ja haastaa myös lukijan pohtimaan omaa suhdettaan elämän peruspilareihin - rakkauteen, lapsiin, asumiseen, kuluttamiseen, identiteettiin, luontoon...

Elämme juuri nyt luonnon kuolemisen aikaa. Se tuntuu haikealta, mutta toisaalta meillä useimmilla on vielä siellä aikajanan päässä häämöttävä uusi kevät. Ja silti: Memento mori - muista kuolevasi? 

Ei, vaan muista elää!

**
Ulla-Carin Lindquist: Ro utan åror (2004)
Ann Heberlein: Ett gott liv (2011)



Kommentit

  1. Olen lukenut Heberleinilta 'En tahdo kuolla, en vai jaksa elää' ja 'Pieni kirja pahuudesta'. Tätä 'Ett gott liv' ei ilmeisesti ole vielä suomennettu. Kerran juutuin seuraamaan netistä jotain paneelikekustelua, jossa Heberlein oli mukana. Arvostan hänen näkemyksiään ja tapaansa keskustella kovasti.
    Ulla-Carin Lindquistin teos löytyi kirjastostani, varasin.
    Kiitos kun esittelit näin hyvät kirjat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiikutin jo Lindquistin kirjan naapurikylän kirjanvaihtokaappiin kun olin tänään sielläpäin, sille kirjalle suon enemmän kuin mielelläni lisää uusia lukijoita. Mahtavaa, että kiinnostuit myös!

      Heberlein on vähän ristiriitainen hahmo täällä Ruotsissa, kaikki eivät tykkää. Ja arvaat varmasti miksi: sanavalmis ja älykäs nainen joutuu aina tulilinjalle... Heberlein ei pelkää tuoda ajatuksiaan julki ja hän osallistuu usein päivänpolttaviin keskusteluihin. Luen aina mielenkiinnolla hänen tekstejään!

      Poista
  2. Olen lukenut Heberleiniltä Pienen kirjan pahuudesta ja mahdollisesti joskus myös tuon En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Hyvä kirjailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että hänen kirjojaan on suomennettu! Heberlein kirjoittaa myös ahkerasti artikkeleita eri lehtiin, arvostan häntä todella paljon - enemmänkin tarvittaisiin tällaisia yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuvia kirjailijoita!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luin sittenkin uusimman Sally Rooneyn - onneksi!

  Irlantilainen Sally Rooney kuuluu kohdallani niihin harvalukuisiin kirjailijoihin, joilta olen lukenut koko tuotannon. Vaikkakin vähän vastahakoisesti. Olen usein tuntenut jääväni "kohdeyleisön" ulkopuolelle ja olen myös hieman ihmetellyt Rooneyn chicklitmäisiä juonenkäänteitä. Lisäksi edellinen Rooneyn teos jätti minut aika lailla kylmäksi . Niinpä olin jo ehtinyt päättää, että Rooney saa nyt jäädä. Mutta sitten tätä hänen uusinta teostaan luettiinkin yhtäkkiä joka paikassa ja ajattelin, että ehkä se pitäisi nyt kuitenkin... Ja onneksi pyörsin mieleni! Nimittäin, palataanpa vielä viime vuoteen, jolloin luin  Ann Napolitanolta peräti kaksi kirjaa ja traumatisoiduin lievästi Napolitanon haluttomuudesta syventyä henkilöhahmojensa motiiveihin ja pyrkimyksiin. Mutta mitä tekee Sally Rooney: "Hold my beer! Tässä joukko henkilöhahmoja, joiden sielunelämään pääset oikein rypemällä rypemään." Kiitos! Se toimii. Voin kertoa, että koukutuin heti ensisivuilta. Oli kieltäm...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...