Siirry pääsisältöön

Nyt on vakavan kirjallisuuden aika

 


Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema.

Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS.

Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikajanan loppupää olikin aivan nenän edessä. Lindquist alkoi kirjoittaa ja lopputuloksena oli tämä kirja, "Ro utan åror" (kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä "Ken voi airoitta soutaa".) Kirja ilmestyi vain pari viikkoa ennen Lindquistin kuolemaa.

Asuin kirjan ilmestyessä 2004 jo täällä Tukholmassa ja luin tietysti kirjan heti tuoreeltaan, kuten kaikki muutkin. Mutta nyt kun luin kirjan toistamiseen parikymmentä vuotta myöhemmin olin muuttunut lukijana. Ensinnäkin olen suunnilleen saman ikäinen kuin Lindquist oli kuollessaan. Ensimmäinen lukukokemukseni antoi minulle suojamuurin, olinhan paljon nuorempi, ei minulle tällaista nyt vielä voi tapahtua pitkään aikaan. Tällä kertaa asetun lukijana kirjailijan rinnalle: minäkin voisin olla aivan samassa tilanteessa.

Ja tällä toisella lukukierroksella olen ennen kaikkea myös äiti. Kuinka kertoisin lapselleni, että kuolen ja todennäköisesti jo vuoden sisällä. Mitä vastaisin lapselleni, joka tiuskaisee: "Etkö voi edes yrittää puhua selvemmin"? Tai kun hän murehtii, ettei tunne ketään toista jolla olisi kuollut äiti. Kuinka viettäisin itse joulua, jos tietäisin sen olevan viimeinen? 

Lindquist mainitsee useaan kertaan, että juuri ne viimeiset kerrat ovat kokemuksina paljon vahvempia kuin ensimmäiset. Kuten esimerkiksi se kerta kun Lindquist syö viimeisen ateriansa ennen kuin hänet operoidaan letkuravitsemukseen. Mitä itse valitsisit viimeiselle ateriallesi? Lundquist valitsi muussattua rapua hummerikastikkeella, hienonnettua babypinaattia sitruunaöljyssä lämmitettynä, avokadomoussea ja puoli lasia valkoviiniä pillillä juotuna.

Lindquistin kirjan alkupuolta hallitsee pelko, epätoivo ja suuttumus. Mutta kun diagnoosi on saatu ja realiteetit  hyväksytty Lindquistin kerrontaan ilmestyy toinen sävy. Hän alkaa huomioida elämän pieniä hetkiä ja arjen sattumuksia. Lindquistia lämmittää ystävien vierailut sillä, kuten Lindquist toteaa: ruusut ovat tietysti aina hienoja mutta parasta on kun saa toisen aikaa. Kun joku lukee kirjaa ääneen. Tai hieroo. Tai vain istuu vieressä ja antaa itsestään jotain arvokasta. Kuten esimerkiksi hyvän keskustelun.

Ja ennen kaikkea Lindquist arvostaa läsnäoloa lastensa kanssa. Itseäni järkytti erityisesti se miten Lindquistin lapset toteavat äidillä olevan paljon enemmän aikaa heille nyt sairaana ollessaan kuin aiemmin, terveenä ja työelämässä ollessaan. Eihän sen niin pitäisi mennä!

Täytän ensi viikolla taas yhden vuoden lisää. Olen jo hyvin tukevasti viidenkympin rajapyykin toisella puolella, mikä aina silloin tällöin saa minut alakuloiseksi. Aika menee liian nopeasti! Mutta sellaisina hetkinä ajattelen työkaveriani, joka kuoli pari vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Hänelle osuivat 50-vuotispäivä ja kuolinpäivä samalle päivälle. Aamulla hän juhli sairaalassa läheistensä kanssa tätä tärkeää merkkipäivää, illalla hän nukkui pois. 

Ymmärrän siis, että olen saanut jo rutkasti bonuspäiviä ja että näistä vielä jäljelläolevista päivistä on pidettävä  huolta. Haluan hyvän elämän! Kuinka ollakaan, kirjakassistani löytyi myös Ann Heberleinin kirja "Ett gott liv", jossa etiikan tohtori ja ruotsalaiseen yhteiskuntakeskusteluun aktiivisesti osallistuva kirjailija miettii juuri sitä mitä se "hyvä elämä" sitten voisi olla. 

Kirja on jatkoa teokselle "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" (Atena 2010), joka on masentuneen ihmisen päiväkirja. Tässä seuraavassa kirjassaan Haberlein on jo pitkällä paranemisprosessissaan ja psykiatrinsa kehotuksesta hän kirjoittaa kirjan siitä kuinka tulla terveeksi. Haberleinin omakohtainen ja raa'asti itsensäpaljastava teksti herättää paljon ajatuksia ja haastaa myös lukijan pohtimaan omaa suhdettaan elämän peruspilareihin - rakkauteen, lapsiin, asumiseen, kuluttamiseen, identiteettiin, luontoon...

Elämme juuri nyt luonnon kuolemisen aikaa. Se tuntuu haikealta, mutta toisaalta meillä useimmilla on vielä siellä aikajanan päässä häämöttävä uusi kevät. Ja silti: Memento mori - muista kuolevasi? 

Ei, vaan muista elää!

**
Ulla-Carin Lindquist: Ro utan åror (2004)
Ann Heberlein: Ett gott liv (2011)



Kommentit

  1. Olen lukenut Heberleinilta 'En tahdo kuolla, en vai jaksa elää' ja 'Pieni kirja pahuudesta'. Tätä 'Ett gott liv' ei ilmeisesti ole vielä suomennettu. Kerran juutuin seuraamaan netistä jotain paneelikekustelua, jossa Heberlein oli mukana. Arvostan hänen näkemyksiään ja tapaansa keskustella kovasti.
    Ulla-Carin Lindquistin teos löytyi kirjastostani, varasin.
    Kiitos kun esittelit näin hyvät kirjat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiikutin jo Lindquistin kirjan naapurikylän kirjanvaihtokaappiin kun olin tänään sielläpäin, sille kirjalle suon enemmän kuin mielelläni lisää uusia lukijoita. Mahtavaa, että kiinnostuit myös!

      Heberlein on vähän ristiriitainen hahmo täällä Ruotsissa, kaikki eivät tykkää. Ja arvaat varmasti miksi: sanavalmis ja älykäs nainen joutuu aina tulilinjalle... Heberlein ei pelkää tuoda ajatuksiaan julki ja hän osallistuu usein päivänpolttaviin keskusteluihin. Luen aina mielenkiinnolla hänen tekstejään!

      Poista
  2. Olen lukenut Heberleiniltä Pienen kirjan pahuudesta ja mahdollisesti joskus myös tuon En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Hyvä kirjailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että hänen kirjojaan on suomennettu! Heberlein kirjoittaa myös ahkerasti artikkeleita eri lehtiin, arvostan häntä todella paljon - enemmänkin tarvittaisiin tällaisia yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuvia kirjailijoita!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...